Ei ihan kaikkien golf

Yuka nyt oikeesti, ihan paska lähestyminen oli tämä

Pitkästä poissaolosta huolimatta en ole enää vajonnut takaisin idolimanageroinnin toisteiseen jorpakkoon mutta syksyinen saamattomuus näemmä elää ja voi hyvin. Viime päivien pateettisen vähäiset pelitunnit ovat valuneet lähinnä PS4:n Everybody’s Golfiin, joka generaatioloikasta huolimatta on edelleen pelkkä Everybody’s Golf. Peli on sellainen perusvarma viihdyttäjä, jonka olisi voinut korvata ihan vain syventymällä paremmin minkä tahansa sarjassa aiemmin ilmestyneen osan pariin.

Ei sillä, etteikö uusin olisi miniuudistuksia pullollaan. Oma golf-ura aloitetaan varsin kattavalla avatarin kustomoinnilla, jolla saa pienellä vaivalla aikaan ihan kivan, omaa persoonallisuutta edustavan, vähän Mii-henkisen hahmon. Sillä voi sitten lähteä tarpomaan tietään läpi uramoodin, johon sisältyy edistymisen myötä avautuvia uusia kenttiä, kaksinpelivastuksia, ja jatkuvaa, palkitsevaksi tarkoitettua feikkilevutusta. Tällä kertaa jokaiselle mailalle on keksitty neljä attribuuttia (voima, tarkkuus, kierre ja taidokkuus), joita käytön mukaan hitaasti nostatellen voi uskotella itselleen kehittyvänsä alati paremmaksi pelaajaksi. Matkan edetessä opitaan myös ajelemaan golf-kärryillä ja uiskentelemaan lammikoissa mutta nämäkin ovat vähän sellaista keinotekoisen tuntuista tekohengitystä; kivoja pikkujippoja ilman sen kummempaa funktiota. Turnauksista voitetut rahat voi tuhlata avatarin kustomointimahdollisuuksiin tai palloihin, jotka kenties käyttäytyvät paremmin karheikoilla tai bunkkereissa mutta kun avatar-sälää avautuu jo muutenkin ja perusmailalla ja -pallolla pärjää, ei pelin sisäiselle rahalle ainakaan ensimmäiseen kymmeneen tuntiin ole löytynyt todellista käyttöä. Ehtaa Oikeaa Rahaa tuhlaamalla voisi kai hommata päheämpiä golf-kärryjä tai aikaisemman pääsyn uusille kentille mutta kuten aina, mikrotransaktiopaskeet pitäkööt tunkkinsa.

Toistaiseksi tämä tuorein Everybody’s Golf tuntuu siis tutulta ja turvalliselta aina viallisuuteen saakka. Onhan se edelleen mitä hellyttävintä ja rakastettavinta kasuaaligolfausta mutta kaksi vuosikymmentä yhtä ja samaa alkaa jo tuntua. Ihan söpö puolen tunnin tai tunnin purskeissa mutta jos yhdenkään sarjan edustajista on ehtinyt kokea jo kertaalleen niin käytännössä tarjolla on yhä vain sitä samaa vanhaa.

Kthxbye

Kiitoksia, Bandai Namco. Ei ikinä, IKINÄ enää.

Haukotus… Taas yksi mennyt viikko, taas yksi The Idolm@ster: Platinum Stars -postaus. Tämä olkoon kuitenkin viimeinen sellainen, sillä kuusi viikkoa söpöä japanipoppia putkeen alkaa olla liikaa kenelle tahansa. Tämän viikonlopun aikana tuntui ohikiitävän hetken siltä, että tämän olisi voinut lopetella jopa kunniakkaasti ja nousujohteisissa merkeissä. Se oli kuitenkin vain pelin ovela tapa muistuttaa, että pohjimmiltaan se on se sama sadistinen psykopaatti kuin männäviikkoinakin. Näin tässä lopulta kävi:

  • 141 tuntia: Kaikilla seitsemän miljoonaa fania. Vaellan pimeydessä. Mikään ei tunnu enää miltään.
  • 153 tuntia: Kaikilla kahdeksan miljoonaa fania. Grindaushelvetissä kaikki hyvin. Jatkakaa.
  • 158 tuntia: Kaikilla yhdeksän miljoonaa fania. Käytin kaikki tähän saakka kertyneet keikkapalkkiot PR-toimintaan idoleiden valokuvaussessioilla, joilla tämä fanimäärä tavoitettiin tuollaiset seitsemisen tuntia etuajassa. Tuottaja on nyt paitsi väsynyt, myös persaukinen.
  • 168 tuntia: Kaikilla kymmenen miljoonaa fania! Voisiko tässä todellakin olla pitkän matkan loistokas maali?
  • 171 tuntia: Kaikki idolit nostettu peräkanaa platinanhehkuiseen S-sarjaan! Aikaa sekin vei, kun jokaisen täytyi läpäistä kolmen täyden biisin tasokoe mutta hieno hetki oli tämä! Riemua ja onnenkyyneleitä kaikille! Lisäksi, koska pelin alaotsikko nyt kuitenkin on Platinum Stars, suostun viimein tulkitsemaan tämän läpäistyksi.
  • 174 tuntia: Oi juku! S-sarjassa jokaisella on soololive, josta pokkaa palkinnoksi uuden esiintymisasun! Melkein sadan tunnin kuiva vaatetuskausi päättyy 13 asusteen tulvaan. Yksi asu jää kuitenkin yhä lukkoon. Koska ironia.
  • 175 tuntia: Kaikki 20 biisiä nostettu legendatasolle. Periaatteessa se olisi vaatinut kunkin soittamista 200 kertaa mutta tässä peli tulee vastaan edes sen verran, että lahjapaketeista saa silloin tällöin (yleensä harvoin) lehtiä, joilla tuosta voi viilata pois 10-30 toistokertaa. Niidenkin avulla tähän pisteeseen päästäkseen on kai oltava vähän masokisti.
  • 176 tuntia: Kaikki S-sarjan keikat täysimittaisesti selätetty. Koska mitään ei oikein voi enää saavuttaa, eikö viimeinenkin asu olisi tästä sovelias palkinto? Ai ei? No haista ite.

Vaikka minulla on nyt iso kasa platinatähtiä, pelin platinapysti vaatisi tuon vihoviimeisenkin asusteen hankkimisen. Senkin lisäksi paikalliselle räätälille pitäisi vielä kärrätä läjä lahjakortteja, joita se mulkero ei edes hyväksy kuin viiden seteissä. Näitä puuttuvia romppeita löytää tietenkin vain lahjapaketeista, joita saattaa tipahdella keikkojen jälkeen mutta ei läheskään joka kerta. Jos lahjan ylipäätään saakin, nyt se on jo valtavalla todennäköisyydellä jotain tyystin turhaa. Koska huonotuurisilla pelaajilla on voinut mennä tähän lopulliseen puristukseen jopa yli 500 tuntia, puhallan farssin omalta osaltani nyt päättyneeksi. Saa olla viimeinen kerta kun sotkeudun mikrotransaktioiden ympärille rakennettuun peliin, varsinkaan täysihintaiseen sellaiseen.

Virvoituksen triplakeidas!

Tuosta ajanhukasta vielä puisevampaa teki se, että samaan aikaan postiluukusta on kolahdellut vaikka mitä mielenkiintoista. Everybody’s Golf lienee tuttua ja tasaisen viihdyttävää kasuaaligolfausta, Knack 2 tuntuu edeltäjänsä tavoin olevan peliarvostelijoiden lempi-inhokki (mikä itsessään on jo vallan mainio syy ostaa se), ja Yonder: The Cloud Catcher Chronicles on vielä toistaiseksi itselleni täysi mysteeri. Kuulopuheiden perusteella se on ilmeisesti jonkin sortin Animal Crossing tai Stardew Valley -hengenheimolainen, jonka kokemiseen ei kuitenkaan vaadita satojen tuntien investointia. Varsinkin tuon edellisen tapauksen jälkeen moinen kuulostaa vallan mukavalta.

Ikuinen kaurapuuro

Muilla on vielä energiaa, Miki Hoshiilla ei. Itseltäkin alkaa jo loppua.

Viikonlopun striimauskokeilu oli nopeasti taputeltu. Hyvin lyhyessä ajassa tajusin, kuinka epämiellyttävää on istua sämpylät päässä korvia hautomassa, kuinka ärsyttävää on hakea hyvää balanssia peliaudion ja oman äänen välillä, ja ennen kaikkea kuinka luonnottomalta höpiseminen höpisemisen vuoksi voikaan tuntua. Muistin myös, että silloin kun itse haluaa nähdä pelikuvaa, yrittää löytää nimenomaan sellaisen lähteen, jossa kommentointia ei ole. Eipä siis ihmekään, että headset päätyi lopulta TV-tason perukoille odottelemaan aikoja parempia. Striimaus toki jatkuu, sillä eipä sen pukkaaminen päälle ole koskaan suuri vaiva ja kyllähän konsoli kohteliaasti muistuttaa, jos kukaan chatin puolella huhuilee. Sosiaalinen perhostelu jääköön kuitenkin lahjakkaille ekstroverteille.

Tosin tyystin yllätyksetön The Idolm@ster: Platinum Stars -viikonloppu tästäkin sitten muodostui. Kuluneiden parin viikon huippuhetket ovat olleet harvassa, ja niiden luokittelu sellaisiksi ylipäätään vaatii aika nihilististä luonteenlaatua:

  • 103 tuntia: Tuottaja-san levuttuu tasolle 18. Sellaista on elämä.
  • 114 tuntia: Tuottaja-san levuttuu tasolle 19. Jep, siinä todellakin vilahti taas 11 tuntia ilman mitään mainitsemisen arvoista. Ei sillä, että tämäkään merkkipaalu olisi mitään muuta kuin numero.
  • 119 tuntia: Kaikille idoleille grindattu viisi miljoonaa fania. Olen nyt savotan puolivälissä. Olen päättänyt, että platinatähteys saavutetaan mahdollisimman yhtenäisenä joukkona. Koko peli on jo sen luokan vitsi, että ”nostin yhden platinatähdeksi, lopetin” ei olisi sille sovelias huipennus.
  • 127 tuntia: Tuottaja-san levuttuu tasolle 20. Se onkin sitten maksimi, josta palkitaan kultaisella trophylla. Vastahan edellisestä on 36 tuntia. Mieli on vähän haikea, koska tämän jälkeen pelissä ei taida tapahtua mitään edes kymmenen tunnin välein.
  • 130 tuntia: Koko idolirintama on saavuttanut kuusi miljoonaa fania. Tästä kun nopeasti laskeskelee, platinatähtösistä voisi alkaa haaveilla noin 40-50 tunnin kuluttua. Jaksaa jaksaa, painaa painaa! Itse asiassa jaksaa, koska tästä ei tarinamoodi enää surkuhupaisemmaksi voi mennä.

Tarkkaavaisimmat varmaan jo huomasivatkin, että 14 viime päivityksen jälkeistä, lukossa ollutta esiintymisasua ovat yhä lukossa. Edellisen avautumisesta on nyt 49 tuntia. Olen jo aika varma siitä, että loput alkavat tippua paremmalla prosentilla vasta platinatason saavuttamisen jälkeen. Tai jotain. Jos näin ei ole ja tuurini yksinkertaisesti nyt vain on näin huono, peliin kuluisi todennäköisesti tuhansia tunteja. Aivan niin itsetuhoinen en sentään ole mutta sen verran nyt kuitenkin, että jatkukoon tämä tragikomiikka vaikka koko syyskuun. Kaikki toivo on jo mennyttä, joten ihan sama.

Valmistelua

Miehellä on järjellinen netti. Mies on iloinen.

Pari viikkoa on näköjään taas mystisesti kadonnut jonnekin. Eipä sillä, että mitään kummoisempaa olisi tapahtunutkaan. The Idolm@ster: Platinum Stars jatkuu toki edelleen mutta se nyt on vähän kuin seuraisi ruohon kasvamista. Koska PS4 kuitenkin tarjoaa poikkeuksellisen vaivattoman tavan pelien striimaamiseen, jäin pohdiskelemaan josko moista hömppää pitäisi kokeilla itsekin. Pelkällä konsolilla ei tosin vielä pitkälle pötkitä, joten viime päivät ovat menneet haalimalla huusholliin sekalaista tarpeistoa.

Striimaamisen perusedellytys on tietenkin riittävän tasokas uppikaista. Valitettavasti itse olen jumissa taloyhtiössä, johon saa kiinteänä ainoastaan antiikkisen 11/1-nopeuksiin yltävän laajakaistan, jolla ei luonnollisesti striimata edes perunaa. Vaikka mobiiliyhteyksistä ja niiden epäluotettavuudesta on jo vuosikausia ollut liikkeellä lähinnä huolestuttavia kauhutarinoita, päätin ottaa riskin ja kokeilla voisiko kiinteän yhteyden edes kaupunkiolosuhteissa korvata 4G:llä. Yllättävää kyllä, voipa hyvinkin! Uuden reitittimen ja 4G LTE -liittymän myötä nopeudet tuntuvat olevan paskimmillaankin sellaista 50/30-tasoa, joten paitsi että parannus on huomattava, tässähän tuntee siirtyneensä netin suhteen melkeinpä nykyaikaan.

Vaikka en mikään sosiaalinen moottoriturpa olekaan, yleinen konsensus tuntuu olevan, että juontamaton striimi ei ole striimi laisinkaan. Nurkissa ei kuitenkaan lojunut yksiäkään mikkikuulokkeita, joten ostoksille mars. Jos on audiofiili, kuulokkeiden ostamiseen voi varmasti kuluttaa loputtomasti aikaa. Omat vaatimukseni olivat lähinnä luokkaa ”no kunhan nyt jotain”, joten vajaan viiden minuutin huolettoman googlailun jälkeen ostoskoriin päätyivät Turtle Beach P12 -luurit. Vähän muovisen oloiset rimpulathan nuo ovat mutta kun kuulokkeista kuuluu ja mikrofoni toimii niin aivan riittävää on se.

Kuulokkeiden myötä pääsinkin sitten sujuvasti kiroilemaan sitä, ettei PS4:ssä ole kuin kaksi USB-porttia. Kun pidän yhdessä ohjainta jatkuvassa latauksessa ja toisen vie ulkoinen kovalevy, oli ostoslistalla seuraavana USB-hubi. Trust GXT 215 on mukavasti konsolin linjoja mukaileva viiden portin hubi, joka ei paljoa maksanut mutta eipä ole järin häävikään. Jo kerran tuon kautta liitetty ohjain on jättänyt yllättäen reagoimatta napinpainalluksiin, joten saapa nähdä millaiseen kiinakuraan sitä on taas tullut kätensä survaistua.

Koska tuleva viikonloppu on taas vaihteeksi ylimääräisistä velvollisuuksista vapaa, ehtinee kaikkea tätä jopa kokeilemaankin. Twitchin puolella harjoitellaan ja tuonne sivupalkkiinkin löytyi vimpain, josta linjoilla olon näkee. Viihdyttävyyttä, säännöllisyyttä tai taitoa ei ole luvassa mutta eiköhän internetiin vielä yksi ehta scrubikanavakin mahdu.

Mitä pelihankintoihin tulee, näiden parin viikon aikana kokoelma on karttunut ainoastaan Yakuza Kiwamilla. Koska Yakuza 0:sta ei ole vielä kuin puolisen vuotta ja koska Kiwami on ”vain” ensimmäisen Yakuzan remasterointi, taidan säästää sen myöhemmälle syksyyn. Vaikka onkin piristävää nähdä, kuinka moni uusi pelaaja löytää tämän jo PS2:lla debytoineen sarjan, pukkaa Sega näitä nyt pihalle ehkä jo vähän turhankin tiiviiseen tahtiin.

No kukas se täällä taas

Tältä minustakin tuntuu

Vaikka miten yrittääkin siirtyä virikkeellisempien pelien pariin, alitajunta ei lakkaa vihjailemasta, että olisi suotavaa pelata aina läpi sen minkä on kerran aloittanut. Oikeassahan se ryökäle on, joten The Idolm@ster: Platinum Stars jatkuu. Ei sillä, että mitään mainittavaa olisi tapahtunut. Ennen grindasin lavalla, jolla viisi idolia nettosi kukin 5,460 fania per biisi kun nyt grindaan lavalla, jolla kolme saa 13,200. Tuo tuntuu tällä hetkellä tehokkaimmalta tavalta edetä, joskin tehokas ei ole oikea sana kuvaamaan tätä kiirastulta. Kun pelin sisäinen vuosi kestää sen kolmisen tuntia, tuossa ajassa kolme idolia kerää 801,600 fania ja loput kymmenen 168,000, kiitos neljännesvuosittaisten yhteiskeikkojen. Siitä voikin sitten laskeskella kauanko kestää haalia jokaiselle platinatähteyteen oikeuttavat kymmenen miljoonaa fania. Koska peli alkoi toistaa itseään pahasti jo 30 tunnin jälkeen, vaatii maltin säilyttäminen nykyisin pienistä asioista iloitsemista, esimerkiksi näin:

  • 63 tuntia: Kaikilta on saatu ystävänpäiväsuklaata. Ei vaikuta mihinkään mutta kelpaa välitavoitteeksi.
  • 65 tuntia: Tuottaja-san levuttuu tasolle 15, jolloin avautuu se vihoviimeinenkin lukossa ollut kappale. Koko soundtrack on nyt soitettavissa. Jee.
  • 79 tuntia: Tuottaja-san levuttuu tasolle 16. Koska kaikki biisit on avattu, tästä saa korkeintaan pörröisen fiiliksen, jos sitäkään.
  • 82 tuntia: Keikan jälkeisestä lahjapaketista avautuu uusi esiintymisasu! Edellisestä taitaa ollakin jo yli 30 tuntia, joten tapahtuma on tavallaan merkittävä vaikka puku itsessään on statsiensa perusteella kuraa ja lentää samoin tein komeron pohjalle koinsyötiksi.
  • 86 tuntia: Herramajee, jälleen uusi esiintymisasu! Tämänkin jälkeen 40 pukineen kokonaisuudesta 14 on yhä lukossa. Jos näiden avaaminen perustuu puhtaaseen tuuriin, tästä tulee vielä suurempi päänsärky kuin idoleiden platinoimisesta.
  • 87 tuntia: Kaikkien tyttöjen kiintymysmittarit nousseet maksimiin. Viattoman puhdasta platonista rakkautta tietysti, te kaikki hävyttömät perverssit!
  • 91 tuntia: Tuottaja-san levuttuu tasolle 17. Tästä palkitaan uljaalla pronssisella trophyllä. Ei tunnu missään.
  • 100 tuntia: Kaikki tytöt saavuttaneet vähintään tason 70. Ei merkitystä, onpahan vain sopivan pyöreän oloinen lukema.

Tässä vaiheessa oikeastaan kaikki tarjolla olevat keikat on sekä läpäisty että läpäisty niin maan penteleesti (nostamalla yleisön hurmiomittari tappiin eikä vain läpäisyrajan yläpuolelle). Juuri mitään edes teennäisesti uutta ei ole enää näköpiirissä, paitsi tietysti uusia hienoja kokemuksia lupaileva DLC-keikkavalikko. Sääli sinänsä, koska idoleillani ei edelleenkään ole kuin sellaiset 3-5 miljoonaa fania kullakin. Käytännössä vastakkain on nyt kaksi kyynistä jääräpäätä; peli, joka tekee hyvin selväksi sen, että ilman lompakon raottamista mieletön grindaus tulee jatkumaan ja todennäköisesti vain pahenee mennessään, ja allekirjoittanut, joka näyttää kiristykselle tuplakeskaria ja puurtaa apaattisesti menemään sillä mitä on. Tässä vaiheessa Platinum Starsille ei enää voi olla edes vihainen. Se on teknisesti ensiluokkainen rytmipeli mutta samalla myös mainio esimerkki tuotteesta, jolla ainakin kaltaiseni kuluttajat saa niin maan taatusti jättämään sen kehittäjien tulevat julkaisut väliin. Kaikkeen sitä rumasana pitääkin ryhtyä vain todistaakseen itselleen jotain tyystin tyhjänpäiväistä.

Noidanvirityksen perusteet

Tekee vain ne tavanomaiset jutut mutta yllättävän hyvin

No niin, loppuu se mököttäminen! Tänä viikonloppuna aloittamani Stella Glow palautti vaivatta hetken häilyneen uskon peleihin. Vaikka kyseessä ei ole juurikaan enempää kuin tyystin tavanomainen strategia-JRPG, ainakin se viihdyttää tasaisen varmalla tavalla. Peli sijoittuu maailmaan, jonka pikkumainen jumala on uskovaistensa vakaumukseen tyytymättömänä ottanut ihmiskunnalta pois laulamisen taidon. Nyt sen omaa enää häviävän pieni kourallinen noitia, jotka ammentavat lauluistaan maagista voimaa. Mithran pikkukylässä varttuneet lapsuudentoverit Alto ja Lisette kokevat tuon voiman mahdin ikävimmällä mahdollisella tavalla, kun Tuhon Noita Hilda ilmestyy airueidensa kera kylään ja muuttaa sen asujaimistoaan myöten kristallipatsaiksi. Alto ja Lisette välttyvät tältä karulta kohtalolta vain siksi, että Lisette osoittautuu – omaksikin yllätyksekseen – Veden Noidaksi ja Alto tarujen kapellimestariksi, joka voi sukeltaa noitien sydämiin virittämään näiden tuntoja avatakseen heidän täyden potentiaalinsa. Sinänsä oikein lupaava käänne, mutta valitettavasti yhtä ilkeää noitaa vastaan tarvittaisiin neljä hyvää. Onneksi kuningaskunnan hallitsijoilla on jo ainakin etäistä vihiä siitä, mistä Lisetten rinnalle saataisiin kolme muutakin, ja kun pääkaupunki Lambertin sotavoimistakin irtoaa tueksi ja turvaksi peräti kolme karaistunutta ritaria, on jälleen yksi seurue valmiina maailmanpelastusmatkalle.

Eihän tuo nyt kummoinen tarina ole mutta ainakin se rullaa vallan jouhevasti. Lambert toimii operaatioiden tukikohtana, josta porukka häipyy maailmankartalle liikkumaan pisteestä toiseen seuraavan tarinatehtävän perässä. Taistelut ovat lajityypille uskollisia, isometrisillä kartoilla käytäviä mittelöitä, joissa yksiköt liikkuvat ja toimivat kukin vuorollaan pyrkien hyödyntämään maaston ja sen korkeuserot mahdollisimman tehokkaasti. Taistelusysteemissä ei ole juuri mitään uutta tai innovatiivista mutta sen chibi-tyyliset hyökkäysanimaatiot ovat söpöjä ja haastetasokin miellyttää. Vastustajat harvemmin tippuvat kerrasta edes hahmojen kovimmilla erikoisliikkeillä, joten tiiminä toimiminen ja kovaa lämää tekevien ilkimysten eristäminen on välttämättömyys. Ei Stella Glow mitenkään erityisen vaikea ole mutta pelkillä puolivaloilla sitä ei parane lähestyä. Jokaiselle tarinataistelulle on suositeltu hahmotaso ja jos usko tai taidot loppuvat kesken, voi aina pörrätä maailmankartalla grindaamassa vapaaehtoisten yhteenottojen parissa.

Aina silloin tällöin tarinatehtävien välissä on rajallinen määrä luppoaikaa, jota Alto voi kuluttaa tutustumalla paremmin ystäviinsä, tehden osa-aikatöitä, tai käymällä tutkimusretkillä. Noista kahdesta viimeisestä nettoaisi ilmeisesti rahaa, esineitä ja varusteita mutta ainakin toistaiseksi kaikki liikenevä aika on mennyt höpistessä mukavia tiimikavereiden kanssa. Paitsi että oman jenginsä oppii tuntemaan paremmin, tienaa heille samalla myös uusia kykyjä ja passiivisia bonuksia taistelukentälle. Valitettavasti tehtävien välillä on mahdollisuus vain kolmeen aktiviteettiin, joten kattavan tunnesiteen muodostaminen ihan jokaiseen vienee kosolti aikaa.

Kitsaan tuntuisesta vapaa-ajasta huolimatta pelin rytmitys on erinomainen. Tarinaa kuljettavat välianimaatiot eivät juuri koskaan ole ylettömän pitkiä, aina silloin tällöin puhuvat potretit korvataan ihan kunnon animepätkillä, ja taisteluitakin piisaa tasaisella sykkeellä. Vauhdikkuutta kuvastaa sekin, että jo reilun 11 tunnin jälkeen olen saanut rekryttyä mukaan niin Tuulen kuin Tulenkin noidat, ja iloinen sankarikatraani on kasvanut jo yhdeksään jäseneen. Alkaa tuntua jo siltä, että neljän noidan lauluyhtyeen kasaaminen ei vielä ratkaise mitään lopullisesti mutta palataanpa siihen sen jälkeen, kunhan Maan Noita on saatu paikallistettua. Toistaiseksi reissaaminen sujuu kuitenkin oikein pirteissä merkeissä!

Vuosisatani murmelina

Olisi niin jees kun se vain tajuaisi loppua :'(

Jos peli-into lomia seuranneen arjen myötä on kortilla niin The Idolm@ster: Platinum Stars pitää huolen siitä, ettei siitä vähästäkään oikein pääse nauttimaan. Kuten jo hieman ounastelinkin, sen pelikellossa on jo 58 tuntia ilman, että oikeastaan mitään mainittavaa olisi tapahtunut. Puisevaa kaavaa monotonisesti toistaen idolien kokemus ja fanit karttuvat tasaisesti mutta samalla niin naurettavan hitaasti, että peli on taantunut jo tyylipuhtaaksi uuvutustaisteluksi. Jos keikkalistaan ilmestyykin jokin uusi tapahtuma, voi olla tyystin varma siitä, että sen läpäisemistä edes räpistellen voi harkita vasta 10-20 tuntia myöhemmin. Täydellisillä suorituksilla ei tee hevon pökälettäkään, sillä jos esiintyjien taso ei ole riittävän kova niin vaadittua pistemäärää ei vain voi saavuttaa. Piste. Niinpä tässä on edelleen tullut soiteltua läpi yhtä ja samaa haastetta todennäköisesti jo useamman sata kertaa hitaasti grindaten. Niin wow. Paljon kivaa. Varmaan helpottaisi, jos ostaisi kauppapaikalta vähän apukivaa, eiköstä vaan? Haista Project iM@S p*** a.

Surkuhupaisasti peli noudattaa virtuaalista, viikon pätkissä etenevää vuosikiertoa. Jos skippaa jokaisen mahdollisen välianimaation, yhden pelivuoden voi puristaa noin kolmen tunnin reaalielämän maratoniksi, jonka aikana ehtii käymään läpi 48 peruskeikkaa ja neljä koko idolipoppoon kattavaa spessua. Realismin nimissä pelin 13-21-vuotiaat tähtöset saavuttaisivat uriensa huipun kenties jossain 90 ikävuoden kieppeillä ja sittenkin saatettaisiin tarvita inkarnaatio tai pari. Onneksi ovat iättömiä. Tässä vaiheessa pelin sietäminen vaatii tuollaisten pienten nyanssien huomioimista. Päivätavoitteeksi voisi vaikka ottaa yhden pelivuoden läpäisemisen (joskin nyt jo vuosineljänneskin alkaa etoa jo pahasti). Ystävänpäivänä johtajaksi valitulta tytöltä heltiää lohtusuklaata, joten ne kaikki keräilemällä voi tuhlata elämästään sellaiset 39 tuntia. Pelin säälittävän pienen kappalevalikoiman voi myös nostaa legendatasolle, kunhan soittaa niistä jokaista 200 kertaa. Yksittäisen kappaleen kohdalla suurin palkinto tuosta lienee se, ettei sitä todennäköisesti halua kuulla enää ikinä. Toisaalta jos tuota edistää biisi kerrallaan, oppii nopeasti minkä nuotin kohdalla yleisön suosiomittarin saa tiimillään tappiin. Koska virhenuoteista ei heilu raippaa, voi loppubiisin jättää huoletta soimaan samalla kun itse käy vaikka jääkaapilla, kusella, tupakalla, tai ihan vain viettää syvällisen hetken pohtimalla miksi tällaiseen epäpelaamiseen edes alistuu. Ja niin tosiaan, tuo 20 biisin kattaus ei muuten edelleenkään ole täysin auki. Ehkä sitten joskus 60-70 tunnin tietämillä tai jotain? Jeesus.

Kaikki tämä on äärimmäisen raivostuttavaa siksi, että pohjimmiltaan Platinum Stars on ihan hyvä rytmipeli, vaikkakin sisällöllisesti höyhensarjaa. Jos sen lopputekstit olisivat pyörineet vaikka siinä 15-20 tunnin tietämillä ja kaikki mahdollinen nähty 30-50 tunnin kieppeillä, se olisi poistunut estradilta rakastettuna voittajana. Nyt siitä on tullut se tyyppi, joka lyöttäytyy seuraan ja on hetken verran niin kovin joviaali ja äärimmäisen miellyttävä, kunnes tajuaa sen olevan oikeasti sietämätön kusipää, joka liimautuu ikuisesti iholle ja josta pääsee eroon korkeintaan kirveellä ja murhasyytteellä. Rytmimatka jatkukoon, joskin enää vain makaaberina sosiaalisena kokeena, jossa selvitetään mitä oikeasti vaatii sellaisen pelin läpäisy, joka on suunniteltu ensisijaisesti kuppaamaan pelaajiltaan satoja tai tuhansia euroja ekstraa. On meinaan aika kyynistä menoa tämä.

Päästäisi tuon yhden nyt vaan menemään…

Kerran aloitetun pelin jättäminen kesken on aina la petite mort mutta jos näin (taas kerran) pääsee käymään, vierihoitoa onneksi piisaa. Toisteisen tylsyyden voisi backlogin lisäksi korvata oikeastaan mikä tahansa männäviikolla sitä kartuttaneesta viidestä uudesta JRPG-pläjäyksestä; Final Fantasy XII: The Zodiac Age, Nights of Azure, Yo-Kai Watch 2: Bony Spirits, Yo-Kai Watch 2: Fleshy Souls (pirun simultaanijulkaisut) mutta semminkin Stella Glow. Viimeksi mainittu saattaisi hyvinkin olla sitä ehtaa strategiaropellusta, jota Utawarerumono olisi voinut olla mutta ei kuitenkaan raaskinut.

Sydestä saveen

Jotain tuollaista. Ihan sama.

Joskus ikäviltä asioilta pakeneminen johtaa vain astetta upottavampaan heteikköön. Tuolta ainakin tuntui, kun itseään toistavan manageroinnin korvasi Valkyrie Drive: Bhikkhuni. Siinä isoryntäiset teinityöt ovat infektoituneet oudolla viruksella, joka tekee yksistä voimakkaita valkyrioita ja toisista näiden heiluttamia aseita ja…

Ei helvetti… Ei… Ei vaan kykene.

En niin maan taatusti tuhlaa enää yhtä ainokaista minuuttia kuvaillakseni taustatarinaa, joka saa paskimmista paskimmankin campin vaikuttamaan Oscar-tason käsikirjoitukselta. Valkyrie Drive ei ole mitään muuta kuin äärimmäisen vauhtipontinen kolmannen persoonan hutkintamätkintä, jota tähdittävät järkyttävillä, pään kokoisilla tisseillä varustetut animetytöt. Siitä ei sitten mennäkään enää kuin silkkaa alamäkeä.

Jos on joskus seurannut sivusta japanilaisten pelihallien moderneja pelaajamagneetteja, niissä salskeat mechat kiitävät hengästyttävällä vauhdilla pitkin poikin kolmiulotteisia taisteluareenoita ladaten vastustajien niskaan toinen toistaan prameilevampia erikoishyökkäyksiä. Valkyrie Drive on aika lailla sitä samaa mutta rintavilla teinitytöillä. Yhdellä napilla hyökätään kevyesti, toisella kovasti, kolmannella paiskataan vastustaja ilmaan ja neljättä sopivasti annostellen joko suihkitaan vauhdikkaasti kohteesta toiseen tai jonkataan ilmojen teille päätyneellä uhripoloisella niin pitkään, että siinä ohessa ehtii jaella vaikka 999 iskun combon. Vauhtia riittää naapurikylänkin tarpeiksi ja jos ote hetkeksikin herpaantuu, löytää itsensä helposti yhtä tylyn rankaisun vastaanottavana osapuolena.

Yleensä annan pelille kuin pelille reilun mahdollisuuden myydä itsensä mutta tässä tapauksessa ainakin tarina saa pitää tunkkinsa. Jokainen välinäytös on myötähäpeän vuoksi tullut skipattua jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen ja jo parin tunnin perusteella tuntuu pahasti siltä, että olen nyt kahden heikohkon, kyvykkyyttään pahasti yliarvioivan pelin suossa. Kaikki mikä nousevan auringon maasta tulee ei todellakaan ole automaattisesti hyvää. Läpipeluun kunniakkaan viirin alla molempia katsastellaan toki eteenpäin mutta vähän tässä alkaa jo kaipaamaan peliä, joka toimisi edes keskinkertaisesti alusta loppuun saakka.

Paljon ei mitään

Tämä tulee viemään ikuisuuden…

Enpä ihmettele enää yhtään miksi The Idolm@ster: Platinum Stars kiepautti lopputekstinsä juuri sillä hetkellä kun se niin teki. Niiden jälkeen peli painaa kylmän viileästi jarrut pohjaan ja kaikkinainen edistyminen on kortilla. Koko alkuperäinen trioni on nyt A-tasoa mutta monella muulla ei ole faneja hyvä jos vielä puoltakaan miljoonaa. Seuraaviin kymmeniin tunteihin tuskin tapahtuu mitään mainitsemisen arvoista. Uusien keikkojen pisterajat vaativat hillitöntä grindaamista, hahmojen levutus on järkyttävän hidasta, ja uusista asusteista on enää turha edes haaveilla. Satunnaisista lahjapaketeista avautuu pääsääntöisesti pelkkiä duplikaatteja. Keikkarahoilla paikallinen räätäli kyllä yhdistää kaksi samanlaista pukinetta yhdeksi vähän paremmaksi mutta käytännössä rupuinen vaate pysyy rupuisena vaatteena vaikka niitä olisi tusina samanlaista. Olen nyt taantunut hinkkaamaan läpi yhtä ja samaa kvintettikeikkaa kerta toisensa jälkeen uneliaassa horrostilassa jaksamatta välttämättä vaihtaa edes soitettavaa biisiä. Lopputekstien jälkeen peli tosin avasi myös kappaleiden vaikeimman Master-tason, jos täydellisten suoritusten nakuttelu Pro-tasolla alkaa jo kyllästyttää. Tuo vaikeinkaan taso ei ole mitenkään mahdoton mutta viljelee varsinkin d-padin kera niitattavia nuotteja niin reippaasti, että soittaminen tuntuu jo enemmän työltä kuin huvilta.

…ja sitten me myydään niille lisäbiisejä ¥1800 kipale!

Miksi eteneminen sitten on niin hidasta ja kappalevalikoimakin rajallinen? No tietenkin koska mikrotransaktiot! Tai tässä tapauksessa pikemminkin makrotransaktiot. Jos taskun pohjalla sattuisi pyörimään ylimääräisenä sellaiset kolmisen hunttia (!), voisi marssia PSN Storeen ja hankkia peliin 18 uutta biisiä ja tukun uusia asusteita ja koristeita. Loput fyffet voisi sitten investoida vaikkapa grindaamista helpottaviin esinepaketteihin, joiden hintalaput pyörivät 5-70 euron kieppeillä. Häpeilemätön kuppaus ei harmittaisi aivan niin paljon mikäli peruspeliä ei olisi tarkoituksellisesti rampautettu sen tukemiseksi. Tällaisella lähestymistavalla sinällään ihan hyvästä rytmipelistä jää suuhun varsin paska maku. Eihän pelibisnes mitään hyväntekeväisyyttä ole mutta rajansa ahneudellakin.

Vaikka saatankin vielä tarpoa tieni koko shown läpi käyttämättä siihen pennin jeniäkään, blogi siirtynee anteliaammille metsästysmaille; tästä kun taitaa tulla kuukausien, jollei peräti vuosien projekti.

Valaistuminen

Nyt ei voi enää failata!

Vähemmän yllätyksellisesti The Idolm@ster: Platinum Stars -uutisista iltaa. Sen idolityttöjä alkaa käydä jo vähän sääliksi, sillä nämä eivät todellakaan olisi ansainneet gaijinia tuottajaa. Aina silloin tällöin he kysyvät pelaajalta jotain, johon pitäisi valita viidessä sekunnissa jokin kolmesta vaihtoehdosta. Koska kieltä ei ymmärrä, ei auta kuin valita arvalla ja päätellä sitten kehonkielestä menikö sinne päinkään. Yleensä ei. Vielä kiusallisemmissa tilanteissa tyttöjä pitäisi koskettaa johonkin päin kehoa. Päälaki tai olkapää tuntuvat varmimmilta vaihtoehdoilta sekuhara-syytösten välttämiseksi. No, samapa tuo; nousevat näiden kiintymysmittarit onnistuneilla keikoillakin, ja aina voi viedä jonkun leppoisaa lomapäivää viettämään.

Uskottava tuottaminen on kortilla siinäkin mielessä, että vasta tänään tajusin miksi joidenkin keikkojen pistemäärä on niin tuskaisen vaikea saavuttaa. Ongelman ytimessä ovat 40 asukokonaisuutta ja 48 pää-, kaula-, ranne- ja nilkkakoristetta. Niitä tienaa sattumanvaraisesti joko lahjapaketeista tai keikkojen läpäisypalkintona, ja myös niillä on arvoasteikko F:stä S:ään. Olin pitkän tovin siinä uskossa, että laadukkaampi pukine on aina parempi. Koristeiden tapauksessa tämä pääsääntöisesti päteekin, mutta joillain keikoilla vaaditaan tietyn tyyppistä asustetta. Sillä nettoaakin sitten helposti jopa tuplaten enemmän pisteitä. Tuon kun tajusi niin homma alkoi sujua huomattavasti tehokkaammin, varsinkin kun koristepuoleltakin löytyi jotain, jonka avulla purskemoodiin liittyy johtavan idolin lisäksi koko kolmikko.

Kun ensimmäinen tyttö sai 200,000 fanin myötä luvan pyrkiä B-luokkaan, alkoi tapahtua. Tuossa vaiheessa peli avaa kvintettikeikat, joilla idolien levuttaminen tehostuu himpun verran. Samalla avautuu äärimmäinen live, jossa koko 13-päinen idolikatras vetäisee ensin potpurin ennen johtajaksi valitun soolokeikkaa. Tämän jälkeen sitten kuivatellaan onnenkyyneleitä, heitetään ylävitosia tai höpistään henkeviä ennen lopputekstejä, joista palataan takaisin arkeen. Vaikka nostin tänään koko poppoon B-luokkaan ja katsoin siten nuo lopputekstit sen 13 kertaa, en suostu tulkitsemaan peliä vielä läpäistyksi. Pari biisiä on edelleen lukossa ja hitto vie, jos en nosta ainakin yhtä idolia sinne himoittuun S-luokkaan. Tuota tulen todennäköisesti vielä katumaan, sillä vaikka eteneminen saattaa kuulostaa ripeältä, grindaaminen alkanee vasta nyt. A-luokkaan tarvitaan jo miljoona fania ja S-luokkaan kuuleman mukaan hulppeat kymmenen miljoonaa. Miltei 30 tunnin jälkeen minulla on tasan yksi A-sarjalainen ja hänkin on ollut vakiokokoonpanossa aika lailla pelin alusta lähtien. Jei.

Satunnaista peliotakun jupinaa