Kaik yhes koos

Mutsis oli!

Jaahas, Phoenix Wright: Ace Attorney – Spirit of Justice ei sittenkään tyydy ainoastaan seuraamaan miestämme maailmalla. Pelin toinen murhakeissi vie hieman yllättäen takaisin kotikonnuille ja nostaa parrasvaloihin miltei kaikki entuudesta tutut hyvikset; Phoenixin adoptiotytär Trucy Wrightin, suojatti Apollo Justicen, kriminaalipsykologi Athena Cykesin ja rikospaikkatutkija Ema Skyen. Tavallaan tässä alkaa jo vähän kaivata niitä aikoja, kun kaikki yksittäisen pelin jutut selvitettiin samalla tiiviillä, 2-3 hengen ydinporukalla. Toisaalta tällaisella all stars -kokoonpanolla varmistetaan ainakin se, että jokaisen hahmon fani löytänee Spirit of Justicesta aihetta riemuun.

Eipä silti, vahvalle puolustukselle oli kyllä tilaustakin, koska sen kummemmin spoilaamatta jo tämä toinen tapaus osoittautui melkoiseksi mötkäleeksi. Peräti kuuden tunnin rutistus piti sisällään niin hurjan määrän tutkintaa, ristikuulusteluja, juonittelua ja valheiden päälle ladottuja uusia valheita, että loppua kohti meno alkoi muistuttaa jo aiempien osien finaalimittelöitä. Ikävä kyllä toimivaa reseptiä ei kannattaisi yrittää parannella pelkkää kompleksisuutta lisäämällä. Ajoittain tämä tapaus – vaikka nautinnollinen olikin – tuntui sortuvan ehkä jo vähän liialliseen kikkailuun.

Taas kerran on silti mielenkiintoista seurata, miten peli sitoo näennäisesti toisistaan riippumattomia tapahtumia yhteen. Toistaiseksi ainoa linkki on, että Satumaisen Yhteensattuman™ suosiollisella myötävaikutuksella Apollon vastapelurina toimi Khura’inista lainassa ollut syyttäjä. Tähän on taatusti jokin muukin syy kuin se, ettei yksikään paikallinen syyttäjä taida enää kehdata marssia oikeussaliin, jos vastassa odottaa Wrightin toimiston puolustama asiakas (^^;) Niin tai näin, hauskaa piisaa, joten nokka kohti keissiä numero kolme!

Hap’piraki!

Näin on tapana tervehtiä Khura’inin kuningaskunnassa, jonne tänä laiskanpulskeana sunnuntaina johdatti taatusti pelimaailman suosituin (lue: oikeastaan ainoa) puolustusasianajaja Phoenix Wright. Toisin sanoen Mitä pelata seuraavaksi -arvonnan voitti 3DS-oikeussalikohellus Phoenix Wright: Ace Attorney – Spirit of Justice. Wrightin vakaana aikomuksena oli matkustaa ulkomaille ihan vain tapaamaan entistä avustajaansa, sarjan ensimmäisistä peleistä tuttua meedio Maya Feytä, mutta kun miehen matkaoppaaksi tuppautunut nuori munkkikokelas on alta aikayksikön syytettynä valtiopetoksesta ja murhasta, ei piikkitukkaisen sinitakkimme auta kuin lähteä kokeilemaan asianajamista vieraassa maassa.

Takana on pelin viidestä tapauksesta toistaiseksi vasta ensimmäinen, mutta jo se on vakuuttanut Capcomin käsikirjoittajien ja murhamysteerien ideoijien olevan yhä hyvässä vireessä. Vauhdikasta tarinaa lueskellaan hulvattomille henkilöhahmoille ja taukoamattomalle läpänheitolle naureskellen, kunnes oikeussalissa ilme sitten toviksi vakavoituu. Raukkamaisten syyllisten pirullisen nerokkaat lavastusyritykset revitään säälimättä auki pala palalta ristikuulustelemalla todistajia, tivaten näiltä lisätietoja, ja kumoamalla esiin pulpahtavat valheet todistusaineistoilla – tuolla peliaseista ehkä tuhovoimaisimmalla. Toki jokainen sarjan peli tuntuu sisältävän myös jonkin tuoreen pikkuidean, joka tällä kertaa näyttäisi olevan Khura’inin papittarien kyky loihtia esiin edesmenneiden viimeiset sekunnit aistihavaintoineen kaikkineen. Eipä siinä mitään, kyllä se ratkaiseva ristiriita niistäkin tongitaan tarpeen vaatiessa esille.

Eiköhän tästä seuraavaksi viikoksi tai pariksi riitä hyvinkin nautittavaa pelailtavaa, joten hajahuomioita seurannee seikkailun edetessä. Jo näin alkumetreilläkin voi silti todeta, että niin älynystyröille kuin nauruhermoillekin tuntuu jälleen kerran olevan tarjolla ensiluokkaista terapiaa.

Sulokkaahkoja askeleita

Viikonlopun pelipuristus on startattu Shantae: Half-Genie Heron merkeissä. Tämän jo vuonna 2002 Game Boy Colorilla debytoineen, ilmeisesti jonkinlaista kulttisuosiota nauttivan 2D-tasoloikkasarjan aiemmat osat ovat jääneet väliin lähinnä digitaaliallergian ja GBC:n omistamattomuuden vuoksi. Kun WayForward kuitenkin päätti viimein kokeilla kepillä jäätä ja julkaista uusimman osan myös fyysisessä muodossa niin pitihän sille antaa mahdollisuus. Eikäpähän tuo lopulta yhtään hassummaksi päätökseksi osoittautunutkaan, vaikka hetkittäin pitkää pinnaa vaatikin.

Pelin nimikkosankaritar on pirteä, haaremihousuissa reteästi jammaileva tanssijatar, jonka työnkuvana on toimia Scuttle Townin suojelusdjinninä. Vastuullinen pesti varsinkin siksi, että niin maan vimpan päälle luihu naispiraatti Risky Boots on ottanut elämäntehtäväkseen terrorisoida joukkoineen kaupungin muuten niin rauhaisaa eloa. Shantaen enolla on kyllä jo työn alla jokin outo värkki, jolla Risky hänen mukaansa saataisiin aisoihin mutta siitä uupuu vielä sekalainen läjä osia. Eipä siis auta kuin lähteä koluamaan maita ja mantuja niiden perässä.

Hymy on herkässä jo pelin ensiminuuteilta lähtien. Ilmeikäs, animehenkinen grafiikka miellyttää silmää ja eritoten päähahmon viimeisen päälle pikkutarkka ja huolellinen animointi on aivan uskomattoman kaunista katsottavaa. Toimintaa tukee ponteva, lieviä itämaisia vivahteita sisältävä soundtrack.

Shantae ei oikeastaan ole niinkään suoraviivainen tasoloikka kuin (hömppä)tarinavetoinen toimintaseikkailu. Vaikka uudet matkakohteet avautuvatkin reissun edetessä yksitellen, on varaosametsästyksen lomassa pistäydyttävä säännöllisesti keskushubina toimivassa Scuttle Townissa utelemassa sen asukeilta mitä seuraavaksi olisi syytä tehdä ja missä. Jo kertaalleen läpäistyissä tasoissa vieraillaan useaankin otteeseen mutta toistosta ei tarvitse olla huolissaan; matkan varrella Shantae oppii tansseja, joilla hän voi muuntautua moniksi erityistaitoja omaaviksi hahmoiksi. Esimerkiksi marakatti-Shantae kipittää vaivatta ylös vaikka pystysuoraa seinää siinä missä merenneito-Shantae on omiaan vedenalaisia luolastoja kolutessa. Kykyjen avulla laajoista tasoista paljastuukin Metroidvania-hengessä kosolti uusia paikkoja tutkittaviksi.

Shantae saattaa näyttää leppoisalta ja helposti lähestyttävältä. Pieni varoituksen sana lienee silti paikallaan. Ainakin tällaiselle sarjaan perehtymättömälle kasuaaliräähkälle pelin alku oli hyytävää kyytiä. Välitallennuspisteet ovat kaukana toisistaan eikä Shantae kestä osumaa nimeksikään. Ensimmäisen tunnin aikana toistin samoja kinkkisiä pätkiä kerta toisensa jälkeen ja varsinkin komeissa mutta haastavissa pomotaisteluissa Game Over -ruutu tuli vastaan kymmeniä kertoja putkeen. Turhautumisen myötä koko seikkailu oli päättyä jo ennen kuin se oli kunnolla alkanut.

Kun tasoista viimein löytyi edes pari hipareita nostavaa päivitystä ja varsinkin kun tajusi, että Scuttle Townin kaupasta voi ostaa kyytiin mm. parantavaa taikuutta ja terveysputeleita, alkoi verenpaine laskea astetta turvallisemmalle tasolle. Enemmän olisin silti arvostanut, mikäli pelin mukana olisi tullut nämäkin nyanssit kattava manuaali. Itse asiassa pelin valikoista ei löydy ohjeruutua edes sille, mitä mikäkin nappi tekee, joten aivan kaikki on opeteltava vaikeimman kautta. Oppihan ne, ei siinä mitään, mutta olisi tuo voinut käyttäjäystävällisempääkin olla.

Vaikka kenttäsuunnittelijat tuntuvatkin rakastaneen tarkkoja hyppyjä, katoavia alustoja, äkkikuolemia, ulkoa opettelua, automaattisesti vieriviä paniikkiosuuksia sun muita halpamaisuuksia, helpottuu peli kummasti edetessään. Jos vaivautuu etsimään valtaosan tasoihin piilotetuista avuista, on Shantae jo vajaan seitsentuntisen seikkailun puolivälin tietämillä niin kova ja kyvykäs, että vähän rennommallakin otteella jo pärjää. Balanssi on ehkä aavistuksen verran vinksallaan mutta toisaalta on ihan piristävää vaihtelua, että alati vahvemmaksi kasvavan sankarin tie muuttuu sileämmäksi. Järkeä siinäkin.

Ei minusta tällä pelillä vielä Shantae-uskovaista saa mutta kyllä näitä voisi jatkossakin kokeilla. Sekalaista keräiltävää jäi vielä löytymättä ja näyttäisipä tuo omaavan myös jonkin sortin NG+:n, joten ehkäpä tämän pariin tulee vielä palattua. Tällä erää lopputekstit kuitenkin riittävät ja on aika pohtia mitähän sitä seuraavaksi.

Edellisen lisäksi pelikokoelma on kuluvana vuonna kasvanut parilla muullakin poiminnalla. Valkyrie Drive: Bhikkhuni kera kahdeksan taidekorttinsa (joista tuo päällimmäinen oli ehkä lähimpänä soveliainta) taitaa aika suurella todennäköisyydellä olla silkkaa toimintaecchiä. Lajityypissä eivät kiehdo niinkään pelilliset tai rintavarustukselliset ansiot kuin ihan vain se hulvaton, anteeksipyytelemätön ja omintakeinen japanilaisuus. Odotan tuolta hersyviä ja hyväntahtoisia naurukohtauksia. Persona 4: Dancing All Night puolestaan hyllystä jo japaniversiona löytyykin. Pikaisen protoilun myötä se sisälsi rytmipeliksi kuitenkin hämmentävän määrän tekstiosuuksia, joten otetaanpa jossain sopivassa saumassa uusintastartti englanniksi. Tuskinpa Hatsune Mikua syrjäyttää enää mikään mutta jos tämä blogi tulee koskaan sisältämään kritiikitöntä palvontaa niin kaikki japanilaiset rytmipelit ovat aina oletusarvoisesti parasta ikinä!

Backlogin trimmailua

Tulimaan tango

Varsinaisen pelaamisen osalta huomion on viimeisen kolmen viikon ajan vienyt Dynasty Warriors 7. Melkoinen ikuisuusprojekti tuo vuoden 2011 julkaisu on kyllä ollutkin. Kokoelmaan se päätyi jostain alekorista bongattuna vasta 2013 mutta ei tainnut silloin viihdyttää yhtä iltaa kauempaa. Kesällä 2016 muinaiskiinalaisten turpakäräjien pariin tuli taas eksyttyä pariksi päiväksi mutta vasta näin 2017 sain tuon viimein pois backlogia rumentamasta. Kuusi vuotta vanha peli tuskin sen kummempia esittelyjä kaipaa; Kiinan herruudesta kilpailevat upseerit ravaavat arcade-hengessä kauheaa kyytiä laajoilla taistelukentillä pistämässä toisiaan ja toistensa joukkoja pataan. Edellinen pelaamani osa taisi olla kolmonen, joten on paha sanoa miten pelisarja on kehittynyt. Seiskasta nyt kuitenkin löytyy mm. ratsastelua, piiritysaseita, tietovisoja, roppakaupalla kättä pidempää kuritusvälineistöä, neljän eri ryhmittymän tarinakampanjat, ja erillinen valloitusmoodi, jossa heksoilla täytetty Kiinan kartta otetaan pala palalta haltuun läpäisemällä niiden sisältämät taistelut.

Dynasty Warriors 7 on oikeastaan aika täydellinen lohtupeli. Aina joskus tulee niitä hetkiä kun tekisi mieli pelata jotain mutta ei oikein jaksaisi keskittyä mihinkään. Tähän Warriors-pelit ovat mitä mainioin vaihtoehto. Kun omaksuttavana on oikeastaan vain kolme nappia (hyökkäykset mallia kevyt, raskas ja erikoinen) eivätkä yksittäiset mittelöt kestä 5-10 minuuttia kauempaa, voi aivot kääntää huoletta pois päältä ja viilettää voimaannuttavasti sinne tänne mäiskien tieltään sadoittain rivisotilaita ja kymmenittäin isokenkäisiä. Bissenhuuruiseksi bilepeliksikin tämä taipunee hyvin, kiitos kahden pelaajan split screen -moodin.

Vaan onpahan Dynasty Warriors 7 myös turpea! Jo noiden neljän tarinakampanjan läpäiseminen kävi toiston vuoksi vähän voimille. Tarinoista ei oikein voi edes puhua, koska välinäytökset ovat lähinnä upseerien itseriittoista brassailua, ja jos nyt joku silloin tällöin delaakin, ovat kymmenet sukulinjat, lojaliteetit ja ystävyyssuhteet niin iloista sekamelskaa, ettei tunnesiteitä pelaajan suuntaan pääse muodostumaan edes vahingossa. Suurin osa ajasta puolestaan kuluu valloitusmoodissa. Jo kartan kaikkien heksojen valtaaminen on useamman illan urakka ja jos siinä samalla päättää avata kaikkien 62 pelattavan hahmon (!) kyvyt ja muutenkin keräillä kaiken mahdollisen aseista kaverisuhteisiin niin tietääpähän ainakin pelanneensa! Tällaista grindaushelvettiä en muista aiemmin kokeneenikaan ja vaikka tuntikirjanpitoa pelistä ei löydy, oli platinapystin irrotessa takana jo 700 taistelua ja 220344 kukistettua vihollista (x . x)

Kyllä näitä nyt sen kerran per konsolisukupolvi pelaa mutta puolen vuosikymmenen tauko taitaa taas olla poikaa. Paitsi että kohta se Musou Stars. Samperi.

Kissatyttöinvaasio

No jopas! Pelivuosi 2017 ei ole ehtinyt kunnolla edes käyntiin, kun horisontissa siintävät jo kissanpäivät antromo… antropomop… antporomorp… turrien ystäville. Jo kevään aikana korvia luimistellaan ainakin kahden julkaisun voimin, joten tämä perijapanilainen viihdetraditio on selvästi yhä voimissaan. Hyvä näin, koska kissat ovat aina parhautta.

Atlus on varmistanut länsijulkaisun kaksikolle Utawarerumono: Mask of Deception ja Utawarerumono: Mask of Truth, joista ensiksi mainittu putkahtaa ulos myöhemmin tarkentuvalla päivämäärällä kevääksi ja toinen syksyksi. Kyseessä on ilmeisesti jonkin sortin kaksiosainen saaga, jonka pelityyppi on VN/SRPG-hybridi. Siis kosolti tarinavetoista luettavaa yhdistettynä isometriseen, vuoropohjaiseen taistelutaktikointiin? No mikä nottei! Molempien julkaisualustoina ovat PS4 ja Vita, ja vaikka Eurooppaan saadaan niistä vain kälyiset digiversiot, voi fyysiset vastineet onneksi importoida tuolta lammen toiselta puolelta. Kun tarjolla on vieläpä alkuperäinen audio enkkusubeilla niin ainakin tässä kämpässä hiirikursori hoveroi jo kuvitteellisen Lisää ostoskoriin -napin yllä.

Koei Tecmo taasen luottaa edelleen jo yli 20 vuotta vanhaan reseptiin, eli tyystin OP sankarit pistävät hack’n slash -hengessä tuhatpäisiä sopulilaumoja vaivattomasti pataan. Peliteknisesti niin ikään PS4/Vita-julkaisun saava Musou Stars lienee ihan sitä samaa kuin jo miljoona kertaa aiemminkin, mutta onneksi hahmokatras on tällä erää fanipalvelua parhaimmillaan. Hapannaamaisten kiinalaislegendojen sijaan pelattavia hahmoja on noukittu monista muista peleistä ja pelisarjoista, kuten Atelier, Dead or Alive, Toukiden, ja jopa Wii-kummajainen Opoona! Videon kissatyttö Tamaki puolestaan on ihan alkuperäinen. Tuskinpa tästä vuoden peliä saa tekemälläkään mutta ovathan tällaiset höpsöt potpurit aina sen verran hauskoja, että ostoslistalle menee. Musou Stars ilmestyy Japanissa maaliskuun toinen päivä mutta siinä määrin tiiviisti studion aiemmat pelit ovat tiensä länsimaihin löytäneet, että täkäläinen julkaisupäivä lienee vain ajan kysymys.

Viel’, ystävät, viel’ yksi ryntäys

Hei, olen SalarymanDaishi! Voitte muistaa minut sellaisilta sivustoilta kuin tämä ja… Niin no… Tämä. Viiden vuoden herkeämättömän uikutuksen jälkeen oli pakko pitää pieni tauko mutta jos sitä nyt kuitenkin vielä vähän.

Odotettavissa lienee jälleen kerran äärimmäisen satunnaista ja ärsyttävän harvaan julkaistua jupinaa vanhalta äreältä kävyltä, joka kaikesta huolimatta on edelleen parantumaton, konsolipelailuun kallellaan oleva weeaboo. Täältä jos mistään tulee löytymään sekä aiheetonta kritiikkiä että häpeilemätöntä suitsutusta peleistä, joita kaikki muut ovat joko ehtineet jo pelata tai joihin eivät koskisi viisimetrisellä seipäälläkään. Ehkä kerran vuoteen voi löytää myös puolihutaistun postauksen jostain muustakin populaarikulttuurin aihealueesta. Enpä tosin pidättelisi hengitystäni.

Perinteitä kunnioittaen tämäkin kausi tulee huipentumaan sivuston välinpitämättömään nukettamiseen. Sitä odotellessa pitäkäämme kuitenkin kivaa!