Rytminvaihdos

– No mitenkäs se peli maittaa? – …

Lockstep. Ainakin Rhythm Paradise Megamix -veteraaneille tuo sana kertoo kaiken olennaisen. Meno pelin parissa on jo tovin ollut ei-enää-ihan-niin-kivaa mutta nyt heivaan sen tyylipuhtaalla niskaperseotteella takaisin pelijonon perälle. Edellä mainitussa minipelissä pitäisi vaihtaa sujuvasti vikkelästä rytmistä epärytmiin ja takaisin. Itse en pääse läpi edes sen opetusosiota. Kuten tavallista, internet-kansan mielestä tuo on ”ihan helppo juttu, kun sen kerran tajuaa” ja niin varmasti onkin. Aivoni eivät silti nyt vain naksahda oikealle taajuudelle vaikka mikä olisi. Kun pelkkä ajatus pelin käynnistämisestä vielä yhtä yritystä varten etoo, on pieni tauko suurempien rumasanojen välttämiseksi enemmän kuin paikallaan. Hieman sentään lohduttaa, että samaiseen kohtaan on kompastunut moni muukin.

Idolivoimaa!

Jotta backlogia saisi tässäkin kuussa edes vähän pienemmäksi (ja jotta voisin valehdella itselleni omaavani yhä ihan asiallisen rytmitajun), pyöräytin läpi kosolti lyhyemmän ja anteeksiantavamman musiikkipelin Wanhalla Cunnon PSP:llä. The Idolm@ster Shiny Festa: Groovy Tune on yksi kolmesta pelistä, joilla Bandai Namco imuroi armotta innokkaimpien Idolm@ster-fanien rahat parempaan talteen. Useimmat Idolm@ster-pelit ovat managerisimulaatioita, joista nauttiakseen japanin pitäisi sujua luontevasti. Shiny Festa -trilogia edustaa kuitenkin ehtaa rytmipelaamista, jossa kielimuuri ei ole kummoinenkaan este.

Yhteensä Shiny Festa -peleissä on 48 kappaletta, jotka on näätämäisesti palasteltu kolmeen eri peliin; Honey Sound, Funky Note ja Groovy Tune. Niistä jokaisessa on 14 uniikkia biisiä ja kuusi yhteistä. Samoin on lohkottu myös 765-tuotantoyhtiön 13-henkinen teini-idolikatras, joista Groovy Tunessa framille nostetaan Miki Hoshii, Yukiho Hagiwara, Makoto Kikuchi ja Takane Shijou. Pelaaja on Tuottaja-san, joka johdattaa nelikon tarunhohtoiselle lomasaarelle sekä rentoutumaan että kilpalauleskelemaan. Show käynnistyy täysimittaisella 23 minuutin animejaksolla, joka petaa juonen riittävän ymmärrettävästi jopa meille kielivammaisille. Hämyisen mutta intuitiivisesti luovittavan tutoriaalijakson jälkeen päästäänkin sitten tositoimiin.

Kappalevalikoima on miellyttävä sekoitus pääasiassa energistä tyttöpoppia parilla vähän rauhallisemmalla balladilla höystettynä. Pelimekaniikka on petollisen helppo. Ruudun molemmista reunoista valuu nuotteja kohti keskiruudun osuma-aluetta, jossa ne niitataan rytmikkäästi sisään millä tahansa konsolin kummankin puolen napeista. Jotkin nuotit vaativat yhteispainallusta tai napin pitämistä pohjassa mutta käytännössä menestyäkseen tarvitsee vain erottaa vasen oikeasta.

Aluksi systeemi tuntuu ylettömän yksinkertaiselta. Debut-vaikeusasteella nuotit saapuvat ruudun keskelle viivasuorassa linjassa ja vimpan päälle täydellisiä suorituksia ropisee kassiin yleensä ensiyrittämällä. Osumaikkuna on reilu ja nuottien sijoittelu suorastaan esimerkillistä. Näennäinen helppous karisee silti nopeasti. Haasteen kasvattamiseen tarvitaan vain edellisten variaatioiden ketjuttamista hengästyttäviin mittasuhteisiin pirullisesti kiemurtelevilla nuottipoluilla terästettyinä. Regular-tasolla vielä pärjää, mutta Pro-tasolla iskee jo pieni paniikki ja Master-tasolle ei tavan kuolevaisilla ole mitään asiaa.

Visuaalisesti Groovy Tune on lievästi huijaamalla erinomainen. Näyttää ainakin siltä, että kappaleiden musiikkivideot olisi työstetty alun perin astetta kovemmalla raudalla ja siirretty PSP:lle videomuodossa. Rytmipelailun tiimellyksessä söpöjä tyttöjä ja näiden hillittömän laajaa asuvalikoimaa ei tietenkään ehdi kunnolla edes arvostamaan mutta jo sivusilmäystenkin perusteella kokonaisilme vakuuttaa. Musiikin tenho majailee vielä astetta pahemmin vain kuulijan korvassa mutta meille kepeän jpopin ystäville rallit uppoavat vallan mainiosti.

Sisältöä pelissä on juurikin sen kolmanneksen verran. 20 kappaletta nakuttelee läpi reilussa tunnissa, jonka jälkeen voi loikata päämoodina toimivalle Star of Festa -kiertueelle. Siinä esitetään viiden pelipäivän aikana 15 vapaavalintaista biisiä pyrkien samalla keräämään kasaan 100,000 faniääntä. Joka kolmannen kappaleen yhteydessä voi lisäksi haastaa jonkun toisen idolin, jonka päihittäminen palkitaan tämän keräilykortilla. Kortteja on yhteensä 50 mutta nekin on jaoteltu kolmen pelin kesken. Kokonaisvaltainen Shiny Festa -elämys vaatiikin siis niiden kaikkien omistamista. Onneksi ne sai aikoinaan noukittua hyllyyn käytettyinä, sillä uutena tämä olisi ollut törkeän tyyristä lystiä. Niin komeita ja särmiä rytmipelejä kuin Shiny Festat ovatkin, olisivat ne toimineet paremmin yhdeksi peliksi puristettuna. Yksittäin ne jäävät vähän tällaisiksi pikkukivoiksi välipaloiksi.

Pelirintamalta ei mitään uutta

Julmetun komiaa!

Kulunut viikko on jatkunut tutuissa merkeissä. Pääprojektina on yhä Yakuza 0, jossa on hetkeksi heitetty hyvästit kiinteistömaailman koukeroihin sotkeutuneelle Kazuma Kiryulle. Fokus on nyt siirtynyt Osakaan, jossa pelisarjan ehkä rakastetuin kaistapää, Goro ”Hullu Koira” Majima, elää kerrassaan eriskummallisen seesteistä elämää. Mies on kaupungin komeimman ja menestyneimmän kabareen elegantti omistaja. Silmittömien väkivallanpurkausten sijaan hän keskittyy viihdyttämään asiakkaitaan ja pitämään huolta henkilökuntansa hyvinvoinnista. Pramea jetset-elämä on Majimalle kuitenkin pelkkä vastahakoinen vankila. Nuoruuden töppäilyjen vuoksi hän menetti sekä toisen silmänsä että asemansa yakuzassa. Paluuhaluja olisi vaikka millä mitalla, mutta asiasta ei edes neuvotella ilman 500 miljoonan jenin anteeksipyyntöä. Nousukausi eli ei, moisen summan kokoamiseen taitaa kulua tovi jos toinenkin.

Koska minä päätän, on Majima toistaiseksi keskittynyt tienaamisen sijaan lähinnä pörräämään Osakan viihde-elämässä. Kuten Kamurochossakin, hauskoja sivutarinoita ja omalaatuisia hahmoja pomppii esiin vähän sieltä sun täältä. Viihdyttävintä on edelleen hyväntahtoinen naureskelu itse 80-luvulle. Majiman myötä pääsee ihmettelemään vaikkapa kännyköiden esiinmarssia tai ottamaan kantaa siihen, miten Japanin verotuksen tulisi seuraavien vuosikymmenien aikana kehittyä. Osakan Sotonbori (tosielämässä Dotonbori) on tuttu jo Yakuza 5:stä mutta onpahan sekin saanut varsin vakuuttavan PS4-kuorrutuksen. Sinänsähän Yakuza-pelien alueet eivät koskaan ole olleet järin suuria, mutta minkä ne koossa häviävät, ne yksityiskohdissa voittavat. Neonkyltit, katumainokset, juoma-automaatit, lähikauppojen hyllyt, jopa katukiveykset… Kaikki on suunniteltu vimpan päälle huolella ja ennen kaikkea autenttiseksi. Juuri tämän tinkimättömän pikkutarkkuuden vuoksi pelikello näyttää jo 18:aa tuntia mutta varsinainen tarina on vasta alkumetreillään. Näissä maisemissa sitä vain päätyy pyörimään ympäriinsä mitään sen kummempaa tekemättä mutta kaikesta nauttien ja ehtaa Japania hengittäen.

Niinpä… Niinhän se tuntuu…

3DS:n puolella Rhythm Paradise Megamix etenee sekin, joskin nyt jo aika takkuisesti. Vaikka täydellisten vetojen saalistaminen viihdyttikin aikansa, olen loppua kohti keskittynyt vain räpistelemään haasteita läpi edes välttävästi. Pelin hauskuus tuntuu nyt kadonneen jonnekin. Epäilisin syypääksi (varmastikin tahatonta) lannistavuutta. Vaikka pelin haasteet ovatkin silkkaa kerta toisensa jälkeen yllättävää crazy-komediaa, ottaa se rytminsä haudanvakavasti. Vaaditut reaktioajat ja osumaikkunat alkavat olla jo niin pieniä, että iskut nasahtavat kohdalleen useammin vahingossa kuin tarkoituksella. On turhauttavaa huomata kerta toisensa jälkeen, että vaikka oma pää ja sormet vakuuttavat rytmin olevan kohdallaan, suvaitsee peli olla toista mieltä. Se peräänkuuluttaa flow-tilaa, jonka riittävällä harjoittelulla ja varsinkin toistolla voisi varmasti saavuttaa, mutta jotenkin tämä käy jo enemmän työstä kuin viihteestä. Onneksi haasteet ovat yhä sellaisia alle minuutin rykäisyjä, joten kyllä tätä vielä pienissä purskeissa jaksaa.

D’awwwwwwwww!

Myös Phoenix Wright: Ace Attorney – Spirit of Justice kompuroi. Pelin kolmas tapaus oli aivan yhtä megalomaaninen ja tarpeettoman hifistelevä kuin toinenkin. Neljäs puolestaan oli sekä lyhyt että tyystin irrallaan kaikesta muusta. Sekä rytmitys että punainen lanka ovat siis nyt vähän kadoksissa. Pelkkänä Phoenixin ja Mayan tähdittämänä Khura’inin reissuna Spirit of Justice olisi saattanut nousta jopa jumalaisen alkuperäistrilogian tasolle mutta tällaisenaan se on vähän epämääräistä ”jokaiselle jotakin” -höttöä. Kaikesta huolimatta hattua täytyy silti nostaa Khura’inin papittarelle ja prinsessalle, Rayfa Padma Khura’inille. Tästä lakimiehiä halveksuvasta, ylimielisestä nuoresta naisesta on pelin edetessä kehkeytynyt mitä huikein tsundere, jonka tunteenpurkauksille on saanut nauraa vedet silmissä. Finaalitapauskin on vielä setvimättä, joten pelin osakekurssilla on yhä mahdollisuus pyristellä plussalle. Ei Spirit of Justice kuitenkaan huono ole; se ei vain ole niin loistava kuin mihin sarjan pitkäaikaiset fanit ovat ehkä jo tottuneet.

Vuoden 1988 peli

Kamurocho on osterini

Kipakasta flunssasta huolimatta Yakuza 0 on nyt sentään edes korkattu. Kamurochon syntiset sivukujat lienevät sarjan veteraaneille jo tuttuakin tutumpia, mutta vuosi 1988 tuo kokemukseen pikantin sivumaun. Pelissä palataan siis Japanin kuplatalouden kulta-aikaan. Lainaraha virtaa valtoimenaan, kiinteistöjen hinnat kohoavat raketin lailla, ja Kazuma Kiryu on vasta nuori nulkki. Tämä Tojon klaania ja Dojiman perhettä edustava kuumapäinen yakuza on kolmen palvelusvuoden jälkeenkin vain pahainen velanperijä, joka tarvittaessa vaikka pieksee kulutusluottoja takaisin. Yksi Kiryun aiemmin kovistelema velallinen löydetään kuitenkin seuraavana aamuna luoti otsassaan. Yakuza-maailmassa sivullisten tappamista ei luonnollisesti katsota hyvällä. Lisänärää aiheuttaa se, että ruumis löytyy tontilta, jota klaani on hamunnut jo pitkään mutta joka nyt on epämiellyttävän huomion keskipisteenä. Mieluummin varjoissa toimiva organisaatio on siis tapahtuneesta hyvin, hyvin vihainen. Kiryusta leivotaan ilmiselvää syntipukkia, joten miehen ei lopulta auta kuin erota yakuzasta ja yrittää selvittää tapahtunut ihan tavan siviilinä.

Alkuasetelmia pidemmälle juonta ei sitten ole vielä tullut seurattuakaan, koska pelisarjalle ominaiseen tapaan pelkkä päämäärätön haahuilu Kamurochon kaduilla ja kujilla on silkkaa autuutta. PS4:llä debytoiva peli on varsinkin ilta-aikaansa häkellyttävän kaunis. Kamurochon neonmereen lähes hukkuu, ja suurkaupungin hälinä, sisäänheittäjien mainoshuudot, pachinko-hallien helvetillinen mekkala ja kauppojen pirtsakat tunnuslaulut saavat aikaan ehkä autenttisimman Tokio-pelikokemuksen tähän mennessä. Aktiviteeteistakaan ei ole pulaa. Syöpöttelyn ja juopottelun lisäksi voi tuttuun tapaan viettää aikaa vaikka keilaillen, bilistä pelaten, dartsia heitellen, karaokea hoilaten, tai pistäytymällä Segan pelihalleissa kokeilemassa onneaan crane-kabinettien ääressä. Sieltä voi bongata myös sellaiset uunituoreet arcadet kuin Out Run ja Space Harrier. Kultaista kasariaikaa kun eletään, kaupungissa on myös vauhdikkaan rytmipelin sisällään pitävä disco ja sähköautorata, jossa kisaillaan kustomoitavilla pikkuautoilla.

Kaduilla saa tälläkin kertaa pitää varansa. Niin karski kuin Kiryu onkin, törmää hän tuon tuosta jos jonkin sortin riidanhaastajiin. Näille luonnollisesti annetaan sellainen turpasauna, että tuntevat sen vielä seuraavanakin päivänä. Tavallaan uutena ominaisuutena ovat Kiryun erilaiset taistelutyylit, joiden välillä hän voi vaihtaa d-padia napauttamalla. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin vain sitä, että siinä missä aiempien osien suurempi sankarikaarti taisteli kukin omalla tyylillään, on Kiryu nyt sinut niistä kaikkien kanssa. Perusrähinämoodissakin pärjää, mutta halutessaan voi vaihtaa myös enemmän nopeutta tai voimaa korostavaan tyyliin. Jokaisella niistä on oma, uusia liikkeitä ja yleisiä bonuksia sisältävä kykypuu. Hahmoa ei kuitenkaan parannella nyt expan myötä kertyvillä tasoilla vaan kylmää käteistä itseensä investoiden. Koska 80-luvulla talous ylikuumeni vauhdilla, on pelin finanssipolitiikkakin sen mukaista. Hulttioista piestään pihalle uhon lisäksi myös rahat. Jo yksittäisistä tappeluista tienaa helposti yli puolikin miljoonaa jeniä, ja vaikka Kamurochon iltaelämässä peuhaaminen onkin tämän myötä halpaa ko makkara, ei se hirveästi lohduta uusien kykyjen hintalappujen pyöriessä miljoonissa. Pikavilkaisulla näytti siltä, että kalleimmista pitäisi pulittaa jo miljardi…

Kuten aina, myös Yakuza 0:n parasta antia ovat kymmenet hulvattomat ja sympaattiset sivutarinat. Katutappelujen lisäksi Kamurochossa törmätään tuon tuostakin myös kansalaisiin, joiden moninaisia pulmia Kiryu päätyy enemmän tai vähemmän vastahakoisesti ratkomaan. Apua tarvitsevat – vain muutamia mainitakseni – räyhäkäs punk-bändi, jonka jäsenet eivät olekaan aivan niin koviksia kuin mitä antavat olettaa, auttamattomasti gravure-idoliin lätkässä oleva teinipoika, käytettyjä alusvaatteitaan kaupittelevat lukiolaistytöt, ja jopa domina, jonka uravalinta on vaarassa liiallisen kiltteyden vuoksi. Joskus ongelmat selviävät puhumalla, joskus tappelemalla, mutta kaikki näitä minitarinoita yhdistää huumorin lisäksi pelisarjalle niin ominainen lempeys. Yakuza 0 ei pelkää käsitellä arkoja tai kiistanalaisia aiheita, ja vaikka Kiryu onkin periaatteessa yrmy rikollinen, on hän myös jalo ja vastuuntuntoinen isähahmo, joka kaitsee harhautuneita ihmisparkoja kohti parempaa elämää. Siinä, jos missä piilee tämän sarjan charmi!

Segalle pitää antaa propsit myös kerrassaan erinomaisesta julkaisustrategiasta. Ilmeisesti PS4:n suosion saattelemana Yakuza 0 on ainakin netistä lukemani perusteella ollut monille ensimmäinen Yakuza-kokemus koskaan (ja useimmille myös positiivinen sellainen). Koska sen tapahtumat sijoittuvat koko pitkän saagan alkuun, onkin se mitä mainioin hetki hypätä kelkkaan mukaan. Kun lisäksi jo kesällä täällä lännessä julkaistaan Yakuza Kiwami – ensimmäisen Yakuzan remasteroitu versio – tarjoutuu sarjalle uusi tilaisuus paistatella parrasvaloissa. Hyvä näin, koska sen se on ansainnut!

Sivuraiteilta sivuraiteille

Sehän on susi tukkijätkän vaatteissa!

Neljän tunnin ja arviolta pelin ensimmäisen kolmanneksen myötä Rhythm Paradise Megamix alkaa jo näyttää kynsiään. Kohteliaan pinkin afrokarhu-tai-mikä-nyt-onkin Tibbyn matka Taivasmaailmaan (joka pelin juonena tunnetaan) etenee, joskaan ei enää aivan niin jouhevasti kuin aluksi. Sinänsä kumma juttu, koska pohjimmiltaan kyse on edelleen vain rytmistä. Jokaista minihaastetta edeltää pieni harjoitussessio, jonka aikana 3DS:n alaruutu näyttää riittävän uutteran töpeksinnän jälkeen hy-vin-kin sel-ven-tä-väs-ti millaista ajoitusta milloinkin haetaan. Peli on itsensä suhteen mitä avuliain, mutta kun tosipaikan koittaessa napin painallus ei sittenkään osu vaadittuun ikkunaan niin se ei vaan osu. Tai osuu kyllä, mutta varsinkin niiden taitotähtien napsiminen alkaa jo satunnaisesti vaatia toistakin kymmentä yritystä putkeen. Luonto ei kuitenkaan (vielä) anna periksi ihan vain pelailla tätä pikaisesti läpi, joten eteenpäin tarvotaan vaikka sitten hampaat vähän irvessä täydellisyyteen pyrkien. Naama on silti yhä voittopuolisesti virneessä. Vaikeaapa se yrmystely olisikin, kun eteen marssitetaan rytmistä kalligrafiaa, flamingoaskellusta, kukkoajelua… Mikään ei kyllä ole niin härö ja arvaamaton kuin irralleen päästetty japanilainen pelidevaaja!

Kultaista kasaria vai futuristista kaksaria? Helppo valinta.

Tosin jos jo Rhythm Paradise Megamix johdatti pelailussa sivuraiteille niin sama tapahtuu nyt toistamiseen. Postiluukusta kolahti vihdoin viimein Yakuza 0, joka omissa kirjoissani nyt vain yksinkertaisesti on sen kaliiperin julkaisu, että se tyrkkii auttamatta kaikki muut tieltään kuin riidanhaluinen känniääliö aamuneljän snägärijonossa. Tuota jos ei tule tässä blogissa viikon loppuun mennessä mehusteltua niin todennäköisesti se on vain niin hyvä, ettei sen kehumisellekaan jää aikaa. Kokoelmaan päätyi myös Deus Ex: Mankind Divided. Olisi tuon kai voinut aiemminkin hommata, mutta näiden möhköimpien AAA-julkaisujen hinta tuntuu lähes poikkeuksetta valahtavan noin puolessa vuodessa alle puoleen. Vähänkin kärsivällinen pelaaja säästää siis pitkässä juoksussa pitkän pennin (tai oikeammin päätynee vain ostamaan tuplasti enemmän pelailtavaa…)

Rytminen väliaika, kahvia ja pullaa

Aaaaaaaaaaaaaaaaa!

Vaikka pääsääntöisesti pyrinkin pelaamaan pelit läpi yksi kerrallaan, päätin vaihtelun vuoksi ottaa Phoenix Wrightin rinnalle myös sivuprojektin. Sellaiseksi näyttäisi soveltuvan mainiosti Nintendon äärimmäisen härö ja hulvattoman hauska 3DS-musiikkipeli Rhythm Paradise Megamix. Se on WarioWare-tyylinen, yli sadan minipelin kokoelma, jossa tavoitteena on yksinkertaisesti pysyä rytmissä mukana yhtä tai kahta nappia takoen tai pohjassa pitäen. Nämä noin 10-20 sekunnin haasteet ovat vähintäänkin hämmentäviä; partakarvojen nyppimistä sipulilta, synkronoitua uiskentelua, kuorossa kurkku suorana hoilaamista, marsilaisen tervetulopuheen tulkkausta… Tyystin kaistapäistä touhua ja miltei anarkistisessa arvaamattomuudessaan niin kovin viihdyttävää!

Oli tosin lähellä, että peli olisi jäänyt tyystin väliin, kiitos sen Nintendo DS:lle ilmestyneen edeltäjän, Rhythm Paradisen. Siinä minipelit oli pakko hanskata styluksella kosketusruutua naputellen, painaen tai sipaisten. Olen yrittänyt läpäistä sen kahdesti päätyen molemmilla kerroilla vain huutamaan naama punaisena konsolille: ”Kyllä, kyllä minä vippasin stylusta juuri halutulla tavalla ja taatusti oikealla hetkellä mutta kun sinä perkeleen värkki et suostu sitä noteeraamaan!” Vihaan tuota peliä vielä tänäkin päivänä täydestä sydämestäni. Onneksi Twitterissä vinkattiin (kiitos, @RiepuP!), että Rhythm Paradise Megamixiä voi siis pelata perinteisesti ihan vain napeilla. Onkin huojentavaa huomata, ettei oikeasti ole niin rytmivammainen kuin mitä Rhythm Paradise aikoinaan antoi olettaa.

Ei Rhythm Paradise Megamix silti mikään läpihuutojuttu ole. Jo tasaisen tempon ylläpitäminen, pienistä rytmivaihdoksista nyt puhumattakaan, on yllättävän vaikeaa, ja täydellisen osuman ikkuna on pelissä todella pieni. Onneksi tuota täydellisyyttä tarvitaan vain jokaisen haasteen siinä nuotissa, johon on piilotettu keräämistään odottava taitotähti. Niitäkään ei taida olla edetäkseen pakko noukkia kyytiin. Keräilen niitä silti, koska lyhyitä tasoja yrittää uudestaan ihan mielellään ja koska toimivilla kontrolleillaan peli tuntuu ihan aidolta rytmiparatiisilta. Pelikelloon on tosin kertynyt tämän parissa vasta pari hassua tuntia, joten tästäkin lisää tuonnempana.