Daishin pisin kuukausi

Mites olisi erä Etsi Ranko -peliä?

Joka ikinen vuosi alkukevään saamattomuus ei lakkaa hämmästyttämästä. Vaikka päivät pitenevät ja talvi alkaa jo takoa mattoa luovuttamisen merkiksi, pelailusta ei tunnu tulevan yhtään mitään. Isoja, useamman kymmenen tunnin pelejä on jonossa jo riesaksi asti mutta aina välillä tekisi mieli kokea jotain vähän kevyempää ja ohikiitävämpää. Onneksi backlogista löytyi lääke tähänkin vaivaan, nimittäin Bandai Namcon vuonna 2014 julkaistu multimediaprojekti Short Peace: Ranko Tsukigime’s Longest Day. Se on omalaatuinen anime/peli-hybridi, joka koostuu neljästä noin 15 minuutin lyhytelokuvasta ja yhdestä pelistä. Niiden takaa löytyy mm. sellaisia kovan luokan tekijöitä kuin Katsuhiro Otomo ja Goichi Suda, joten odotukset ainakin olivat korkealla.

Julkaisun animepuoli on visuaalisesti huikeaa, joskin sisällöllisesti aika hajanaista. Possessions kertoo taitavan artesaanin yöstä riivatussa majassa, Combustible on traaginen rakkaustarina Edo-ajan Japanissa, hurmeisessa Gambossa yhteen ottavat karhu ja demoni, kun taas A Farewell to Weapons seuraa joukkuetta, joka taistelee robottitankkeja vastaan post-apokalyptisessa Tokiossa. Vaikka näiden lyhäreiden tyyli ja animaatio hivelevätkin silmää, ovat ne lähinnä suurpiirteisiä konsepteja; irrallisia tuokiokuvia erilaisista maailmoista. A Farewell to Weapons tarjoilee kyllä maistuvan murusen verran hirtehistä yhteiskuntakritiikkiä itsetuhoisesta ihmiskunnasta mutta yleisesti ottaen tuntuu siltä, että pikanttien tarinoiden sijaan filmien tarkoitus on enemmänkin promota japanilaista animaatiota ja mitä se voisi olla.

Pelipuolella Ranko Tsukigime’s Longest Day ei ole yhtään sen täyteläisempi mutta ainakin se avaa puhtaan anarkian kaikki tulvaportit. Sen nimikkosankaritar on 17-vuotias lukiolaistyttö-salamurhaaja, joka aikoo kostaa äitinsä kuoleman tappamalla isänsä. Rankon kostoretki on vauhdikas 2D-tasoloikka, jossa vastaantulevia öttömönkiäisiä silvotaan katanalla ja perässä hönkiviä, turhasta hidastelusta rankaisevia henkiä pidetään loitolla tuliasein. Mukaan mahtuu myös leijumopoja, kerrostalon kokoinen lohikäärme, pirskatin äkäinen kääpiöpystykorva, meksikolaista vapaapainia, ja monilla eri tyyleillä toteutettuja, tyystin kaistapäisiä välianimaatioita. Ja kaikki tämä reilun tunnin kokoiseksi paketiksi puristettuna!

Ranko Tsukigime’s Longest Dayn vahvuus piilee sen kokonaisvaltaisessa ja pidäkkeettömässä hulluttelussa. Pelinä se on kuitenkin vähän kömpelö. Hengähdysaikaa ei tunneta, vaan tarkoitus on Sonic-tyyliin saada Ranko ensin kunnon vauhtiin ja pitää hänet siellä. Niin esteisiin törmäily kuin hyökkääminenkin hidastavat ikävästi menoa, joten pohjimmiltaan kyseessä on zenimäistä flow-tilaa vaativa, kohtalaisen stressaava reaktiojumppa. Checkpointejakaan ei tunneta, joten 2-3 minuutin tasoissa mokaaminen vie armotta takaisin niiden alkuun. Lisäksi kukistetut viholliset tuppaavat räjähtämään graafiseksi, onomatopoeettiseksi ilotulitukseksi, joten suurimman osan ajasta ruutu on täynnä käsittämätöntä visuaalista kakofoniaa. Pelin lyhyttä kestoa kompensoidaan tasoihin piilotetuilla lahjapaketeilla, jotka avaavat päävalikkoon mm. konseptitaidetta ja uusia asusteita. Mukana on myös tukku taito- ja nopeuspohjaisia pystejä. Noilla kokemuksesta pystynee ensimmäisen läpipeluun jälkeen puristamaan irti viihdettä vielä muutaman ylimääräisen tunnin verran. Omaan makuuni Ranko Tsukigime’s Longest Day on kuitenkin himpun verran liian hektinen ja turhauttava.

Kokonaisuutena Short Peace: Ranko Tsukigime’s Longest Day on yhden illan välipala, joka puolustaa paikkaansa pelihyllyssä lähinnä vinkeänä kuriositeettina. Se on kuin pieni sushilajitelma, joka kyllä demoaa kivan kompaktissa ja monipuolisessa muodossa japanilaista viihdekulttuuria mutta siihenpä se sitten jääkin.

Tilaa!

Sai tilaa. On onnellinen.

Haa! PlayStation 4:n firmware päivittyi eilen versioon 4.50. Normaalisti en lotkauta korviani yhdenkään laitteen yhdellekään tällaiselle päivitykselle, mutta 4.50 toi mukanaan tuen ulkoisille kiintolevyille. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi, sillä juurikin viime kuussa tila loppui kesken. Kun PS4 kaksi ja puoli vuotta sitten tuli taloon, korvasin heti ensimmäisenä päivänä sen 500-gigaisen kovalevyn pariteraisella. Pitkään sillä on pärjätty mutta kuten jokainen tallennustilaltaan laajennettava pelikonsoli on tähän mennessä opettanut, tilaa ei koskaan ole tarpeeksi. Vanhoja pelejä voisi tietysti poistaa mutta Gamius Sapiens on siitä eriskummallinen lajityyppi, että se alkaa alitajuisesti kaipaamaan heti sitä, josta on luopunut. Koska tallennustila on halpaa, investoin paljon mieluummin vajaan satasen Seagaten söpöön, pariteraiseen USB3-kovalevyyn. Uusi firmware haistoi sen välittömästi, formatoi sen PS4:n laajennetuksi tallennustilaksi ja nyt näyttää siltä, että tuon vermeen kanssa voi taas viettää lupsakat 2-3 vuotta ilman huolta tilanahtaudesta. Jee!

Joko tässä tai seuraavassa elämässä…

Sääli sinänsä, ettei aikaa voi hankkia yhtä vaivattomasti kuin tilaa. Sillä välin kun vehtaan edelleen Yakuza 0:n parissa, on pelijono vain kasvanut. Kosolti kehuttu Horizon: Zero Dawn tuli ihan kannatusmielessä hommattua heti mutta kaikilta muilta osin olen pyrkinyt olemaan snobisti valistunut kuluttaja ja tonkimaan löytöni alelaareista. The Evil Within, Star Ocean: Integrity and Faithlessness, Watch Dogs 2, Darksiders: Warmastered Edition, Rise of the Tomb Raider: 20 Year Celebration ja Dragon Quest Builders ovat kaikki sellaisia semikiinnostavia tapauksia, joista täysi hinta nyt vain on ollut omalle lompakolle liikaa. Onneksi maailman meno on kuitenkin nykyisin niin hektistä, että valtavirran rynnättyä aina sen seuraavan Ison Jutun pariin entisten hittien hinta laskee kuin lehmän häntä. Näistäkin saattaa siis tulla tässä blogissa juttua. Joskus.

Tokio mielessäin

Enää kuukauden verran piinaavaa odottelua ja Persona 5 on viimein täällä! Olen tarkoituksella yrittänyt pysyä pelin suhteen niin hyvässä mediapimennossa kuin mahdollista, mutta uskaltaa tuota nyt yhden nopeatempoisen trailerin verran kuolata. Ensikosketukseni tähän huikeaan ja omaperäiseen demoninlahtaus/lukiolaisen arkielämä -roolipelisarjaan tapahtui vasta viime vuonna (!) Vitalla, jolla Persona 4 Golden heivasikin sitten itsensä kertaheitolla rakkaimpien pelikokemusteni joukkoon. Siihen verrattuna Persona 5 näyttää yllä olevan perusteella (jopa päähahmojaan myöden) hyvin samanlaiselta mutta vielä vähän tyylikkäämmältä. Nelosen ainoa pieni fiba oli pakotettu dubbaus, joka laadukkuudestaan huolimatta söi harmittavasti muutoin niin perijapanilaista tunnelmaa. Onneksi vitoseen on sisällytetty myös alkuperäinen audio, joten tämä neljäs huhtikuuta starttaava seikkailu saattaa tarjota vielä autenttisemman virtuaali-Tokion kuin Yakuza 0!

Tokiosta puheen ollen Spike Chunsoft julkisti tällä viikolla kerrassaan mielenkiintoisia uutisia. PS4:lle olisi (joskin vasta) ensi vuoden keväänä luvassa lokalisoitu 428: Shibuya Scramble. Kyseessä on jonkin oudon sortin tekstiä, animea ja näyteltyjä videopätkiä yhdistelevä visuaalinovelli, joka julkaistiin Japanissa 2008 Wiille ja 2009 PS3/PSP:lle. Juuri mitään muuta en tuosta vielä tiedäkään. Koska Spike Chunsoft on kuitenkin genren rautainen ammattilainen ja koska Famitsu pamautti tuolle aikanaan täydet 40/40 pistettä niin ostoskoriinhan se sitten 2018 päätyy. On mukava nähdä, kuinka myös japanilaisille niche-julkaisuille alkaa hiljalleen löytyä riittävää markkinarakoa täällä länsimaissakin!

Managerimies

Voi juku! Yakuza 0:n kanssa ei missään nimessä kannata jäädä vain haahuilemaan, vaikka se hauskaa onkin. Mitä pidemmälle tarina vie, sen enemmän peli avaa huikeaa sivusisältöään. Kazuma Kiryun kohtalo on taas vaihteeksi siirtynyt kutkuttavan cliffhangerin myötä toviksi taka-alalle. Osakassa Goro Majimalla ei edelleenkään mene kehuttavasti, joskin miekkosen rahahuolet taitavat pian olla historiaa. Perinteinen, komeileva kabaree vetelee jo viimeisiä henkosiaan mutta hostess-klubeissa on tulevaisuus. Sopivien sattumusten suosiollisella myötävaikutuksella Majima päätyy manageroimaan yhtä tällaista klubia, joka taistelee olemassaolostaan viittä kovaa kilpailijaa vastaan. Jos jo Kiryun kiinteistökauppakin oli koukuttavaa puuhaa niin tämä taitaa olla sitä toiseen potenssiin!

Ammattimaista henkilökuntaa rekrytään tavalla jos toisellakin, mutta pelkkä hostess-armeija itsessään ei vielä markkinatilannetta pelasta. Majiman tulee koulia työntekijöistään viihdyttäjien ammattilaisia niin henkilökohtaisella sparrauksella kuin panostamalla itse kunkin vahvuuksiin, ovat ne sitten keskustelua, biletystä, vokottelua, tai silkkaa taitoa. Kun illan tähdet on ennen ovien avaamista päätetty, heittäydytään hetkeksi hektiseen viihde-elämään, jossa asiakkaille valitaan vikkelästi paras mahdollinen emäntä ja huolehditaan siitä, että jokainen poistuu klubista tyytyväisenä ja – toivottavasti – kaikki rahansa hassanneena. Illanvieton aikana ongelmia ja pyyntöjä satelee tiuhaan, mutta ajan tasalla oleva manageri tietää aina, mistä on kyse ja reagoi vikkelästi vaaditulla tavalla.

Vaikka takana on vasta yksi vaivainen kierros tätä kaaosta, on koukku jo syvällä leukaperissä. Yakuza 0:n sisään on nyt kätketty sen luokan managerointisimulaatio, että sen parissa taitaa tulla vietettyä jopa vielä enemmän aikaa kuin tuon eilisen, jo itsessään erinomaisen kiinteistökeinottelun kanssa. Ei kahta sanaa; on tämä vaan pirun kova peli!

Massimies

Hilloa pukkaa!

Nyt kun kaikki sivuprojektit on enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi hoidettu pois päiväjärjestyksestä, voi jälleen keskittyä täysin rinnoin Yakuza 0:aan. Ja voi pojat, miten se vain paraneekaan vanhetessaan! Sillä välin kun Goro Majima painii rahahuolien kanssa, on Kazuma Kiryu jo syvällä kiinteistöbisneksen sydämessä ja tienaa niin maan perkuleesti. Oman toimiston ja simpsakan sihteerin myötä Kiryu pääsee haastamaan viisi paikallista miljardööriä Kamurochon kiinteistöherruudesta kortteli ja kiinteistö kerrallaan. Vaikka kyseessä on vain tarinan oheen pultattu vapaaehtoinen sivujuonne, tarjoaa se tuntitolkulla kiehtovaa puuhasteltavaa.

Kilpailijat päihitetään ostamalla kaikki näiden alueella kaupan olevat kiinteistöt. Niiden hinnat vaihtelevat muutamasta miljoonasta satoihin miljooniin jeneihin mutta vaikka alkuinvestointi aina kirpaiseekin, antavat ne sen jälkeen tasaista tuottoa aina muutaman minuutin välein. Riemastuttavana piirteenä sivutehtävissä tavatut ja autetut henkilöt päätyvät Kiryun firmaan palkollisiksi hallinnoimaan alueiden taloutta, vastaamaan niiden turvallisuudesta, tai kehittämään ostettuja kiinteistöjä yhä tuottoisammiksi. Kilpakumppanit eivät toki katso nurkkiensa valtaajaa hyvällä, joten aina silloin tällöin toimitusjohtaja Kiryun on piipahdettava antamassa bisnesrauhaa häiritseville hulttioille isän kädestä.

Tämä kiinteistökeinottelu on ehkä parhain Yakuza-idea ikinä! Kun henkilökunta on määrätty tehtäviinsä ja bisnessykli käynnistetty, ehtii rahastushetkeä odotellessa juuri sopivasti suorittaa vaikka jonkin sivutehtävän tai viihdyttää itseään Kamurochon yöelämässä. Homma itsessään on tietysti julmetun tuottoisaa. Vaikka toistaiseksi kaikki liikenevä pääoma kuluukin lähinnä uusiin kiinteistöihin, on varsin muikeaa piipahtaa noiden muutaman minuutin välein toimistolla kuittaamassa käyttötililleen muutama sata miljoonaa. Katutappeluista netotut alle miljoonan potit ovat nyt jo tyhjänpäiväistä pikkurahaa. Onneksi eräs sivukujalla tavattu ökyrikas ääliö opetti köyhien kyykyttämisen taiteen, eli merkityksettömät rähinät voi välttää yksinkertaisesti viskaamalla harhautukseksi kadulle kylmää käteistä. Kun on kiire tienaamaan aina vaan lisää niin sellaiset taskun pohjalla lojuvat sata tonnia on halpa hinta säästetystä ajasta ja vaivannäöstä.

Ei sillä, että aikaa olisi säästynyt. Tässä reaalimaailmassa peli on salakavalasti ryövännyt jo 29 tuntia eikä takana taida ainakaan tarinallisesti olla vielä kolmannestakaan. Samapa tuo, kun meno maittaa ilta toisensa jälkeen aina vain paremmin. Ei olisi pelivuosi 2017 voinut paremmin alkaa!

*Nuijankopautus*

Tätä piti usein itsekin ihmetellä

Kuukauden (tai no rapiat 38 tuntia) se näköjään sitten otti, mutta onpahan Phoenix Wright: Ace Attorney – Spirit of Justice vihdoin viimein läpi. Nälkävuoden mittaisen finaalitapauksen jälkeen on vastahakoisesti myönnettävä, että kyseessä on pelisarjan tähän saakka heittämällä massiivisin mutta samalla myös heikoin esitys. Paperilla kaikki on varmasti näyttänyt erinomaiselta. Jos miltei kaikki edellisistä viidestä pelistä tutut hahmot tekevät comebackin, puolet tapauksista ratkotaan eksoottisesti ulkomailla, ja murhamysteerit viilataan niin monimutkaisiksi ja yllätyksellisiksi, että niiden setviminen vie aiemman 20-25 tunnin sijaan lähemmäs 35-40 niin eihän siitä voi tulla kuin huikein Ace Attorney ikinä! Eiks je? Eikö vaan? Kovinta ikinä tulee siitä! Varmasti tulee!

No ei.

Tuntuu miltei äidinmurhalta kritisoida pelisarjaa, jonka alkuperäistrilogia on yhä yksi rakkaimmista merkkipaaluista omassa pelihistoriassani. Silti on pakko sanoa, että Spirit of Justice sortuu aivan päivänselvään yliyrittämiseen. Sen rytmitys tempoilee ihan missä sattuu ja kun loogisen päättelyn polku alkaa olla jo loppuun kaluttu, ammennetaan haastetta yliluonnollisuudesta. Sillä on helppo selittää ristiriita jos toinenkin. Toki Ace Attorney -pelien tapaukset ovat aina venyttäneet uskottavuuden rajoja mutta Spirit of Justice lyö tuolla saralla jo rumasti yli.

Kattava hahmokaarti puolestaan nakertaa tehokkaasti läheisyyden tunnetta. Pelihahmoista on oppinut pitämään pitkässä juoksussa ajan kanssa, mutta kun tällä kertaa jokainen vain pyörähtää vähän estradilla kääntymässä niin kenestäkään ei jää minkäänlaista tunnejälkeä. Idealaari on selvästi ammennettu typötyhjiin, kun avustaja pistetään asianajajan kenkiin tai kun syyttäjästä tulee puolustaja ja päinvastoin. Tuollaiset kikat ovat missä tahansa kontekstissa epätoivoinen hätähuuto siitä, ettei mitään muutakaan enää keksitä. Sama fiilis välittyy pelin käsikirjoituksesta. Tuntuu aivan siltä, kuin se olisi ensin kirjoitettu ja annettu sitten avustajalle, jonka tehtävänä on ollut tuplata sen pituus lisäämällä ihan jokaisen vuorosanan jälkeen jotain. Ainahan visuaalinovelleissa tekstiä piisaa mutta tällä kertaa tarkoituksellinen pitkittäminen lyö silmille kuin märkä rätti. Varsinkin viimeisessä tapauksessa pelkillä pisteillä esitettyä epäuskoa piisaa satojen pisteiden edestä, mikä viittaa draaman sijaan enemmän jo siihen, että käsikirjoittajallakin on ehkä alkanut keittää jo yli.

Spirit of Justice on edelleen vallan pätevä lakidraama(komedia) mutta peli peliltä alkaa tuntumaan enemmän siltä, että sarjan olisi pitänyt päättyä trilogiana. Tietysti kilpailua kun ei ole niin paskakin Ace Attorney on yhä parempi kuin ei mitään mutta vähän tällaista ikävää alamäkeähän tämä alkaa jo olla.