Rummuttaa ko John Bonham

Osu nuotteihin, toivo parasta (^^;)

Tai no ei. Ei sinne päinkään. Japanin tuliaisiin pitäisi jo hiljalleen alkaa perehtyä ja Taiko no Tatsujin: Dokodon! Mystery Adventure on niistä jo hyvässä vauhdissa. Sinänsähän tämän sarjan peleistä ei juuri kirjoiteltavaksi ole, koska niiden perusfunktio on aina toimia pelkästään A) ajantasaisena katsauksena Japanin poppi-, anime- ja pelihenkiseen musiikkiin ja B) vyöryttää pelaajan niskaan tämän taitotasosta riippumatta ennemmin tai myöhemmin niin julmia nuottisarjoja, että niiden perässä pysyvät ainoastaan synnynnäisten rytmivirtuoosien edesmenneet ja sittemmin jälleensyntyneet sielut.

Vaikka pelin päälle 70 biisiä sinänsä kiinnostavatkin, olen niiden vääjäämätöntä turpasaunaa odotellessani päätynyt seikkailemaan ensin tarinamoodin parissa. Sarjan vakiokaksikko, taikorummut Don ja Katsu, jelppivät tällä kertaa Tia-papitarta ja tämän marakattiapuria päihittämään pahanilkisen pinkkitukkaisen teinivelhottaren johtaman koalition, joka uhkaa maailmanrauhaa. Tai ehkä hyvässä lykyssä edes jotain etäisesti tuonne päin, koska tällä kertaa kielimuuri ei ylity edes tuurilla. Onneksi roolipeleille tyypillinen kaupunki-luolasto-pomo-kolmijaottelu ei juuri ymmärrystä vaadi, joten eteenpäin pusketaan vaikka sitten väkisin.

Koska kyseessä kuitenkin on ehta rytmipeli, hoituvat karttojen satunnaiskohtaamiset tuttuun Taiko no Tatsujin -tyyliin. Soimaan pärähtää jokin biisi, jonka siniset nuotit niitataan sisään konsolin olkapäänapeilla ja punaiset ihan millä tahansa muulla. Suurempia varten vaaditaan kaksi nappia ja pitkissä nuoteissa niitä rämpytetään kaikella antaumuksella, joka pelaajasta suinkin irti lähtee. Missatut nuotit tekevät vahinkoa omalle ryhmälle ja tappioksi lasketaan myös se, jos kaikkia vastuksia ei kellistä ennen kunkin biisin loppua. Onnistuneen suorituksen myötä jokin vastapuolen otus saattaa heltyä liittymään omaan taistelukatraaseen, joka voi imeä sisäänsä peräti yhdeksän jäsentä. Näitä sitten levutetaan, esineillä statsejaan parannellaan, tai niitä paiskataan huoletta roppakaupalla alkemiapannuun tavoitteena muuntaa läjä rupusakkia yhdeksi astetta kovemmaksi yksilöksi. Tai siis jälleen kerran jotain tuollaista, sillä kielirajoitteinen gaijin on kaikkien tällaisten nyanssien suhteen iloisesti ulapalla.

Noin neljän tunnin jälkeen hakkaan juuri tällä hetkellä päätäni seinään yhtä vimpan päälle ärtyisää pomolohikäärmettä vastaan mutta vaikka pataan tulee kerta toisensa jälkeen, ainakin jokaisesta epäonnistumisesta nettoaa sen verran anteliaasti expaa, että kylläpähän tuo viimeistään päättömän grindauksen pyhällä siunauksella tulee puremaan nurmea. Lukutaidon kera voisi olla huomattavasti helpompaa mutta toimii tämä näinkin. Eiväthän rytmipelit todellisuudessa mitään tarinaa edes kaipaa mutta koska tähänkin nyt sellainen on ängätty niin pitäähän se yrittää läpäistä vaikka sitten ihan vain oudon eksoottisena alkupalana varsinaista musiikkipihviä pantatessa.

Kova kala

Kolme kättä ja kalamalja. OLEN LYÖMÄTÖN!! Seuraavaan tasoon saakka.

Laiskanpulskea sunnuntai on kulunut kerrassaan ensiluokkaisen mitään tekemättömyyden merkeissä. Päivän ainoaksi saavutukseksi voi laskea loppujenkin pystien nappaaminen parin vuoden takaisesta indie-2D-räiskinnästä Shütshimi: Seriously Swole. Kyseessä on taas kerran yksi tekoretrohenkinen kyhäelmä, jolla PlayStation Plus -tilaajia reilu vuosi takaperin lahjottiin. Jo silloin sen humoristinen lähestymiskulma upposi ihan kivasti mutta turkaisen haastavan oloisena se taantui peliksi, jota on tullut pelattua lähinnä silloin tällöin ja pienissä purskeissa. Ilmeisesti jotain tuli kuitenkin jokaisella pelikerralla opittua, sillä läpi tuo vihdoinkin meni. Tai no meni jo viime viikolla, perjantaina taipuivat pelin pomovastukset putkessa, ja tänään siivoilin sitten sen loputkin haasteet pois mieltä häiritsemästä.

Shütshimin käsitys räiskinnästä on hauska ja nopea. Pelaaja on totaalisen kettuuntunut kultakala, joka puolustaa kotivesiään jos jonkin sortin vihamielisiltä öttömönkiäisiltä, olivat ne sitten lasereita ampuvia haita tai vedenalaisia karhuja. Pelin jokainen taso kestää ainoastaan kymmenkunta sekuntia ja niistä jokaisen välissä voi valita kauhealla kiireellä jonkin kolmesta tarjolla olevasta bonuksesta. Ne vaihtelevat aidosti hyödyllisistä (vaikkapa suojaava kalamalja, triplatulivoiman tarjoavat ekstrakädet tai pomppulinna, jossa kaikki ovat hetken verran kavereita keskenään) kosmeettisten kautta (eritoten iso läjä hattuja) tyystin pirullisiin (käänteiset kontrollit, kaksi kertaa normaalia isompi kroppa tai roppakaupalla enemmän vihuja). Aikaa näiden polveilevien kuvausten omaavien bonusten lukemiseen on vain jokunen sekunti, joten valinta on tehtävä joko summamutikassa tai oppien ajan kanssa bongaamaan kolmikosta joko se hyödyllisin tai pahimmassa tapauksessa edes vähiten ärsyttävin.

Aluksi Shütshimi tuntuu äärimmäisen helpolta ja leppoisalta. Viiden tason välein vastaan tulee vimpan päälle ilkiä pomovastus, jonka elinvoimaa nakerretaan sen minkä rajallisessa ajassa suinkin ehtii ja jos se ei riitä, jatketaan seuraavan viiden vihulaisaallon jälkeen siitä mihin viimeksi jäätiin. Jotenkin sen kymmenenkin sekunnin ajan päälle vyöryvät vihollismassat onnistuvat silti kerta toisensa jälkeen teilaamaan pelaajan kultasuomuisen sankarin ja kun pelattavuus on vimpan päälle hollillaan, ei siitä oikein koskaan voi syyttää kuin itseään. Pelin kolme pahaa pääpomoa tippuvat todennäköisesti jo illassa tai parissa mutta kun sen jälkeen pitäisi hoidella vielä niiden edistyneemmät muodot… Tuskinpa tähän nyt kovin montaa tuntia loppujen lopuksi edes kului mutta kokonaisen vuoden ajan se jaksoi silti sinnikkäästi muistuttaa olemassaolostaan.

Indie-skene on niin toivottoman täynnä varsinkin näitä pikselitaiteellisia viritelmiä, ettei niille jaksa enää juuri edes korvaansa lotkauttaa. Shütshimi on tuossa joukossa kuitenkin piristävä poikkeus, jonka pariin on (nyt todistetusti) tullut kerta toisensa jälkeen palattua ihan samalla intensiteetillä kuin joskus silloin penskana, kun ne vähän yksinkertaisemmatkin pelit veivät armottomuudestaan huolimatta selittämättömällä tavalla mennessään. Ei kai tätä paremminkaan voi suositella.

Tyttö ja sen golem

Luulen, että tämä on kauniin ystävyyden alku

Koska isot julkaisut nielevät niin julmetusti aikaa ja sitoutumista, taidan suosiolla säästää niitä pikemminkin kesälomalla nautiskeltaviksi. Sitä odotellessa hyllystä löytyy onneksi mukavan kompakteja kokemuksia myös tällaisiin tavallisiin viikonloppuihin. Kuluvan lauantain esimerkiksi omi iloisesti A Rose in the Twilight. Iloinen ei tosin liene tässä yhteydessä korrektein mahdollinen adjektiivi, sillä peli on synkän melankolinen tarina ränsistyneen linnan vankityrmästä heräävästä, kirouksen pauloissa olevasta Rose-tyttösestä, jonka selässä kasvaa piikikäs valkoinen ruusu. Ketään ei näy missään ja ulos tekisi mieli, joten ei kai siinä muuta kuin jalat alle ja menoksi. Varsin pian Rose huomaa olevansa kuolematon, ja että tuo mystinen ruusu voi imeä ympäröivistä esineistä niin värin kuin ajankin. Ikävä kyllä kalmanharmaassa linnassa useimmat väriläiskät ovat lähinnä verta, joka paljastaa Roselle sekä menehtyneiden viimeisiä hetkiä että tämän omaa, unohduksiin painunutta menneisyyttä. Laihana lohtuna linnan tyrmästä löytyy sentään myös mysteerinen golem, jonka avulla Rose saattaa löytää tiensä takaisin ulkomaailmaan.

Jos A Rose in the Twilight pitäisi vetää yhteen mahdollisimman napakasti, se on japanilainen Limbo. Hauras pieni tyttö tasoloikkii fysiikkapohjaista tietään läpi mustanpuhuvien maisemien delaten matkan varrella brutaalisti kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Jos tätä ei edesauta pelaajan töpeksintä, viimeistään linnan uusia alueita avatakseen Rosen on astuttava urheasti teloituskammioihin, joissa loputtomista elämistä on uhrattava jälleen yksi portteja vartioivien piikkiköynnösten lepyttämiseksi verellä. Äärimmäisen tylyä menoa, joskin yleistunnelmaltaan sadismin sijaan enemmänkin lohduttoman surumielistä.

Onneksi on tuo golem. Kahden päähahmon välillä loikitaan sujuvasti yhdellä napinpainalluksella, eikä uusiin maisemiin ole mitään asiaa ilman, että molemmat ovat läsnä kunkin tason lähtöportilla. Paitsi että golem puskee vaivatta läpi Roselle fataaleista piikkipuskista, voi se myös napata tavaraa – Rose mukaan lukien – kainaloonsa ja viskellä sitä otollisempiin paikkoihin. Rose puolestaan keskittyy ottamaan liikevoiman väriä sisältävistä esineistä ja siirtämään sen sitten jonnekin toisaalle. Pelimekaniikan omaksuu nopeasti ja se tarjoaa tutkimusretken täynnä mitä viihdyttävintä pulmailuntäyteistä tasoloikkaa. Kaksikon tiet erkanevat usein mutta joka ainoalla kerralla jälleennäkemisen riemu on vahvasti läsnä.

A Rose in the Twilight on minimalistisen tyylikäs. Satunnaisia päiväkirjamerkintöjä ja ohjeviestejä lukuun ottamatta sanoja ei ole. Golem ei luonnollisesti puhu mitään mutta eipä myöskään Rose. Tarina avautuu kauniisti pelkkiä teatterimaisia takaumia metsästäen siinä missä äänimaailma koostuu lähinnä haikeista instrumentaaleista, jotka luovat ensiluokkaista taustatunnelmaa. Mikä tärkeintä, se varsinainen tarinakin on läsnä. Hivenen haastavaksi yltyvän matkan voi halutessaan päättää jo ensimmäisiin lopputeksteihin mutta jos siitä puskee vielä sisua ja ärräpäitä säästelemättä eteenpäin, kostuu lopulta raavaankin (no niin varmaan) miehen silmäkulma.

Eípä silti, osaa peli olla myös yksi riivatun halvatun perkele, kun niikseen tulee. Fysiikkapohjainen loikinta nyt on aina täynnä enemmän tai vähemmän arvaamattomia elementtejä ja kun sen seitsemättä kertaa yrittää tarpoa tietään läpi seuraavalle checkpointille multitaskaten ajoittain ärsyttävän tiukoissa aikarajoissa kahta eri hahmoa ja kummankin kykyjä niin itku meinaa päästä. Vaikka kaikki muu menisi nappiin, Rosen kirottu (sekä tarinallisesti että konkreettisesti) ruusu tuppaa olemaan täynnä väriä kun ei pitäisi ja päinvastoin. Vaikka kaikki vaiva yhdeksän tunnin ähräämisen jälkeen tuntuukin sen arvoiselta, oli reissu ajoittain kenties vähän turhankin armoton.

Pelin speedrun-pystit saavat pitää suorittajansa mutta noin muuten kokemus oli mitä myönteisin. A Rose in the Twilight ei ehkä pistä pelimestoja palamaan mutta synkän kauniina satuna se jättää taakseen vallan miellyttävän jälkimaun!

Pelkkää bisnestä

Rasistinen pikku kusipää saa pian keskiaikaista kyytiä!

Paitsi että pääsiäisloma antoi erinomaisen tilaisuuden lepuuttaa edelleenkin temperamenttista lonkkaa, riitti se juuri parahiksi Mafia III:n läpipeluuseen. Oli ilo huomata, että loppua kohti juonitehtäviä oli vaivauduttu vähän jo käsikirjoittamaankin. Ei sillä, että nekään olisivat olleet yhtään mitään muuuta kuin massiivisia tulitaisteluita mutta ainakin ne käytiin komeissa puitteissa. Kun lisäksi Marcanoa ennen hoideltiin tämän koko lähisuku, alkoi Clayn kostonhimoisessa odysseiassa olla mukana jo kosolti vakuuttavuutta. Kun CIA vain yllyttää menemään ja pappi katsoo kauhulla, millaiseksi aikanaan niin suoraselkäinen nuorukainen onkaan kasvamassa niin alkaa sitä hetkittäin miettimään jo pelaajakin. Lopun valintoihin pääsee sentään vaikuttamaan itsekin ja tavanomaiseen tapaan spoilereita vältellen sanottakoon vain, että Sal Marcanon ja Lincoln Clayn kohtaaminen on pieni mutta kaunis ja mieleenpainuva pala pelikerrontaa.

Ennen Marcanoa piipahdin kokemassa myös DLC:nä julkaistun Faster, Baby! -lisäosan, joka avaa kartalle tyystin uuden lähiön. Sinclair Parish on kämyinen punaniskojen takahikiä, jossa virkavalta natseilee ja ihmisperseet mellastavat valkoisissa kaavuissaan. Yhdessä raudanlujan afrotypy Roxyn kanssa Clay pääsee kuitenkin antamaan paikalliselle korruptiossa rypevälle umpirasistiselle sheriffille sen luokan huutia, että tämä muistaa sen lopun elämäänsä. Tätä lisäriä kuvaa parhaiten vauhti. Aakean laakea lääni on suunniteltu puhtaasti hurjia maantienopeuksia ja massiivisia poliisijahteja varten, joita se sitten tarjoileekin absurdimittarit kaakossa. Roxyn päheällä avolavalla pistetään päreiksi puoli piirikuntaa ja loikitaan elokuvamaisesti tienvarsimainosten läpi kaikkia rämäpäisiä takaa-ajoleffoja kunnioittaen. Ihan mukavan erilaista, hillittömän estotonta menoa pääpeliin nähden mutta toisaalta sen koko sisältö on koettu vajaassa parituntisessa, josta siitäkin iso osa kului välianimaatioita katsellen. Pilveä tosin voisi nyt kasvattaa ja jalostaa myytäväksi mutta perkuleen taimet itivät niin hitaasti, että pienviljelyn ilot jäivät toistaiseksi kokematta. Peliin ilmeisesti on kuitenkin luvassa vielä pari muutakin DLC-tarinapakettia, joten kenties tämän pariin joskus kesähelteillä tulee vielä palattua.

Loppulausuntona Mafia III ei ole järin kummoinen mutta ei myöskään läheskään niin katastrofaalinen kuin mitä arvosanat antavat olettaa. Se sortuu olemattomaan tarinankerrontaan, jossa alku ja loppu ovat vahvasti läsnä mutta se pihvi siinä välissä on vain toisteista, merkityksetöntä höttöä. Suoranaista ikävää en kuitenkaan tuntenut missään vaiheessa ja läpipeluun ottamat 41 tuntia kuluivat kuin siivillä. Tarinallisesti peli ei ole häävi mutta 60-luvun hiekkalaatikkona sen parissa vietti mitä mainioimman pääsiäisen!

Mojo toimii

Eivät selvinneet…

Pelirikas pääsiäinen jatkuu Mafia III:n merkeissä ja 34 tunnin myötä tuosta alkaa pitämään jo ihan toden teolla! Liittolaisiksi tuppautuneiden haitilaisen, irlantilaisen ja italiaanon suosiollisella avustuksella Clay on saanut hallintaansa jo lähes koko New Bordeauxin järjestäytyneen rikollisuuden, eikä luihua Sal Marcanoa suojele enää kuin tämän kolme capoa, jotka näillä näkymin hoidetaan päiviltä viimeistään huomenna. Sivutehtäviä, katukisoja ja sekalaista keräiltävää riittää kuitenkin sen verran rutkasti, että pelissä lienee menovettä vielä pitkäksi aikaa, semminkin kun keräilyversion mukana tulleella kausipassilla avautuva delsukin on vielä aloittamatta. Matkan edetessä juuri mikään ei tosin ole muuttunut. Satunnaisista varjostuskeikoista, takaa-ajoista ja autovarkauksista huolimatta Mafia III on edelleen peli, jossa päädytään aina nirhaamaan enempi tai vähempi iso lössi porukkaa. Kaupunginosia hallitsevien pomojen kohdalla tarjolle saattaa tulla mahdollisuus suoraviivaiseen tai vähän luihumpaan lähestymiskulmaan mutta silloinkin kyse on lähinnä siitä, kuinka moni onneton saa tehdä lähempää tuttavuutta Clayn kanssa.

Luvattoman laiskasta käsikirjoituksesta ja lähinnä vain kiusallisia stereotyyppejä vilisevästä hahmokatraasta huolimatta Mafia III on hauska. Alussa hiljaisen oloinen New Bordeaux on sitä edelleen, mutta sen arkkitehtuuriin ja yksityiskohtiin on panostettu. Kun edes toviksi jättää tehtävien perässä viilettämisen sivummalle ja ihan vain kruisailee rauhassa ympäri kaupunkia, hyppää 60-luku mainoksineen, yrityksineen, ravintoloineen ja baareineen iholle. Erinomaista soundtrackia ryyditetään uutisilla, jotka luonnollisesti noteeraavat Clayn merkittävimmät saavutukset mutta nostavat esiin myös Kennedyn ja Nixonin, rotusorron, Martin Luther Kingin murhan, kisailun miehitetystä lennosta Kuuhun, kuohunnan ulkomailla ja vaikka mitä muuta! Toisena hienona yksityiskohtana sinänsä tylsää matkaa ryyditetään lyhyillä dokumenttipätkillä, joissa valtionsyyttäjä, CIA:n agentti, ja Clayn nuoresta saakka tuntenut pappi kertaavat miekkosen edesottamuksia vuosia kaiken tapahtuneen jälkeen.

Kenties parasta Mafia III:ssa ovat kuitenkin autot. Tuon ajan kromiproomut eivät useinkaan ole niitä nopeimpia tai käytännöllisimpiä mutta paitsi että ne näyttävät komeilta, tässä pelissä ajaminen on yhtä juhlaa! Kun paahtaa kauhiaa kyytiä risteykseen mutta sysipaskat jarrut saavat kulloinkin alle päätyneen tonnikeijun lähinnä puskemaan vastustamattomalla voimalla suoraan kohti lähintä seinää ja pahimmassa tapauksessa jalankulkijaa, ei voi kuin virnistää ja irvistää samaan aikaan. Autojen massa ja ohjattavuus on mallinnettu pirskatin hyvin ja vaikka isolohkot voisivatkin möristä ponnekkaammin ja renkaiden pito hävitä herkemmin, on niiden ulina asvaltilla ja rohina soralla musiikkia korville.

Kaiken tähän saakka koetun jälkeen yleisfiilis on itse asiassa varsin positiivinen. Mafia III on toki julmetun toisteinen ja tarinallisesti tyhjänpäiväinen mutta kun en pistä pahakseni juosta milloin minkäkin keräilykaman perässä ja saan selvittää isotkin kärhämät ihan oman makuni mukaan niin toimiihan tuo!

Sikstarit svengaa

Kyllä, piilossa ollaan (^^;)

Jotenkin siinä nyt vain kävi niin, että vasta hädin tuskin 80-luvusta selvittyäni olen löytänyt itseni jälleen menneestä. Pelijonon kärkeen itsensä töninyt Mafia III on johdattanut vuoteen 1968, jolloin Lincoln Clay palaa kotiin neljän vuoden Vietnamin komennukseltaan. Rehellinen leipätyö ja rauhaisa arki kiinnostaisivat, mutta Clayn kasvattaneella Ellisin adoptioperheellä on pienoisia ongelmia. Haitilaiset hulttiot nakertavat näiden pyörittämää lottorinkiä, josta tilitettävät tuotot kaupungin järjestäytynyttä rikollisuutta hallitsevalle Marcanon mafiaperheelle ovat pahasti rästissä. Erikoisjoukoissa karaistunut Clay pistää kyllä haitilaiset hetkessä ojennukseen ja Marcanon lepyttämiseksi valtion keskuspankkiin suoritettu röyhkeä ja äärimmäisen tuottoisa ryöstökeikkakin sujuu hyvin. Saaliinjaon yhteydessä Marcano katsoo kuitenkin parhaaksi omia koko potin itselleen ja pistää säälittä kylmäksi koko Ellisin perheen. Clay selviää tästä verilöylystä niukin naukin ja muutaman kuukauden toipumisen jälkeen onkin sitten tarkoitus kovalla kädellä kostaa ja ankarasti rankaista ottamalla pala palalta haltuun koko Marcanon rikollisimperiumi. Ei tyylipisteitä omaperäisyydestä mutta kyllä tuolla nyt yhden hiekkalaatikon petaa.

Mafia III sijoittuu Amerikan etelärannikolle kuvitteelliseen New Bordeauxin kaupunkiin. Se on ihan kiva yhdistelmä bisnes-, teollisuus- ja slummialueita. Neonvalot hohkaavat, hökkelit ränsistyvät, alligaattorit telmivät ja 60-luvun rokki raikaa. Kun jo päävalikossa lävähtää soimaan Jimi Hendrixin All Along the Watchtower, tietää ainakin pelin musiikillisen annin olevan hollillaan. Vähän siihen se on sitten toistaiseksi jäänytkin. Vaikka radiokanavien tarjonta on mitä muikeinta ja netti vilisee toinen toistaan tunnelmallisempia kuvaruutukaappauksia, on New Bordeaux käytännössä yllättävänkin lattea, haalea, ja vaimea. Sileitä ja leveitä teitä, jokunen hassu auto ja kourallinen jalankulkijoita, jotka satunnaisesti morjestavat Clayta tai toruvat tätä tönimisestä. Kaikki tarvittava on läsnä mutta vilkkaan metropolin sijaan kaupunki tuntuu kovin kuolleelta.

Pelillisesti Mafia III on niin ikään tasapaksu, joskin sentään astetta miellyttävämmin. Marcanon arvovaltaa rapautetaan valtaamalla tämän bisneksiä yksi kerrallaan. Vasikoita kovistelemalla selvitetään mitä tapahtuu ja missä, jonka jälkeen kohteelle tehdään riittävästi taloudellista kiusaa, jotta siitä vastaava isokenkäinen suvaitsee saapua paikalle. Tämä sitten joko teilataan pikavoiton nimissä tai rekrytään Clayn puolelle hitaampaa mutta pidempää tuottoa tienaamaan. Ensimmäisten seitsemän tunnin aikana miltei kaikki tehtävät ovat olleet variaatioita teemasta ”mene kohteeseen, hoida kaikki pois päiviltä, tyyli on vapaa” ja siinä Mafia III:n leppoisa höpsöys loistaa. Jos haluaa käyttää aseita, on kokemus mitä tylsänpulskein suojavetoinen kolmannen persoonan räiskintä. Paljon hauskempaa onkin hiiviskellä suojasta toiseen ja napsia vastustajia pois pelistä yksi kerrallaan äänettömästi. Älyä tai näkökykyä ilkimyksistä ei löydy nimeksikään, joten peli on lähinnä voimaannuttava stealth-rata, jossa mikään ei juuri koskaan mene pieleen ja jos meneekin, voi siitä sitten sujuvasti siirtyä ammuskelemaan loput päälle rynnivät tai suojasta kurkkivat retardit ilman huolta huomisesta. Mielikuvituksetonta ja haasteetonta mutta jollain perverssillä tavalla myös pirskatin rentouttavaa.

Vaikka peli on tässä viikon varrella vasta hädin tuskin korkattu, tuntuu se jo nyt lähes Mafia II:n antiteesiltä. Siinä hieno tarina yhdistyi aika merkityksettömään hiekkalaatikkoon kun taas tällä kertaa kallistutaan juurikin päinvastaiseen suuntaan. Ei tästä Grand Theft Autoa saa tekemälläkään mutta on tämä nyt kuitenkin hyvällä tavalla huono. Ensimmäisen päivän AAA-julkaisuna varmasti pettymys mutta näin alelaarista pelastettuna ison budjetin B-sarjalaisena tätä pelaa ihan mielikseen.

Aw yiss, motha f**kin P5!

Viime kerralla povattuun sadatteluunkaan ei lopulta tarvinnut turvautua. Alkuviikosta uuteen kotiinsa löysivät sekä Atluksen oletettavasti jumalainen JRPG Persona 5 että NIS American synkeä pulmatasoloikka (tai jotain) A Rose in the Twilight. Alkuperäinen suunnitelma oli pyhittää koko tämä neljän päivän pääsiäisloma tuolle ensiksi manitulle mutta toisaalta Mafia III etenee nyt niin mukavasti, että ehkäpä pieni tauko japanilaisista peleistä on ihan paikallaan. Backlog kasvaa tosin sellaista tahtia, että pelattavaa riittänee jo nyt pitkälle potentiaalisiin eläkepäiviin saakka. Ei passaa silti valittaa; konsolipelaajan elo on varsinkin tällä hetkellä pullaa!

Paluu nykyarkeen

Älkää kysykö…

Kotiinpaluun ja fysioterapian jälkeen tässä alkaa taas asettua takaisin normaalirytmiin. Alkukevään pelilautanenkin on vihdoin viimein syöty tyhjäksi, kun miltei pari kuukautta takaperin startattu Yakuza 0 on läpi! Tosin tälläkin kertaa sivusisältöä jäi matkalle aika tavalla, eikä peli antanut yli 65 tunnin uurastuksesta huolimatta läpäisyprosentiksi kuin pahaiset 60.69%. Ei voi mitään; käytännössä Yakuzat ovat aina niin valtavan kokoisia mansikkakakkuja, että vaikka ne kuinka aikansa maistuvatkin, lopulta iskee järkyttävä ähky. Päätarina oli silti tavanomaiseen tapaan kerrassaan mainio. Ikimuistoista, katkeransuloista loppua kohti draamaviisarit väännettiin kaakkoon, miehisiä kyyneleitä virtasi, ja klaanin vallasta kamppailevat perheet intoutuivat hurjaan keskinäiseen juonitteluun ja selkäänpuukotteluun. Kyse ei ollut edes puhtaasti hyvien ja pahojen välienselvittelystä vaan enemmänkin harmaan eri sävyistä. Vaikuttavaa!

Peli oli kyllä tarkoitus läpäistä jo paria viikkoa aikaisemmin. Varsinkin viimeisissä yhteenotoissa turpaan alkoi kuitenkin tulla siinä määrin pahasti jo helpollakin vaikeusasteella, että otin suosiolla takapakkia ja saatoin ensin loppuun sekä Kiryun kiinteistökuviot että Majiman viihde-elämävaltiuden. Molemmista nettosikin sitten niin anteliaasti kahisevaa ja muuta kivaa, että toisella yrittämällä astetta kovemmatkin vastukset olivat pelkkää paperia. Yllättävänkin monipuolisen taistelusysteemin olisi toki voinut opetella alusta saakka kunnolla mutta sarjassa on luvattoman helppoa turvautua pelkkään päättömään napinrämpytykseen ja muutamaan yksinkertaiseen comboon, joilla niilläkin lopulta pärjää. Toisaalta on vain hyvä juttu, että pelistä voi nauttia niin kasuaalisti tai ryppyotsaisesti kuin haluaa.

Mitä sivusisältöön tulee, sitä on taatusti enemmän kuin tarpeeksi. Kaiken mahdollisen suorittaminen vaatisi sekä kaksi läpipeluukertaa että todennäköisesti yli tuplamäärän pelitunteja. Omakohtaisesti kaiken maailman hulvattoman hauska sosiaalinen perhostelu upposi enemmän kuin hyvin mutta väliin jäivät etenkin taistelupainotteiset aktiviteetit ja tusinan verran baari-, uhka- ja lautapelejä, jotka ovat olleet mukana läpi koko sarjan. Entistäkin kattavampien ohjeiden ansiosta pelissä voisi oppia vaikka shogin tai mahjongin salat, mutta se nyt on ihan mistä itse kukin pitää. Monet minipeleistä ja muusta sekalaisesta oheissälästä ovat kenties hieman liian pelkistettyjä tai itseään toistavia mutta ainakin niitä on paljon.

Yhteenvetona Yakuza 0 on tänä vuonna kokemistani peleistä helposti vuoden toistaiseksi kovin tapaus. Jos kyydissä on ollut jo sarjan alkumetreiltä saakka, pientä taisteluväsymystä saattaa ehkä jo pukata mutta kehittäjät ovat silti pusertaneet jokaiseen osaan niin paljon tunnetta ja lämpöä, että kesän ja Yakuza Kiwamin koittaessa taidan löytää itseni Kamurochosta jälleen kerran.

Olisi riemukas kolmikko paitsi juuri tällä viikolla :/

Sinänsä hyvä, että em. mötkäleen sai viimein pakettiin. Jahkaillessa muutama muu PS4-peli ehti jälleen luikahtaa talouteen. Niin kriitikoiden kuin pelaajienkin ylistämä Nier: Automata kiinnostaa kovastikin, joskin taidan ennen siihen perehtymistä pelata vielä kerran läpi sen PS3-edeltäjän, Nierin. Ymmärtääkseni Automata on sille jatko-osa lähinnä nimellisesti mutta siinä määrin omalaatuisesta, genrerajoja villisti halkovasta toiminta-JRPG-sarjasta on kyse, että tuntuu luontevammalta kokea molemmat putkeen. Ja onpahan tuosta Nier-kokemuksestakin jo lähemmäs seitsemän vuotta, joten uusinta on enemmän kuin paikallaan.

Square Enix puolestaan taitaa olla tehnyt jo jonkin sortin maailmanennätyksen pukkaamalla Kingdom Hearts II:n jälkeen pihalle noin gaziljoona Kingdom Hearts -peliä, joita yhdistää lähinnä se, etteivät ne ole Kingdom Hearts III. Itse olen kokenut ainoastaan pääsarjan kaksi ensimmäistä osaa mutta kun PS4:lle nyt julkaistiin vielä yksi ei-KH3, eli Kingdom Hearts HD 1.5 + 2.5 Remix, niin ehkäpä sen sisältämät kuusi peliä läpäistyäni eletään jo aikaa, jolloin kolmososa ihan aikuisten oikeasti julkaistaan. Siis joskus vuonna 2021 tai jotain.

Kämpässä juuri tällä hetkellä lojuvista peleistä eniten houkuttelisi laimeasta vastaanotostaan huolimatta Mafia III, jonka mukavan muhkean spessuversionkin hinta on valahtanut jo reilusti alle puoleen. Se joutunee silti odottamaan erästä Atluksen hiljattaista megajulkaisua, joka (visukinttuna kuluttajana toist pual maailmaa tilattuna) ei nyt sitten vielä tänäänkään suvainnut saapua. Prkl. Onneksi tämä viikonloppu menee muutenkin muissa merkeissä, joten eipä tuo nyt maata kaada. Ensi viikon neljän päivän pääsiäistaukoon mennessä tuon varmasti hurjan arvoituksellisen mysteerijulkaisun olisi kuitenkin syytä saapua tai ärräpäät kaikavat naapuripitäjiin saakka. Olette varoitettu.

Hauskaa hanamitta

Blogi on jälleen talvehtinut viikon verran mutta ainakin tällä kertaa siihen on edes etäisesti puolusteltavissa oleva syy. Viimeiset seitsemän päivää ovat kuluneet samaan tapaan kuin ne yleensä tähän aikaan vuodesta kuluvat, eli aina yhtä valloittavassa Japanissa. Koska sekä Tokio että Osaka ovat viime vuosien varrella tulleet jo tutuiksi, päädyin vaihtelun vuoksi katsastamaan mitä Nagoyalla on tarjota. Tätä Japanin talousveturia pidetään joidenkin mukaan maan tylsimpänä kaupunkina, josta edes sen omat asukkaat eivät ole järin innoissaan. Vaikka oma reissuni ei ihan putkeen mennytkään, ei siitä kyllä voi kaupunkia syyttää. Tässä siis kompakti(hko) yhteenveto reissun ylä- ja alamäistä.

Menomatka oli tavanomaiseen tapaan silkkaa kärsimystä. Kun täältä peräkorvesta ensin matkaa reilut pari tuntia lentokentälle, viettää rapiat yhdeksän tuntia ilmassa ilman kunnon yöunia, matkaa reilun tunnin verran bussilla keskustaan ja odottelee sen jälkeen iltapäiväkolmeen päästäkseen kirjautumaan sisään hotelliin niin sitä alkaa olla kohtalaisen puhki. Finnairin lento tosin oli ylibookattu ja pari suostuvaista lahjottiin 300 ja 500 euron lahjakorteilla välilaskusta Souliin. Matka-aika olisi venynyt ”vain” kolmella tunnilla mutta koska välimatka Suomen ja Japanin välillä on jo muutenkin riittävän rassaava ja varsinkin koska omaan reissuhistoriaani ei mahdu yhtäkään hyvin sujunutta välilaskullista lentoa, jätin tuon sinänsä anteliaan seikkailumahdollisuuden suosiolla väliin.

Saapuminen itsessään oli vallan miellyttävä. Ulkomaalaisia eksyy Nagoyaan merkittävästi suurempia kaupunkeja vähemmän, joten maahantulon muodollisuudet hoituivat reilussa vartissa ja Chubun lentokentältä löysi tiensä kaupungin keskustaan vaivatta. Hotelliksi hintansa ja sijaintinsa vuoksi arpomani Nagoya B’s Hotel oli erinomainen sekin. Huoneet nyt ehkä olivat vähän vielä pienempiä kuin yleensä mutta eipä tuo juuri haitannut, kun vastineeksi oli tarjolla ilmaiseksi aamiaista, langatonta verkkoa, kuntosali, kylpylä, juoma-automaatteja ja tupakkahuone meille tervakeuhkoille, jotka kuitenkin haluavat majoittua savuttomasti. Kaikki tämä vartin kävelymatkan päässä Nagoyan asemalta ja viisi minuuttia lähimmälle Fushimin metropysäkille, josta pystyi sukkuloimaan näppärästi kaupungin kaikkien merkittävimpien linjojen välillä. 10/10, valitsisin toistamiseenkin!

Jetlag houkuttelee kyllä ottamaan tirsat välittömästi sisäänkirjautumisen jälkeen mutta kuten kokemus on osoittanut, on parempi pyrkiä uuteen aikarytmiin mahdollisimman nopeasti vaikka sitten väkisin. Niinpä haahuilin tukikohdan perustamisen jälkeen univajeisena zombina illalliselle läheiseen Kululu Meiekiin, joka tarjoili Nagoyan kuuluisaa Cochin-kanaa kaikissa mahdollisissa ja huikean herkullisissa muodoissa. Parin maittavan alkupala-annoksen jälkeen ystävällisen rouvan taidokkaasti asiakkaan silmien alla valmisteltu sukiyaki upposi kybällä ja aivan yhtä ystävällinen baarimikko perehdytti täkäläisen tampio-gaijinin dippaamaan tuon pataruoan herkut raa’assa vatkatussa kananmunassa. Kokonaisuutena elämäni maittavin kanakokemus!

Tuloilta jatkui improtyyliin hotellin viereisen joen varteen pykättyä minifestivaalia ihaillen. Musiikki raikasi ja lukuisissa markkinakojuissa kaupiteltiin jos jonkinlaista pikkupurtavaa. Kaikkein olennaisinta näytti olevan sake, jota sai ostaa maisteltavaksi miltei jokaiselta kojulta. Vaikka joen vartta reunustavat kirsikkapuut eivät vielä olleet puhjenneet kukkaan, kaupunkilaiset olivat selvästi jo valmiita vastaanottamaan tämän vuoden hanamikauden. Tunnelma oli mukavan leppoisa ja näin jälkikäteen hieman harmittaa, ettei tähän tapahtumaan tullut perehdyttyä sen tarkkaavaisemmin. Keho alkoi kuitenkin jo vihjailemaan, että yhden yön unet ovat tainneet jäädä herralta väliin.

Koska ilta oli yhä nuori ja koska pelaaja on pelaaja, raahustin vielä parin korttelin päähän arvostamaan Nagoyan pelibaarikulttuuria. Ja kyllä kannatti! Pienen sivukadun alakertaan piilotettu Critical Hit muodostui välittömästi koko reissun vakiomestaksi. Varsinkin meille kielivammaisille turisteille se on kenties Japanin paras lajityyppinsä edustaja. Mukavan valoisa sisustus, retrohenkistä musiikkia, useilla SNES-konsoleilla pedattu baaritiski, kattava pelivalikoima ja halvat hinnat (500 jeniä tai yksi juoma per tunti) tekivät olon välittömästi kerrassaan kotoisaksi. Paikan omistaja, Alex Fraioli, oli mitä huomaavaisin isäntä ja ekspattipainotteisen asiakaskunnan kanssa sai olla juuri niin sosiaalinen tai antisosiaalinen kuin halusi. Parin bissen jälkeen oli silti pakko myöntää, että tulokkaan akuissa ei ole varausta enää pätkän vertaa. Siispä takaisin hotellille nukkumaan univelkaa pois. Niin tai näin, ehkä paras tulopäivä ikinä!

Toisena päivänä kaikki alkoikin sitten mennä iloisesti päin helvettiä. Vaikka jetlagin kukistaminen aika hyvin onnistuikin, vettä piiskasi taivaalta läpi koko päivän ja lämpötilakin huiteli alta kymmenen asteen. Olin toki tänä vuonna liikenteessä himpun verran liian aikaisin mutta rajansa kaikella. Päivän suunniteltu ohjelmisto oli onneksi sisätilapainotteinen, joten ei muuta kuin ylös ja ulos koestamaan Nagoyan metroverkosto. Kuusi vuotta sitten Tokiosta hommattu Pasmo-IC-kortti toimi edelleen moitteetta ja selkeästi merkittyjen asemien välillä matkustaminen oli äärimmäisen helppoa ja nopeaa.

Päivän ensimmäinen pysäkki oli Nagoyan satama-alueella sijaitseva akvaario. Olisi tosin pitänyt arvata, että jos turisti on keksinyt mielestään hyvän paikan viettää sadepäivä niin samaan lopputulemaan ovat päätyneet arvioilta noin miljoona muutakin. Lipputiskille kiemurteli iloinen, miltei tunnin mittainen jono ja hetken jo arvelutti, onko luvassa Osakan tapaan mitä stressaavin ja ruuhkaisin kokemus. Onneksi paikka oli siinä määrin laaja, että se imi valtavan asiakaskunnan sisään vallan vaivattomasti ja merenelävistä sai nautiskella kohtuullisen vapaasti. Komia tappajavalas, hylkeitä, pyöriäisiä, delfiinejä, pingviinejä, sardiiniparvia, meduusoja, jättikilpikonnia… Akvaario mikä akvaario mutta oikein mainio tapa viettää aamupäivä.

Läheisen ruokakompleksin ravintoloiden laatu oli sanalla sanoen heikko mutta halpa yakisoba muutamalla mustekalapallolla terästettynä antoi riittävästi virtaa jatkaa eteenpäin. Päivän kakkoskohteena oli Japanin rautateiden junamuseo, joka olikin todella siisti mesta! Näytillä oli yli parikymmentä junaa tai vaunua aina 20-luvun vajaata satasta kulkevasta puujunasta viimeisimpään, miltei kuutta sataa pyyhältävään Maglev-petoon. Arpajaisonnella olisi päässyt jopa tuollaisen virtuaalirattiin mutta pitkien jonojen ja kielimuurin vuoksi tyydyin ihastelemaan muiden menoa takavasemmalta käsin. Autenttisen ohjaamon ja useampimetrisen näytön yhdistelmä näytti silti kerrassaan jausalta.

Juuri muuta ankeaan harmaaseen päivään ei sitten satunnaista käppäilyä lukuun ottamatta mahtunutkaan. Päivän päätteeksi piipahdin vielä perinteisellä illallisella paikallisessa Outbackissa. Se on kuitenkin paha tapa, josta pitäisi hiljalleen päästä jo eroon. Kunnon pihvi ja grillatut katkaravut olivat sinänsä ihan jees mutta eivät yhtään sen enempää, ja hinta-laatusuhde jättää kosolti toivomisen varaa. Pelkällä hampurilaisella olisi todennäköisesti tullut aivan yhtä täyteen ja ainoastaan aterian päätteeksi nautittua Baileys-kahvia voi suositella.

Jo tässä vaiheessa koko talven kenkkuillut lonkka alkoi huutaa vastalauseita runsasta kävelyä kohtaan. Pienenä lohtuna hotellista löytyi myös automatisoituja hierontatuoleja, jotka mylläsivät kehoa niin monen servon, paineilmatyynyn ja nystyrän voimalla, että alkoi jo arveluttaa josko jostain ponnahtaisi esiin vielä lonkero tai pari. Ei sentään mutta helpottuipahan olo edes hetkeksi. Kaikesta huolimatta päivä oli kokonaisuutena lähinnä kylmä, märkä ja kivulias, joten nukkumaan mentiin aika matalapaineisissa tunnelmissa.

Kolmas päivä oli varattu Osulle, jonka pitäisi olla lähin vastine Tokion Akihabaralle ja Osakan Den-Den Townille. Toisin sanoen nörttihenkinen anime-, manga- ja pelitäyteinen päivä, jonka olisi pitänyt olla silkkaa parhautta. Taivas oli taas peilikirkas mutta siihenpä se sitten jäikin. Osun katetut ostoskadut olivat sinällään ihan idyllisiä mutta pelitarjonta jätti kosolti toivomisen varaa. Toki paikallinen Super Potato on retropelaajien pakollinen pyhiinvaelluspaikka mutta sen välittömästä läheisyydestä löytyi vain pari hassua muuta pelikauppaa ja yleisfiilis jäi lähinnä tasolle ”tässäkö tämä nyt sitten oli?” Taitollakin oli kaupunginosassa vain yksi pieni kolmikerroksinen arcade-halli. Sekin panosti lähinnä uusimpiin peleihin, joista länsimaalainen ei kyllä ota mitään tolkkua. Onneksi sen vastapäätä sijaitsi massiivinen Phoedra-pelihalli, jonka toisesta kerroksesta löytyikin sitten sekä uutta että vanhaa jokaiseen makuun. Toki Nagoya on Tokiota ja Osakaa pienempi mesta mutta odotin silti Osulta paljon, paljon enemmän. Ei voi mitään; Akihabara on Akihabara ja muut tulevat kaaaaaaukana perässä.

Paitsi että lonkka ja alaselkä parkuivat armoa läpi koko päivän, lisäharmia aiheutti luottokortin simahtanut magneettiraita. Japanissa käteinen on toki kuningas mutta varautuu näihin reissuihin miten suurella budjetilla tahansa, mielenkiintoista osteltavaa löytyy aina niin reippaasti, että kortillekin löytyisi kyllä käyttöä. Oli kuitenkin varsin noloa kantaa kassalle pino pelejä vain todetakseen, että kortti ei toimi ja suurin osa käteisestäkin oli jäänyt (turhaan mutta) varmuuden vuoksi hotellille. Ei siinä voinut kuin anovasti pyytää, että myyjä yrittäisi kortin höyläämistä vielä jokusen kerran mutta kun ei toiminut niin ei vaan toiminut. Poistuminen vuolaiden anteeksipyyntöjen kera ja takaisin kotipesään laskeskelemaan, mihin oikeasti on varaa. Paska päivä tämäkin.

Onneksi tästä eteenpäin mentiinkin sitten voittopuolisesti nousujohteisissa tunnelmissa. Neljäs päivä alkoi tutustumisella Nagoyan linnaan, joka olikin mitä vakuuttavin ilmestys. Ylin kerros tarjosi hienot näkymät ympäri kaupunkia ja historiallisia muinaisesineitä ja hienoja dioraamoja piisasi. Hieman tosin huvitti, että paikan päältä löytyi myös Star Wars -aiheinen näyttely. Koska Japani. Taatusti ei olisi Ieyasu Tokugawan aikaan käynyt moinen viihderietastelu laatuun!

Tuolta matka jatkui Nagoyan tiedemuseoon, joka tosin japania taitamattomille jäi lähinnä pikaiseksi kuriositeetiksi. Lapsille ja lapsenmielisille oli tarjolla kymmenittäin interaktiivisia pisteitä, joissa havainnollistettiin erilaisia tieteellisiä ilmiöitä mutta vaikka paikalliset tenavat olivatkin niistä hellyttävän innoissaan, ei tuolta nyt mitään järin ihmeellistä löytynyt. Vinkeä minitornado ja kylmähuone, jossa pystyi kokemaan miltä -30°C tuntuu mutta eipähän tuokaan näin suomalaisittain ole kummoinenkaan elämys.

Friteeratun kanalounaan jälkeen piipahdin Nagoyan asemalla Midland Squaren näköalatornissa, jossa miltei 250 metrin korkeudesta sai jälleen kerran todistaa, kuinka japanilaiset suurkaupungit vain jatkuvat jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan. Komiaa oli! Tuolta vielä illan jo hämärtyessä Sakaen vilkkaaseen ja tavaratalotäyteiseen kaupunginosaan, jossa Nagoyan 180-metrisestä TV-tornista tuli napsittua kosolti muikeita iltaotoksia neonissa kylpevästä kaupungista.

Viihtyisän (ja ennen kaikkea budjettiystävällisen) päivän päätti illallinen kaupungin kenties parhaassa pihvipaikassa. Midtown BBQ (entinen Sienna) oli kerännyt netissä siinä määrin ylistäviä arvioita, että pitihän sitä kokeilla. Mukavimpana yllätyksenä Sakaen perukoilla aiemmin sijainnut mesta oli vasta viikko sitten muuttanut paitsi nimeään niin myös sijaintiaan, joka sattuikin olemaan samassa korttelissa kuin hotellini. Onnekasta! Konstailematon annos taivaallisen mehevää Angus-härkää rapeilla ranuilla vei kielen mennessään ja niinpä päivän päätteeksi pää painui tyynyyn isossa virneessä.

Viidentenä päivänä meno sen kuin parani. Aamusta päätin tarkistaa, josko edes läheisen 7-Elevenin käteisautomaatti tunnistaisi luottokorttini ja kuinka ollakaan, ihan hyvinhän se toimi. Jee! Rahahuolet takana tein aamupäivästä pienen sivureissun Nagoyan laitamilla sijaitsevaan Toyotan automuseoon. Puolisen tuntia suuntaansa mutta todella suositeltava mesta, joka yli 160 ajopelin kattauksellaan tutustuttaa kävijän autoilun ensipäivistä nykyisyyteen. Bonuksena sivurakennuksesta löytyi vielä hupaisa Jonnet ei muista -henkinen näyttely 60-80-lukujen käyttöesineisiin.

Alkuiltapäivästä paikallistin viimein myös Nagoyan ainoan pöllökahvilan, Fukuro no Iru Morin, jonka ohi olin aiempina päivinä kävellyt jo pariinkin otteeseen. Tämä pienen toimistorakennuksen neljänteen kerrokseen piilotettu kahvila oli mainio vierailukohde sekin. Tunnin aikana sai ihastella ja kuvata yli kymmentä pöllöä, joista valitsemansa kanssa sai vielä visiitin päätteeksi poseerata. Muissa kaupungeissa kokemiani pöllökahviloita huomattavasti seesteisempi mesta ja vaikka aina voikin kyseenalaistaa, onko urbaani ympäristö oikea paikka pöllöille, paikalliset asukit näyttivät oloihinsa vallan tyytyväisiltä.

Tuolta sitten takaisin Osuun jatkamaan aiemmin keskeytynyttä shoppailua ja sieltä lopuksi takaisin Midtown BBQ:n herkkujen ääreen. Tällä kertaa lautaselle päätyi ehta 300-grammainen kyljys wagyuta, tuota pihvilihojen kaviaaria. Vincent Vegaa mukaillen en nyt tiedä oliko tuo ihan hintansa väärti elämys mutta oli se kyllä aika perhanan maistuva pihvi! Lopuksi vielä muutamalle pelihuuruiselle bisselle Critical Hitiin ja niin päättyi tämäkin päivä mitä positiivisimmissa fiiliksissä!

Viimeinen päivä kuluikin sitten samaan tapaan kuin kaikki tähänastiset reissut Japanissa, eli varauksellisuus hiiteen ja matkakassa surutta palamaan. Koska lämpötila huiteli ensimmäistä kertaa jo 18 asteen tietämissä, käväisin vielä Tsurumain puistossa vilkaisemassa, josko reissuun mahtuisi edes himpun verran sakuraa. Valitettavasti tällä kertaa ei auttanut kuin myöntää, että itse olin Japanissa hieman liian aikaisin ja toisaalta kirsikankukinta oli tänä vuonna himpun verran myöhässä. Puistossa oli kyllä reippaasti markkinakojuja ja päivää paistattelevia paikallisia mutta vaaleanpunainen hehku loisti yhä poissaolollaan. No, samapa tuo, onhan tuota jo tullut todistettua aiemminkin.

Huonon ajoituksen hyvä puoli oli kuitenkin paluulento, jossa kone ei ollut täynnä edes puoliksikaan. Kun vierellä ei istunut kukaan, selkänojan sai laskea surutta taakse, ja vessat olivat miltei aina vapaina, ei kymmenen tuntia taivaalla tuntunut missään. Noita paria vähän vaikeampaa päivää lukuun ottamatta tämän vuoden matka oli jälleen kerran mainio. Voi tietysti kyseenalaistaa, onko mitään järkeä viettää kokonaista viikkoa pelkästään Nagoyassa mutta toisaalta lomat ovat parhaimmillaan juuri silloin, kun yhdellekään päivälle ei ole tarkasti käsikirjoitettua ja tuntiaikataulutettua ohjelmaa. Itse ainakin nautin parhaiten silkasta stressittömästä huuhailusta ja chillailusta. Tosin nyt kun tämäkin kaupunki on tullut tutuksi, voisi sen varmasti tiivistää 2-3 päivän pikavisiitiksi jonkin suuremman kiertoreissun yhteyteen. Yhä on nimittäin sellainen fiilis, että tuskinpa tämäkään viimeiseksi Japanin visiitiksi jää, mikäli tuon selän nyt vain saa vähän reissukestävämpään kuntoon.

Vaan entäpä se ryöstösaalis? Mukaan tarttui tällä kertaa tasapainoinen kattaus retroa ja uutta. GBA-kokoelma karttui viisikolla Crayon Shin-chan: Densetsu o Yobu Omake no To Shukkugaan! (tai jotain sinne päin), Kuru Kuru Kururin, Gunstar Super Heroes, Klonoa G2: Dream Champ Tournament, ja Rhythm Tengoku (taidan olla masokisti). Pitkän harkinnan jälkeen mukaan lähti myös pirkuleen kallis mutta myös varsin harvinainen PS1-räiskintä Harmful Park. Modernimpaa osastoa edustavat Taiko no Tatsujin: Dokodon! Mystery Adventure 3DS:lle ja häpeilemätöntä fanipalvelua pursuava PS4-nelikko Senran Kagura: Peach Beach Splash, SG/ZH: School Girl Zombie Hunter, The Idolm@ster: Platinum Stars, ja tässäkin blogissa jo hieman ennakkoon mehusteltu Musou Stars, jonka maaliskuun alun julkaisupäivä viivästyi hieman osuakseen silti parahiksi juurikin viimeiselle matkapäivälle. Näistäkin siis kokemuksia jossain sopivassa saumassa, kunhan jetlagista ja selkäkivuista nyt ensi alkuun pääsee kunnolla eroon.