Tyttö ja sen golem

Luulen, että tämä on kauniin ystävyyden alku

Koska isot julkaisut nielevät niin julmetusti aikaa ja sitoutumista, taidan suosiolla säästää niitä pikemminkin kesälomalla nautiskeltaviksi. Sitä odotellessa hyllystä löytyy onneksi mukavan kompakteja kokemuksia myös tällaisiin tavallisiin viikonloppuihin. Kuluvan lauantain esimerkiksi omi iloisesti A Rose in the Twilight. Iloinen ei tosin liene tässä yhteydessä korrektein mahdollinen adjektiivi, sillä peli on synkän melankolinen tarina ränsistyneen linnan vankityrmästä heräävästä, kirouksen pauloissa olevasta Rose-tyttösestä, jonka selässä kasvaa piikikäs valkoinen ruusu. Ketään ei näy missään ja ulos tekisi mieli, joten ei kai siinä muuta kuin jalat alle ja menoksi. Varsin pian Rose huomaa olevansa kuolematon, ja että tuo mystinen ruusu voi imeä ympäröivistä esineistä niin värin kuin ajankin. Ikävä kyllä kalmanharmaassa linnassa useimmat väriläiskät ovat lähinnä verta, joka paljastaa Roselle sekä menehtyneiden viimeisiä hetkiä että tämän omaa, unohduksiin painunutta menneisyyttä. Laihana lohtuna linnan tyrmästä löytyy sentään myös mysteerinen golem, jonka avulla Rose saattaa löytää tiensä takaisin ulkomaailmaan.

Jos A Rose in the Twilight pitäisi vetää yhteen mahdollisimman napakasti, se on japanilainen Limbo. Hauras pieni tyttö tasoloikkii fysiikkapohjaista tietään läpi mustanpuhuvien maisemien delaten matkan varrella brutaalisti kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Jos tätä ei edesauta pelaajan töpeksintä, viimeistään linnan uusia alueita avatakseen Rosen on astuttava urheasti teloituskammioihin, joissa loputtomista elämistä on uhrattava jälleen yksi portteja vartioivien piikkiköynnösten lepyttämiseksi verellä. Äärimmäisen tylyä menoa, joskin yleistunnelmaltaan sadismin sijaan enemmänkin lohduttoman surumielistä.

Onneksi on tuo golem. Kahden päähahmon välillä loikitaan sujuvasti yhdellä napinpainalluksella, eikä uusiin maisemiin ole mitään asiaa ilman, että molemmat ovat läsnä kunkin tason lähtöportilla. Paitsi että golem puskee vaivatta läpi Roselle fataaleista piikkipuskista, voi se myös napata tavaraa – Rose mukaan lukien – kainaloonsa ja viskellä sitä otollisempiin paikkoihin. Rose puolestaan keskittyy ottamaan liikevoiman väriä sisältävistä esineistä ja siirtämään sen sitten jonnekin toisaalle. Pelimekaniikan omaksuu nopeasti ja se tarjoaa tutkimusretken täynnä mitä viihdyttävintä pulmailuntäyteistä tasoloikkaa. Kaksikon tiet erkanevat usein mutta joka ainoalla kerralla jälleennäkemisen riemu on vahvasti läsnä.

A Rose in the Twilight on minimalistisen tyylikäs. Satunnaisia päiväkirjamerkintöjä ja ohjeviestejä lukuun ottamatta sanoja ei ole. Golem ei luonnollisesti puhu mitään mutta eipä myöskään Rose. Tarina avautuu kauniisti pelkkiä teatterimaisia takaumia metsästäen siinä missä äänimaailma koostuu lähinnä haikeista instrumentaaleista, jotka luovat ensiluokkaista taustatunnelmaa. Mikä tärkeintä, se varsinainen tarinakin on läsnä. Hivenen haastavaksi yltyvän matkan voi halutessaan päättää jo ensimmäisiin lopputeksteihin mutta jos siitä puskee vielä sisua ja ärräpäitä säästelemättä eteenpäin, kostuu lopulta raavaankin (no niin varmaan) miehen silmäkulma.

Eípä silti, osaa peli olla myös yksi riivatun halvatun perkele, kun niikseen tulee. Fysiikkapohjainen loikinta nyt on aina täynnä enemmän tai vähemmän arvaamattomia elementtejä ja kun sen seitsemättä kertaa yrittää tarpoa tietään läpi seuraavalle checkpointille multitaskaten ajoittain ärsyttävän tiukoissa aikarajoissa kahta eri hahmoa ja kummankin kykyjä niin itku meinaa päästä. Vaikka kaikki muu menisi nappiin, Rosen kirottu (sekä tarinallisesti että konkreettisesti) ruusu tuppaa olemaan täynnä väriä kun ei pitäisi ja päinvastoin. Vaikka kaikki vaiva yhdeksän tunnin ähräämisen jälkeen tuntuukin sen arvoiselta, oli reissu ajoittain kenties vähän turhankin armoton.

Pelin speedrun-pystit saavat pitää suorittajansa mutta noin muuten kokemus oli mitä myönteisin. A Rose in the Twilight ei ehkä pistä pelimestoja palamaan mutta synkän kauniina satuna se jättää taakseen vallan miellyttävän jälkimaun!