Surrealistista etsivöintiä

On syvältä olla uusi tyyppi ilman kutsumanimeä :(

Paras sana kuvaamaan tätä viikonloppua taitaa olla ”hämmentynyt.” En kuitenkaan ole sitä kolmiulotteisten numeropulmien vuoksi, vaan koska päädyin ottamaan kyseisen pelin rinnalle Goichi Sudan debyyttiseikkailun The Silver Case. Näiden parin päivän aikana tämä omalaatuinen, alunperin 1999 julkaistu visuaalinovelli onkin sitten ihastuttanut ja vihastuttanut juuri sillä tinkimättömällä tavalla, josta on vuosikymmenten myötä tullut tuon maineikkaan pelisuunnittelijan milteipä tavaramerkki. The Silver Case ei päästä kokijaansa helpolla mutta kuten suurin osa muistakin Sudan tuotoksista, ainakin se on ainutlaatuinen.

Julkaisuvuoteensa ajoittuvan seikkailun näyttämönä toimii kuvitteellinen japanilaiskaupunki 24 Districts. Kevyen intro-osuuden myötä pelaaja päätyy uutena tulokkaana etsiväksi kaupungin väkivaltarikosten osastolle. Sille päänvaivaa aiheuttaa lukuisten muidenkin tapausten ohella varsinkin suureen maineeseen aikoinaan noussut sarjamurhaaja Kamui Uehara, joka yli 20 vuoden jälkeen pakenee psykiatrisesta hoitolaitoksesta aloittaakseen halveksuttavan harrastuksensa uudelleen. Virkavallan lisäksi miehestä ovat kiinnostuneet muutkin, sillä samaan aikaan rähjäinen ja ketjupolttava freelance-toimittaja Tokio Morishima saa yllättäen rahakkaan työtarjouksen paneutua kyseisen pohjasakan menneisyyteen. Siispä etsivävaistot hörölle ja tutkiva journalisminäppäimistö sauhuamaan!

The Silver Case on peli korkeintaan nimellisesti. Äärimmäisen kömpelöä toimintopyörää kieputellen valitaan liikkumisen, kiinnostavien paikkojen tutkimisen, mukaan tarttuneiden esineiden käyttämisen, ja tallentamisen välillä. Ensimmäisen persoonan vinkkelistä kuvatuissa maisemissa liikutaan ja käännytään ruutu kerrallaan. Vaikka pari nappia on varattu myös sille, että voi katsoa ylös tai alas, on kaikki tämä vain tyhjänpäiväistä kosmetiikkaa. Valintatilanteita tai vaaranpaikkoja ei ole, joten pelimäisyyden ainoa tarkoitus on tehdä muuten passiivisesti seurattavasta tarinasta edes näennäisesti interaktiivinen.

Kuulostaa ehkä tylsältä mutta toisaalta semminkin visuaalinovelleissa matka itsessään on aina se juttu. Siinä The Silver Case on… …no, ainakin ajoittain loistava. Jopa näin miltei 18 vuotta vanhaksi peliksi se on edelleen kokonaisvaltaiselta kantilta julmetun tyylikäs. Tunnelmallinen, jazz-henkinen soundtrack tukee tapahtumia hienosti ja pelin stillejä, CG-pätkiä, animea ja näyteltyjä videoklippejä vallattomasti ja ennalta-arvaamattomasti yhdistelevä graafinen ilme on puhdasta taidetta. Vielä huikeampaa on käsikirjoitus. Hahmojen vuorosanat ovat lyhyitä ja huomattavan karkeita, mutta vaikka v**tup**kelettä piisaa enemmän kuin ehkä yhdessäkään pelissä ikinä, soljuu se silti häkellyttävän luontevalla tavalla. Hahmojen välinen kemia toimii kuin tauti ja pelin heittämällä parhaat hetket kokeekin ihan vain seuraamalla arkisten ihmisten jutustelua arkisista asioista.

Loppua kohti kaikki tämä tenho lässähtää todella ikävästi kasaan mutta koska peli on edelleen kesken, tästä lisää tuonnempana.

Riemua löydetyistä muodoista!

Pikaisena sivumainintana Picross 3D jatkuu toki. Ilahduttavana yllätyksenä sen normaalimoodi ei itse asiassa ole läheskään niin armoton kuin kuvittelin sen olevan. Toki pariin otteeseen mieleen on ehtinyt jo hiipiä epäilys siitä, ettei älli enää riitä pidemmälle. Kun kuitenkin yrittää muutaman kerran uudelleen tai jättää myöhäisiltaiset pikasessiot suosiolla väliin ja kokeilee hyvin nukutun yön jälkeen uudelleen niin kas kummaa, kaikki on yhä ratkaistavissa. Luonnollista sinänsä, koska ainahan pulmapeleissä kyse on itse asiassa enemmän älystä kuin älykkyydestä. Varsinkin useampaan osaan pilkottujen sarjojen hahmottaminen on yhä vähän kankeaa mutta aika lempeällä tavalla peli sitä ymmärrystä pelaajastaan esiin kiskoo. Pulmista nyt jo reilusti päälle puolet on täydellisesti selätetty ja ainakin niin kauan kuin peli ei vaadi useampien etukäteissiirtojen hahmottamista putkeen, pysyn yhä kelkassa mukana. Haastavaa mutta hauskaa!