Kuin kellopeli

No jos vielä yksi ennen nukkumaanmenoa…

Kuvaruutukaappauksista alkaa olla jo pulaa mutta Picross 3D se vaan jatkuu. Täsmällisesti muuten jatkuukin, sillä jos pelin tutoriaali ja helpot haasteet nyysivät elämästäni 24 tuntia niin normaalit pulmat pöllivät toiset 24 lisää. Edellisen tilannekatsauksen yhteydessä olisi tosin pitänyt koputtaa puuta, sillä samana iltana olin turhautua lopullisesti pariin ratkaisemattomalta tuntuvaan tapaukseen. Näköjään itseään kannattaa silti ajoittain kuunnella, koskapa jo heti seuraavana päivänä ne pyörähtivät läpi jopa hämmentävän vaivattomasti. Picross 3D onkin peli, jossa sinnikäs pään hakkaaminen seinään saa ainoastaan pään kipeäksi. Pieni tauko, ja se etenemistä blokkaava siirto voikin yhtäkkiä olla päivänselvä juttu. Varsinkin kymmenen minuutin aikarajalla varustetuista pulmista hankalimmat ovat ratkenneet vasta pienessä paniikissa viimeisillä sekunneilla mutta yli 200 puzzlen jälkeen ratkonta on jo voittopuolisesti rentoa, mekaanista suorittamista, jossa aivot tavallaan jo lepäävät antaen pelkkiä vaimeita aistiärsykkeitä kädelle, joka lohkoo klöntit lopullisiksi muodoiksi.

Picross 3D on myös erittäin miellyttävä peli. Sen kontrolleihin tottuminen otti tovin, mutta peruspelattavuus toimii hyvin. Ainoa pieni miinus tulee nollariveistä, jotka jokaisen pulman aluksi siivotaan vapauttavasti pois varsinaista ratkontaa häiritsemästä. Aluksi tökin tällaisia nollakuutioita pois yksitellen, kunnes ohjekirja (tai oikeammin se epähuomiossa missaamani tutoriaali) opetti pitämään stylusta pohjassa kokonaisen rivin poistamiseksi. Sekin vaatii kuitenkin enemmän tai vähemmän suoran näköyhteyden koko rivin loppuun, joten annettuja möykkyjä on aina asemoitava juurikin sen harmillisen himpun verran, jotta turhasta materiaalista pääsee tehokkaasti eroon. Lisäksi suuremmissa haasteissa näitä nollarivejä on niin paljon, että jo niiden siivoamiseen kuluu lähemmäs minuutti. Kun sen jälkeen sitten tekee virheen ja aloittaa touhun alusta… Ei ole kivaa. Toki tyhjänpäiväisten kuutioiden massajyrääminen joka haasteen alussa on oma voimaannuttava intronsa mutta mieluummin olisin ottanut yhden napin, jota klikkaamalla merkityksettömistä roskakuutioista pääsisi eroon kertaheitolla.

Toinen pieni närä onkin sitten enemmän raudan kuin pelin vika. Kevyen DS:n sijaan pelailen tätä New 3DS XL:llä, joka 329 gramman painollaan on pitkissä sessioissa yhdellä kädellä kannateltavaksi aika perhanan painava. Vaikka peli houkuttelee tehokkaasti ratkaisemaan ”vielä yhden” puzzlen, sessiot sen parissa päättyvät useammin siihen, että konsolia pitelevän käden sorminivelet parkuvat armoa. Kahden käden käsikonsolina New 3DS XL on ihan passeli vekotin mutta jos toisen niistä on pideltävä stylusta, pelaaminen käy muutaman tunnin jälkeen kerrassaan epämukavaksi. 3DS:n kyky seurata pelien parissa kulunutta aikaa on silti niin kiva ominaisuus, että tällä mennään. Anyway, normaalit haasteet on kaikin puolin virheettömästi nyt selätetty, joten tuskinpa viimeisenä vuorossa olevat vaikeatkaan tyystin mahdottomiksi osoittautuvat (joskin tällä kertaa paukutan puuta nyrkillä). Eteenpäin!