Parhautta pukkaa

Luulen, että tämä on kauniin ystävyyden alku

Nyt kun oma kesäloma on käynnissä ja tarjolla on silkkaa suloista vapaa-aikaa, pääsee tässäkin huushollissa hehkuttamaan yhtä alkukevään merkkitapauksista. Toisille Persona 5 on miltei vuosikymmenen odotuksen huipentuma siinä missä itse rakastuin tähän vekkuliin JRPG/teiniarki-hybridiin vasta viime kesänä Persona 4 Goldenin toimesta. Se olikin sitten heittämällä vuoden 2016 pelini, joten tätä uutukaista täytyi pitkin hampain pantata aina tähän hetkeen saakka, kun siitä voi viimein nauttia koko lailla 24/7.

Pelaaja on pikkukaupungin nuorukainen, joka joutuu vaikeuksiin ihan vain puolustamalla avutonta naista ympärikänniseltä ääliöltä. Valitettavasti kyseinen törppö ei vain loukkaa itseään tilanteessa mutta omaa myös siinä määrin vaikutusvaltaa, että lopputuloksena on merkintä rikosrekisteriin, erottaminen koulusta, ja passitus vuodeksi jonnekin toisaalle. Reilua eli ei, nuorukaisen tie vie Tokioon. Shujinin lukiossa pitäisi sitten aloitella uutta elämää, vaikka liioitellut huhut pojan nuorisorikollisuudesta jo ennalta koulussa leviävätkin.

Arkitylsää ei tule olemaan, kun mystinen kännykkäsovellus johdattaa sankarin ja tämän uudet koulukaverit – riidanhaastajan maineessa olevan rämäpää Ryuji Sakamoton ja siveettömäksi hutsuksi parjatun kaunotar Ann Takamakin – omituiseen, persona-demoneja kuhisevaan rinnakkaistodellisuuteen. Siellä he tapaavat puhuvan kissan, Morganan, joka selostaa luonnollisesti hivenen hämmentyneelle porukalle homman jujun. Nämä oudot maailmat ovat häiriintyneiden ihmisten pimeitä alitajuntoja, joissa heidän todelliset luonteensa piehtaroivat omassa sairaalloisessa kaikkivoipaisuudessaan. Ainoa keino pysäyttää tällaiset reaalimaailman narsistiset psykopaatit on varastaa heidän sielujensa salaiset mielihalut. Kolmen nuorukaisen ja yhden kissan ei siis auta kuin ryhtyä hyvinkin käytännönläheisiksi psykoterapeuteiksi. Demoninmätkinnän ohessa pyritään toki myös nauttimaan täysin rinnoin ohikiitävästä nuoruudesta miljoonakaupungin melskeessä.

Oudoltahan tuo kuulostaa mutta pelisarjan pitkäaikaisemmille ystäville varmasti tuttua kauraa. Koska oma matkani on vasta alkumetreillään ja tulee varmasti johtamaan useampaankin blogimerkintään, todettakoon näin alkajaisiksi lähinnä se ilmeinen: kyllä, on loistokas ja vimpan päälle tyylitietoinen, kyllä, vaikuttaa parhaimmalta Personalta koskaan, ja kyllä, tuoksahtaa enemmän kuin vienosti omakohtaiselta tämän vuoden peliltä. Taitaa kuitenkin vaatia vielä muutaman tunnin lisää, jotta niin hyvät kuin huonotkin puolet alkavat asettautua edes himpun verran objektiivisempaan perspektiiviin. Mutta hitto vie, on tämä vaan nannaa!

Jatkuu seuraavassa osassa…

Hakun itsesuojeluvaisto pahasti hukassa

Olisihan se pitänyt arvata, että sillä samalla sekunnilla kun väittää, ettei Utawarerumono: Mask of Deception ole haaremiseikkailu, tuupataan Hakun sekalaiseen seurueeseen myös kaksi kainostelematonta haaremineitoa. Onneksi Haku nyt kuitenkin on ehta herrasmies (no oikeasti on!), joten seikkailu jatkui tuosta huolimatta kohtuullisen siveissä merkeissä. Noin 30 tunnin jälkeen pahasti suvantoon juuttunut tarinakin sai viimein tuulta purjeisiinsa. Tuo kauan kaivattu puhuri oli kuitenkin vähän turhankin tymäkkä, sillä seuraavaan 12 tuntiin mahtui paitsi edelleenkin roppakaupalla uusia hahmoja, myös pari isohkoa rajasotaa ja kosolti poliittista vehkeilyä. Rytmityksen osalta Utawarerumono on ihan missä sattuu. Ensin se hidastelee turhaan pelkästään fiilistelemällä ja sitten se painaakin jo talla pohjassa vyöryttäen pelaajan niskaan eeppisiä hetkiä, jotka alkeellisten 3D-animaatioiden myötä vaativat kosolti anteeksiantavaa mielikuvitusta.

Tavallaan tästä ei vielä voi sanoa oikein mitään, sillä noiden 42 tunnin jälkeenkin käsissä on vasta seikkailun toinen puolikas. Hyvään vauhtiin päästyään peli loppuu lopulta tylysti kesken jättäen jälkeensä vain ison kasan (osin kivuliaan hölmöjä) cliffhangereita, joista syyskuussa julkaistava Utawarerumono: Mask of Truth sitten jatkaa. Periaatteessa tälle kaksikolle pitäisi kai olla vähän vihainen, sillä turhanpäiväistä täytettä rankalla kädellä karsimalla koko hoito olisi todennäköisesti saatu pakattua yhdeksi paremmaksi peliksi. Tuota ei kuitenkaan voi sanoa varmaksi kuin vasta loppusyksystä, joten pääsköön Mask of Deception nyt tällaisenaankin luokalta. Ehkäpä sen jatko-osa sitten syventää nyt jo aivan älyttömiin mittasuhteisiin kasvanutta ja suurelta osin hyödyntämättömäksi jäänyttä hahmokavalkaadia.

Jotta tämä merkintä ei menisi liian mollivoittoiseksi, on kuitenkin myönnettävä, että Hakun ja Kuonin kohtalot jäivät kiinnostamaan. Myös noiden strategisten mittelöiden esiintymistiheys kasvoi loppua kohti jo ainakin etäisesti asiallisen tuntuiselle tasolle. Peukkuja saa varsinkin vihoviimeinen taistelu, jossa turpaan sekä otetaan että annetaan niin maan perkuleesti. En ehkä tämän jälkeen vaivaudu enää kokeilemaan japaniropeja, joiden tarina on pilkottu useammiksi peleiksi mutta kaipa tuo lompakko haluaa vielä vaihtaa pari sanaa Mask of Truthin kanssa.

Laiskanpulskeita kesäpäiviä

Ilonpilaaja…

Kiireettömän viikonlopun myötä Utawarerumono: Mask of Deception etenee jälleen. Kiirettä ei tosin ole nyt pelihahmoillakaan. Aluksi matkatarinalta vaikuttanut seikkailu on jumahtanut tiiviisti Yamaton pääkaupunkiin, jossa Hakun poppoo keskittyy sekalaisten hanttihommien ohella lähinnä syöpöttelemään, juopottelemaan, shoppailemaan ja kokkailemaan. Mukaan porukkaan ovat lyöttäytyneet niin palkkasoturi Ukonin kovasti tsundere pikkusisko Nekone kuin vielä parin muunkin naapurivaltion kuninkaalliset; huoleton ja romanssinnälkäinen prinsessa Atuy sekä nuori ja hyveellinen prinssi Kiwru. Kun pääporukan liepeillä hyörii vielä parinkin tusinan verran sivuhahmoja, voi pelin hahmokaartia luonnehtia vähintäänkin riittäväksi.

Tällä hetkellä Utawarerumonon suurin ongelma on rönsyilyn ohella lievä päämäärättömyys. Vaikka pelitunteja on kertynyt jo 22, ei tarinassa ole jatkuvien uusien hahmojen esittelyä lukuun ottamatta tapahtunut oikeastaan mitään merkityksellistä. Kuonin ja Hakun hämärän peitossa olevia taustoja raotetaan kitsaasti aina silloin tällöin mutta varsinainen juoni antaa yhä odottaa käynnistymistään. Pelissä on aivan tolkuton määrä pieniä ja irrallisia, arkielämän kommelluksiin keskittyviä pätkiä. Niissä hahmojen välinen kemia räiskyy ujostelematta ja aina silloin tällöin ne saattavat jopa himpun verran koskettaa. Juonenkuljetus on kuitenkin jo pitkän tovin ollut kuin purjelaiva peilityynellä merellä. Lähinnä tässä nyt vain odotellaan, että jotain jo pikku hiljaa alkaisi tapahtua.

Pelin isometrisillä ruutukartoilla käytävät vuoropohjaiset taistelut ovat nopeita ja todella harvalukuisia. Näitä yleensä vain noin 5-10 minuuttia kestäviä mittelöitä on tähän saakka ollut peräti kahdeksan. Niistäkin lähes jokaisessa pelaajan tiimille pedataan jo alkumetreiltä lähtien niin vahva etulyöntiasema, ettei strategialla juuri tarvitse aivojaan rasittaa. Jos vaivautuu edes ohimennen vähän vilkaisemaan, mihin saakka vastapuolen yksiköt yltävät omalla vuorollaan liikkumaan ja hyökkäämään, voi ne varsin helposti houkutella yksittäin jyrättäviksi kohteiksi. Annettavan tai otettavan vahingon määrää voi nostaa tai laskea hyvin ajoitetulla napin painalluksella juuri ennen hyökkäyksen osumista mutta sekin nyt on vähän tuollainen epäolennainen pikkukikka höyhenenkevyessä taistelumallissa. Kertaalleen voitettuja karttoja voi halutessaan haastaa uudestaankin mutta siitä tienaa niin vähän expaa, ettei se maksa vaivaa. Eipä sillä, että grindaamiselle olisi edes tarvetta.

Niin huolestuttavalta kuin tuo kaikki saattaakin kuulostaa, ei Utawarerumono tunnu vieläkään mitenkään menetetyltä tapaukselta. Vaikka se on helppo ja 95-prosenttisesti passiivinen, sen hahmot ja näiden välinen vuorovaikutus pelastaa yhä paljon. Erityisen mielissäni olen siitä, että vaikka Hakun ympärillä pyöriikin iso kasa kauniita neitosia, ei peli ole mikään puhkikulunut haaremiseikkailu. Toki rakkauttakin on säännöllisesti ilmassa mutta kun vähän jokaisella tuppaa olemaan omat oikkunsa ja mielitiettynsä, irtoaa pelistä romanttista(kin) komediaa huomattavasti raikkaammin ja monipuolisemmin kuin jos kaikki olisivat tavanomaiseen tapaan lääpällään päähenkilöön. Jos hiljalleen kai puoliväliään lähestyvä tarinakin suvaitsisi kohta nytkähtää liikkeelle niin tästähän voi tulla vielä hyväkin reissu.

E-kolmikko

Olen joko loman tarpeessa tai vanha (todennäköisesti molempia) mutta tämän vuoden E3 rynnisti ohi jättämättä kovinkaan kummoista jälkeä. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin en vaivautunut seuraamaan yhdenkään Kolmen Suuren pressiä livenä tai edes jälkikäteen. Alitajuisestikin tuo taisi olla hyvä idea, sillä yleispalaute näyttäisi noudattavan samaa kaavaa; perinteisten isojen lafkojen perinteisen isoja juttuja, jotka ovat kaiketi ihan kivoja mutta eivätpä juuri sen enempää.

Ison rahan hypesuon reunoilla kuokkiminen ei kuitenkaan ollut silkkaa ajanhukkaa, sillä tarjosihan se E3 meille vanhoille hipsteripieruillekin edes jotain. Ensimmäisenä ilahdutti Ni no Kuni II: Revenant Kingdom, joka vihdoin viimein sai kuluvan vuoden marraskuuhun sijoittuvan julkaisupäivän. En ole hirveän täpinöissäni siitä, että ensimmäisen osan lapsekkaista hahmoista siirrytään astetta teinimpään suuntaan mutta koska Ni no Kuni: Wrath of the White Witch aikanaan oli kuitenkin aivan perhanan kova JRPG niin sen jatko-osa livahtaa ostoskoriin kutakuinkin samalla sekunnilla kuin se tulee tarjolle. Trailerin dubbaus nyt on mitä on mutta kaipa alkuperäisaudiokin on mukana.

E3:n kakkospalkinnon pokkaa Life Is Strange: Before the Storm. Alkuperäinen Life Is Strange näytti aikanaan närhet munat (ainakin ajoittain niin ikään mainiolle) Telltalelle ja jos äärimmäisen tunne- ja tarinavetoista seikkailua on luvassa lisää niin hitto vie, olen ensimmäisenä kassajonossa. Tosin vasta sen jälkeen, kun tuon esiosan kaikki kolme palasta on julkaistu ja puettu fyysiseen olomuotoon mutta jonossa yhtä kaikki. Before the Storm potkii itsensä käyntiin elokuun lopulla, joten hyvällä tuurilla tätä herkkua saa nauttia jo 2018 keväällä.

Toistaiseksi 13 Sentinels: Aegis Rim ei omaa länsimaista julkaisupäivää (ei kyllä edes japanilaistakaan) mutta koskapa sen trailerikin on jo lokalisoitu, eiköhän tuo Vanillawaren uusinkin päädy ennemmin tai myöhemmin meidän japania taitamattomien riemuksi. Näyttää varsin samalta, aavemaisen kauniilta 2D-toimintaseikkailulta kuin aina ennenkin mutta tokihan kyseistä tyylisuuntaa tukee yhä ihan mielikseen.

Passiivista strategiaa

Hulttio saa pian naaman täydeltä chocob… siivekästä!

Jos stereotypiat eilen vielä harmittivatkin, ovat ne tänään toimineet erinomaisesti. Jos peli on JRPG, jonka pääsankari on nimeään myöten muistinsa menettänyt nuorukainen niin pitäisihän sen jo lähtökohtaisesti olla ehkä tylsintä ja kunnianhimottominta ikinä? Utawarerumono: Mask of Deception näyttää kuitenkin tyylikkäästi, miten paljon voi pelastaa pelkillä hyvillä henkilöhahmoilla ja hurtilla huumorilla. Oikeastaan päähenkilöitä on kaksi, sillä Yamaton keisarikunnan lumisilta vuorenrinteiltä tuon nimettömän, sairaalakaavussa toikkaroivan miekkosen pelastaa Kuon, maailmaa yksin kiertelevä ja optimismia uhkuva seikkailijatar, joka hallitsee myös lääketieteen salat. Itsepäisyyttäkin neidolta löytyy, sillä hänen yksimielisellä päätöksellään miehen nimi saa tästä eteenpäin olla Haku, ja jos tämä nyt vähän koulutettavaksi lemmikiksi itsensä välillä tuntee niin se on voi voi; Yamatossa kaikilla on karvakorvat ja pörröhäntä siinä missä Hakulla ei.

Vaikka Haku on tässä oudossa maailmassa lapsiinkin verrattuna säälittävän heikko, osoittautuu hän nopeasti paitsi matemaatikoksi ja insinööriksi, myös mestaritason sluibailijaksi. Kokonaisuutena kohtuullisen hyödyttömän oloinen tapaus mutta syystä tai toisesta Kuon päättää silti ryhtyä nuorukaisen kaitsijaksi. Jos lähikylän fyysinen työ ei ota onnistuakseen, ehkäpä keisarikunnan pääkaupungista löytyisi Hakulle jotain älyllisempää tekemistä. Koska kyse on reissutarinasta, törmää kaksikko varsin nopeasti muihinkin matkalaisiin, kuten rempseän palkkasoturijoukon kapteeni Ukon, tämän viinalle perso aristokraattimaagi Maroro, ja naapurivaltion säikky prinsessa Rulutieh.

Ainakin toistaiseksi Utawarerumono on JRPG lähinnä nimellisesti. Teoriassa se on isometrinen, vuoropohjainen strategia-RPG, jossa kukin saa nopeutensa perusteella vuoron liikkua ja toimia. Tuo osuus pelistä on paitsi häviävän pieni, myös äärimmäisen yksinkertaistettu. Hipareita on mutta siihen se sitten jääkin. Mittelöistä kertyvällä expalla opitaan uusia taitoja, jonka lisäksi niistä nettoaa sekalaisia buffeja antavia helyjä. Sen kummempaa varustelua pelissä ei sitten näytä olevankaan, eli esimerkiksi magiapisteet, kaupankäynti, aseet ja esineet loistavat poissaolollaan. Eipä silti, vajaan seitsemän tunnin aikana varsinaista pelattavaa on ollut hyvä jos ehkä puolen tunnin verran, sillä käytännössä Utawarerumono on ehta visuaalinovelli.

Tunnit eivät kuitenkaan ole valuneet hukkaan, sillä tällaisena outona puolianimenakin Utawarerumonoa seuraa mielellään. Peli koostuu lähinnä kauniista taustakuvista, joiden päällä animoimattomat hahmosiluetit suoltavat sataprosenttisesti ääninäyteltyjä vuorosanojaan mutta vastoin kaikkia todennäköisyyksiä valittu lähestymiskulma toimii. Kiitos tästä lankeaa niin ilahduttavan omahyväiselle Kuonille kuin varsinkin Hakulle, joka tavanomaisen mykän neutraalisankarin sijaan on aidosti käsikirjoitettu ja alati äänessä niin vuorosanoineen kuin ajatuksineenkin. Kun välianimaatioiden (tässä tapauksessa siis pääanimaatioiden) kohdalla vippaa automoodin päälle, ei vuorosanojakaan tarvitse napin painalluksella kuitata. Laskee vain suosiolla pädin maahan ja nauttii erinomaisesta, komediallisesta seikkailusta, johon on ympätty mukaan myös hyvällä maulla toteutettua ecchiä.

Joku saattaisi kysyä, että jos peliä ei pelissä ole nimeksikään niin miksi se ei sitten olisi voinut olla anime jo alunperinkin? Yksinkertaisesti siksi, että jo tämän sunnuntain sessio olisi episodeiksikin pilkottuna jo sellaiset 20 jaksoa ilman, että seikkailu on vielä kunnolla edes käynnistynyt. Toistaiseksi Utawarerumono kelpaa juuri tällaisena omalaatuisena itsenään ja kelpaakin todella hyvin!

Sieluttomuuden aaria

Se oli siinä! Äkkiä karkuun!

Jos ei taaskaan ollut kummoinen viikko niin ainakin Rise of the Tomb Raider: 20 Year Anniversary noudatti samaa kaavaa. Vielä viime viikonloppuna varovaisesti ilahduttanut seikkailu kompasteli jälkipuoliskollaan niin moniin kliseisiin, että toimiakseen pelin olisi pitänyt olla itsetietoinen parodia eikä vakavamielinen toimintaseikkailu. Sääli sinänsä, sillä teknisesti Rise of the Tomb Raider on lähestulkoon moitteeton esitys. Niin pelin kuvakieli kuin sankarittaren animointikin ovat ensiluokkaisen kaunista katseltavaa. Kun Lara ihastelee milteipä poikkeuksellisen hienoja näkymiä tai ihan vain kiskaisee poninhäntänsä kuivaksi uimareissun jälkeen, on pelaajakin pienen hetken täsmälleen samalla aaltopituudella. Liikkuminen on sujuvaa, kudit lentävät mihin tähtäin milloinkin osoittaa, ja ympäristö vihjailee hienostuneen hillitysti missä milloinkin on tarttumiskelpoinen reunus, missä pystysuoraa seinä sallii vielä yhden askeleen pyrähdyksen ylemmäs, ja mihin voi huoletta heittäytyä parin kiipeilykirveen voimin.

Vaikka Crystal Dynamics olisikin huipputiimi teknisestä vinkkelistä, jättävät pelin kaikki muut osa-alueet kosolti toivomisen varaa. Kaksi uskonnollista ääriryhmää – yksi vahva ja paha, toinen heikko ja hyvä – muinaisen salaisuuden perässä on jo lähtökohtaisesti armottoman heikko aihio mutta jos sen ottaa vakavasti, se on sitä vielä vähän enemmän. Eihän se toki syvällistä ole, kun Indiana Jones taistelee natseja vastaan tai kun Nathan Drake telmii omien aarrejahtiensa parissa mutta ainakin nämä kaksi osaavat nauraa myös itselleen. Lara ei naura. Vaikka Rise of the Tomb Raider ei kiduta sankaritartaan aivan yhtä puistattavan sadistisesti kuin sarjan edellisessä osassa (Tomb Raider vuosimallia 2013), brittiläisestä charmista ei edelleenkään ole tietoakaan, niin anteliaasti ammennettava lähde kuin se oliskin. Missään vaiheessa ei hymyillä kuin ehkä vahingossa ja kun karsean stereotyyppiset hahmot päätyvät yhtä karsean stereotyyppisiin tilanteisiin suoltaen siinä sivussa vuorosanoja kuten ”Sinun on tehtävä mitä sinun on tehtävä”, tai kun Lara angstaa itsekseen leirinuotion ääressä miten kauheaa hyvyydellä on kaiken tämän kuoleman ja väkivallan keskellä niin kyllä siinä väkisinkin jo nousee pientä puklaa kurkkutorveen.

Pelillisyydenkin kanssa on vähän niin sun näin. Kun Lara aina silloin tällöin saa valita myös salakavalamman lähestymistavan ja harventaa vastuksia hiljaisen huomaamattomasti ihan omaan tahtiin, meno on loistavaa. Näiden hetkien vastapainoksi on kuitenkin vielä vähän isompi läjä tilanteita, joissa päälle hönkii ihan vaan sairaan iso lössi porukkaa, josta pitäisi selvitä. Pahimmillaan naatteja sataa niskaan tavalla, josta Call of Dutytkin olisivat kateellisia ja kun kaikki muu pettää, kaivetaan kliseelaatikosta hitaita mutta panssaroituja örmyjä. Rise of the Tomb Raider ei juuri koskaan löydä hyvää tasapainoa kahden ääripään välillä. Joko se on nautinnollista hiippailua tai järkyttävän kaoottista räimettä mutta harvoin mitään sieltä välimaastosta. Loppua kohti kaikki mittarit väännetään niin rajusti kaakkoon, ettei mikään taatusti tunnu enää yhtään miltään vaikka kaikkialla räjähtelee koko ajan (yksi edellisen osan helmasynti, josta ei sitten ilmeisesti opittu yhtään mitään).

20 tunnin läpipeluuseen mahtui myös tähän versioon ympätyistä delsuista yksi tarinavetoinen, jossa edellä mainittua kaoottisuutta luodaan vähän vielä lisää niinkin hurjan omaperäisellä tavalla kuin psykedeeliset hallusionaatiot. V***u pelisuunnittelijat vähän rotia nyt edes. Jos AAA on nykyään tätä, jatkan mielelläni pelisuon kuokkimista edelleen tuolla vähän sivummalla.

Lupaavia kakkossarjalaisia

Mistä puheen ollen, vaikka elämmekin jo vähän julkaisuköyhempiä aikoja vuodesta, jotain pientä on taas kerran jäänyt haaviin. Little Nightmares lienee jonkin sortin synkän satumainen pulmatasoloikka, joka tarttui kyytiin puhtaasti positiivisten kuulopuheiden perusteella. Utawarerumono: Mask of Deception puolestaan on ollut kartalla tässäkin blogissa jo hollin aikaa. Sen pariin olisi itse asiassa jo pieni hinkukin, kunhan nyt saisi tuon yhden vimpan päälle riittoisan mutta nyt jo säännöllisesti raivostuttavan DS-pulmailun pois päiväjärjestyksestä… Onneksi näitä ei tarvitse kokea työkseen.