No kukas se täällä taas

Tältä minustakin tuntuu

Vaikka miten yrittääkin siirtyä virikkeellisempien pelien pariin, alitajunta ei lakkaa vihjailemasta, että olisi suotavaa pelata aina läpi sen minkä on kerran aloittanut. Oikeassahan se ryökäle on, joten The Idolm@ster: Platinum Stars jatkuu. Ei sillä, että mitään mainittavaa olisi tapahtunut. Ennen grindasin lavalla, jolla viisi idolia nettosi kukin 5,460 fania per biisi kun nyt grindaan lavalla, jolla kolme saa 13,200. Tuo tuntuu tällä hetkellä tehokkaimmalta tavalta edetä, joskin tehokas ei ole oikea sana kuvaamaan tätä kiirastulta. Kun pelin sisäinen vuosi kestää sen kolmisen tuntia, tuossa ajassa kolme idolia kerää 801,600 fania ja loput kymmenen 168,000, kiitos neljännesvuosittaisten yhteiskeikkojen. Siitä voikin sitten laskeskella kauanko kestää haalia jokaiselle platinatähteyteen oikeuttavat kymmenen miljoonaa fania. Koska peli alkoi toistaa itseään pahasti jo 30 tunnin jälkeen, vaatii maltin säilyttäminen nykyisin pienistä asioista iloitsemista, esimerkiksi näin:

  • 63 tuntia: Kaikilta on saatu ystävänpäiväsuklaata. Ei vaikuta mihinkään mutta kelpaa välitavoitteeksi.
  • 65 tuntia: Tuottaja-san levuttuu tasolle 15, jolloin avautuu se vihoviimeinenkin lukossa ollut kappale. Koko soundtrack on nyt soitettavissa. Jee.
  • 79 tuntia: Tuottaja-san levuttuu tasolle 16. Koska kaikki biisit on avattu, tästä saa korkeintaan pörröisen fiiliksen, jos sitäkään.
  • 82 tuntia: Keikan jälkeisestä lahjapaketista avautuu uusi esiintymisasu! Edellisestä taitaa ollakin jo yli 30 tuntia, joten tapahtuma on tavallaan merkittävä vaikka puku itsessään on statsiensa perusteella kuraa ja lentää samoin tein komeron pohjalle koinsyötiksi.
  • 86 tuntia: Herramajee, jälleen uusi esiintymisasu! Tämänkin jälkeen 40 pukineen kokonaisuudesta 14 on yhä lukossa. Jos näiden avaaminen perustuu puhtaaseen tuuriin, tästä tulee vielä suurempi päänsärky kuin idoleiden platinoimisesta.
  • 87 tuntia: Kaikkien tyttöjen kiintymysmittarit nousseet maksimiin. Viattoman puhdasta platonista rakkautta tietysti, te kaikki hävyttömät perverssit!
  • 91 tuntia: Tuottaja-san levuttuu tasolle 17. Tästä palkitaan uljaalla pronssisella trophyllä. Ei tunnu missään.
  • 100 tuntia: Kaikki tytöt saavuttaneet vähintään tason 70. Ei merkitystä, onpahan vain sopivan pyöreän oloinen lukema.

Tässä vaiheessa oikeastaan kaikki tarjolla olevat keikat on sekä läpäisty että läpäisty niin maan penteleesti (nostamalla yleisön hurmiomittari tappiin eikä vain läpäisyrajan yläpuolelle). Juuri mitään edes teennäisesti uutta ei ole enää näköpiirissä, paitsi tietysti uusia hienoja kokemuksia lupaileva DLC-keikkavalikko. Sääli sinänsä, koska idoleillani ei edelleenkään ole kuin sellaiset 3-5 miljoonaa fania kullakin. Käytännössä vastakkain on nyt kaksi kyynistä jääräpäätä; peli, joka tekee hyvin selväksi sen, että ilman lompakon raottamista mieletön grindaus tulee jatkumaan ja todennäköisesti vain pahenee mennessään, ja allekirjoittanut, joka näyttää kiristykselle tuplakeskaria ja puurtaa apaattisesti menemään sillä mitä on. Tässä vaiheessa Platinum Starsille ei enää voi olla edes vihainen. Se on teknisesti ensiluokkainen rytmipeli mutta samalla myös mainio esimerkki tuotteesta, jolla ainakin kaltaiseni kuluttajat saa niin maan taatusti jättämään sen kehittäjien tulevat julkaisut väliin. Kaikkeen sitä rumasana pitääkin ryhtyä vain todistaakseen itselleen jotain tyystin tyhjänpäiväistä.

Noidanvirityksen perusteet

Tekee vain ne tavanomaiset jutut mutta yllättävän hyvin

No niin, loppuu se mököttäminen! Tänä viikonloppuna aloittamani Stella Glow palautti vaivatta hetken häilyneen uskon peleihin. Vaikka kyseessä ei ole juurikaan enempää kuin tyystin tavanomainen strategia-JRPG, ainakin se viihdyttää tasaisen varmalla tavalla. Peli sijoittuu maailmaan, jonka pikkumainen jumala on uskovaistensa vakaumukseen tyytymättömänä ottanut ihmiskunnalta pois laulamisen taidon. Nyt sen omaa enää häviävän pieni kourallinen noitia, jotka ammentavat lauluistaan maagista voimaa. Mithran pikkukylässä varttuneet lapsuudentoverit Alto ja Lisette kokevat tuon voiman mahdin ikävimmällä mahdollisella tavalla, kun Tuhon Noita Hilda ilmestyy airueidensa kera kylään ja muuttaa sen asujaimistoaan myöten kristallipatsaiksi. Alto ja Lisette välttyvät tältä karulta kohtalolta vain siksi, että Lisette osoittautuu – omaksikin yllätyksekseen – Veden Noidaksi ja Alto tarujen kapellimestariksi, joka voi sukeltaa noitien sydämiin virittämään näiden tuntoja avatakseen heidän täyden potentiaalinsa. Sinänsä oikein lupaava käänne, mutta valitettavasti yhtä ilkeää noitaa vastaan tarvittaisiin neljä hyvää. Onneksi kuningaskunnan hallitsijoilla on jo ainakin etäistä vihiä siitä, mistä Lisetten rinnalle saataisiin kolme muutakin, ja kun pääkaupunki Lambertin sotavoimistakin irtoaa tueksi ja turvaksi peräti kolme karaistunutta ritaria, on jälleen yksi seurue valmiina maailmanpelastusmatkalle.

Eihän tuo nyt kummoinen tarina ole mutta ainakin se rullaa vallan jouhevasti. Lambert toimii operaatioiden tukikohtana, josta porukka häipyy maailmankartalle liikkumaan pisteestä toiseen seuraavan tarinatehtävän perässä. Taistelut ovat lajityypille uskollisia, isometrisillä kartoilla käytäviä mittelöitä, joissa yksiköt liikkuvat ja toimivat kukin vuorollaan pyrkien hyödyntämään maaston ja sen korkeuserot mahdollisimman tehokkaasti. Taistelusysteemissä ei ole juuri mitään uutta tai innovatiivista mutta sen chibi-tyyliset hyökkäysanimaatiot ovat söpöjä ja haastetasokin miellyttää. Vastustajat harvemmin tippuvat kerrasta edes hahmojen kovimmilla erikoisliikkeillä, joten tiiminä toimiminen ja kovaa lämää tekevien ilkimysten eristäminen on välttämättömyys. Ei Stella Glow mitenkään erityisen vaikea ole mutta pelkillä puolivaloilla sitä ei parane lähestyä. Jokaiselle tarinataistelulle on suositeltu hahmotaso ja jos usko tai taidot loppuvat kesken, voi aina pörrätä maailmankartalla grindaamassa vapaaehtoisten yhteenottojen parissa.

Aina silloin tällöin tarinatehtävien välissä on rajallinen määrä luppoaikaa, jota Alto voi kuluttaa tutustumalla paremmin ystäviinsä, tehden osa-aikatöitä, tai käymällä tutkimusretkillä. Noista kahdesta viimeisestä nettoaisi ilmeisesti rahaa, esineitä ja varusteita mutta ainakin toistaiseksi kaikki liikenevä aika on mennyt höpistessä mukavia tiimikavereiden kanssa. Paitsi että oman jenginsä oppii tuntemaan paremmin, tienaa heille samalla myös uusia kykyjä ja passiivisia bonuksia taistelukentälle. Valitettavasti tehtävien välillä on mahdollisuus vain kolmeen aktiviteettiin, joten kattavan tunnesiteen muodostaminen ihan jokaiseen vienee kosolti aikaa.

Kitsaan tuntuisesta vapaa-ajasta huolimatta pelin rytmitys on erinomainen. Tarinaa kuljettavat välianimaatiot eivät juuri koskaan ole ylettömän pitkiä, aina silloin tällöin puhuvat potretit korvataan ihan kunnon animepätkillä, ja taisteluitakin piisaa tasaisella sykkeellä. Vauhdikkuutta kuvastaa sekin, että jo reilun 11 tunnin jälkeen olen saanut rekryttyä mukaan niin Tuulen kuin Tulenkin noidat, ja iloinen sankarikatraani on kasvanut jo yhdeksään jäseneen. Alkaa tuntua jo siltä, että neljän noidan lauluyhtyeen kasaaminen ei vielä ratkaise mitään lopullisesti mutta palataanpa siihen sen jälkeen, kunhan Maan Noita on saatu paikallistettua. Toistaiseksi reissaaminen sujuu kuitenkin oikein pirteissä merkeissä!

Vuosisatani murmelina

Olisi niin jees kun se vain tajuaisi loppua :'(

Jos peli-into lomia seuranneen arjen myötä on kortilla niin The Idolm@ster: Platinum Stars pitää huolen siitä, ettei siitä vähästäkään oikein pääse nauttimaan. Kuten jo hieman ounastelinkin, sen pelikellossa on jo 58 tuntia ilman, että oikeastaan mitään mainittavaa olisi tapahtunut. Puisevaa kaavaa monotonisesti toistaen idolien kokemus ja fanit karttuvat tasaisesti mutta samalla niin naurettavan hitaasti, että peli on taantunut jo tyylipuhtaaksi uuvutustaisteluksi. Jos keikkalistaan ilmestyykin jokin uusi tapahtuma, voi olla tyystin varma siitä, että sen läpäisemistä edes räpistellen voi harkita vasta 10-20 tuntia myöhemmin. Täydellisillä suorituksilla ei tee hevon pökälettäkään, sillä jos esiintyjien taso ei ole riittävän kova niin vaadittua pistemäärää ei vain voi saavuttaa. Piste. Niinpä tässä on edelleen tullut soiteltua läpi yhtä ja samaa haastetta todennäköisesti jo useamman sata kertaa hitaasti grindaten. Niin wow. Paljon kivaa. Varmaan helpottaisi, jos ostaisi kauppapaikalta vähän apukivaa, eiköstä vaan? Haista Project iM@S p*** a.

Surkuhupaisasti peli noudattaa virtuaalista, viikon pätkissä etenevää vuosikiertoa. Jos skippaa jokaisen mahdollisen välianimaation, yhden pelivuoden voi puristaa noin kolmen tunnin reaalielämän maratoniksi, jonka aikana ehtii käymään läpi 48 peruskeikkaa ja neljä koko idolipoppoon kattavaa spessua. Realismin nimissä pelin 13-21-vuotiaat tähtöset saavuttaisivat uriensa huipun kenties jossain 90 ikävuoden kieppeillä ja sittenkin saatettaisiin tarvita inkarnaatio tai pari. Onneksi ovat iättömiä. Tässä vaiheessa pelin sietäminen vaatii tuollaisten pienten nyanssien huomioimista. Päivätavoitteeksi voisi vaikka ottaa yhden pelivuoden läpäisemisen (joskin nyt jo vuosineljänneskin alkaa etoa jo pahasti). Ystävänpäivänä johtajaksi valitulta tytöltä heltiää lohtusuklaata, joten ne kaikki keräilemällä voi tuhlata elämästään sellaiset 39 tuntia. Pelin säälittävän pienen kappalevalikoiman voi myös nostaa legendatasolle, kunhan soittaa niistä jokaista 200 kertaa. Yksittäisen kappaleen kohdalla suurin palkinto tuosta lienee se, ettei sitä todennäköisesti halua kuulla enää ikinä. Toisaalta jos tuota edistää biisi kerrallaan, oppii nopeasti minkä nuotin kohdalla yleisön suosiomittarin saa tiimillään tappiin. Koska virhenuoteista ei heilu raippaa, voi loppubiisin jättää huoletta soimaan samalla kun itse käy vaikka jääkaapilla, kusella, tupakalla, tai ihan vain viettää syvällisen hetken pohtimalla miksi tällaiseen epäpelaamiseen edes alistuu. Ja niin tosiaan, tuo 20 biisin kattaus ei muuten edelleenkään ole täysin auki. Ehkä sitten joskus 60-70 tunnin tietämillä tai jotain? Jeesus.

Kaikki tämä on äärimmäisen raivostuttavaa siksi, että pohjimmiltaan Platinum Stars on ihan hyvä rytmipeli, vaikkakin sisällöllisesti höyhensarjaa. Jos sen lopputekstit olisivat pyörineet vaikka siinä 15-20 tunnin tietämillä ja kaikki mahdollinen nähty 30-50 tunnin kieppeillä, se olisi poistunut estradilta rakastettuna voittajana. Nyt siitä on tullut se tyyppi, joka lyöttäytyy seuraan ja on hetken verran niin kovin joviaali ja äärimmäisen miellyttävä, kunnes tajuaa sen olevan oikeasti sietämätön kusipää, joka liimautuu ikuisesti iholle ja josta pääsee eroon korkeintaan kirveellä ja murhasyytteellä. Rytmimatka jatkukoon, joskin enää vain makaaberina sosiaalisena kokeena, jossa selvitetään mitä oikeasti vaatii sellaisen pelin läpäisy, joka on suunniteltu ensisijaisesti kuppaamaan pelaajiltaan satoja tai tuhansia euroja ekstraa. On meinaan aika kyynistä menoa tämä.

Päästäisi tuon yhden nyt vaan menemään…

Kerran aloitetun pelin jättäminen kesken on aina la petite mort mutta jos näin (taas kerran) pääsee käymään, vierihoitoa onneksi piisaa. Toisteisen tylsyyden voisi backlogin lisäksi korvata oikeastaan mikä tahansa männäviikolla sitä kartuttaneesta viidestä uudesta JRPG-pläjäyksestä; Final Fantasy XII: The Zodiac Age, Nights of Azure, Yo-Kai Watch 2: Bony Spirits, Yo-Kai Watch 2: Fleshy Souls (pirun simultaanijulkaisut) mutta semminkin Stella Glow. Viimeksi mainittu saattaisi hyvinkin olla sitä ehtaa strategiaropellusta, jota Utawarerumono olisi voinut olla mutta ei kuitenkaan raaskinut.

Sydestä saveen

Jotain tuollaista. Ihan sama.

Joskus ikäviltä asioilta pakeneminen johtaa vain astetta upottavampaan heteikköön. Tuolta ainakin tuntui, kun itseään toistavan manageroinnin korvasi Valkyrie Drive: Bhikkhuni. Siinä isoryntäiset teinityöt ovat infektoituneet oudolla viruksella, joka tekee yksistä voimakkaita valkyrioita ja toisista näiden heiluttamia aseita ja…

Ei helvetti… Ei… Ei vaan kykene.

En niin maan taatusti tuhlaa enää yhtä ainokaista minuuttia kuvaillakseni taustatarinaa, joka saa paskimmista paskimmankin campin vaikuttamaan Oscar-tason käsikirjoitukselta. Valkyrie Drive ei ole mitään muuta kuin äärimmäisen vauhtipontinen kolmannen persoonan hutkintamätkintä, jota tähdittävät järkyttävillä, pään kokoisilla tisseillä varustetut animetytöt. Siitä ei sitten mennäkään enää kuin silkkaa alamäkeä.

Jos on joskus seurannut sivusta japanilaisten pelihallien moderneja pelaajamagneetteja, niissä salskeat mechat kiitävät hengästyttävällä vauhdilla pitkin poikin kolmiulotteisia taisteluareenoita ladaten vastustajien niskaan toinen toistaan prameilevampia erikoishyökkäyksiä. Valkyrie Drive on aika lailla sitä samaa mutta rintavilla teinitytöillä. Yhdellä napilla hyökätään kevyesti, toisella kovasti, kolmannella paiskataan vastustaja ilmaan ja neljättä sopivasti annostellen joko suihkitaan vauhdikkaasti kohteesta toiseen tai jonkataan ilmojen teille päätyneellä uhripoloisella niin pitkään, että siinä ohessa ehtii jaella vaikka 999 iskun combon. Vauhtia riittää naapurikylänkin tarpeiksi ja jos ote hetkeksikin herpaantuu, löytää itsensä helposti yhtä tylyn rankaisun vastaanottavana osapuolena.

Yleensä annan pelille kuin pelille reilun mahdollisuuden myydä itsensä mutta tässä tapauksessa ainakin tarina saa pitää tunkkinsa. Jokainen välinäytös on myötähäpeän vuoksi tullut skipattua jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen ja jo parin tunnin perusteella tuntuu pahasti siltä, että olen nyt kahden heikohkon, kyvykkyyttään pahasti yliarvioivan pelin suossa. Kaikki mikä nousevan auringon maasta tulee ei todellakaan ole automaattisesti hyvää. Läpipeluun kunniakkaan viirin alla molempia katsastellaan toki eteenpäin mutta vähän tässä alkaa jo kaipaamaan peliä, joka toimisi edes keskinkertaisesti alusta loppuun saakka.