Piikki auki

Jee…

Tuossa pari päivää sitten pelatessani Everybody’s Golfin senpäiväistä online-haasterataa kummastelin miksi ylipäätään linjoille pääseminen kesti pienen tovin ja miksi yksi sen rei’istä oli niin tupaten täynnä porukkaa, että lagiakin alkoi jo pukata. Varsin pian selvisi, että kyseinen reikä taitaa olla niitä pelin harvoja, joissa voi kalastella albatrosseja ja kondoreita (lue: holari kolme tai neljä alle parin). Silloin tuo laumakäytös tuntui lähinnä hupaisan säälittävältä mutta sittemmin olen oppinut, miksi poppoo ylipäätään oli siellä.

Noin 26 tunnin jälkeen en itse ole saanut edes yksinkertaiselta vaikuttavaa hole-in-onea yhtä ainutta kertaa. Joka radalla on ne pari hassua par kolmosta, joissa moisen pitäisi enemmin tai myöhemmin onnistua jo silkalla Hullulla Munkilla mutta kun ei natsaa niin ei natsaa. Tästä jo hieman sisuuntuneena yritin ensin etsiä, josko yksinpelissä olisi yksinkertaisesti mahdollisuus harjoitella yhtä ja samaa reikää. Ei ole. Ainoa tapa moiseen on suunnata linjoille, jossa voi haastaa yksittäisreiän kerta toisensa jälkeen ja sielläkin jokaisen yrityksen päätteeksi on juostava (tai ajettava) takaisin tiiauspaikalle.

Tällaisena pahaisena kasuaaligolffarina suuntasin kutakuinkin helpoimmalle mahdolliselle par kolmoselle ja otin pyhäksi tehtäväkseni pistää edes yhden holarin sisään vaikka mikä olisi. Eikäpä siinä mitään, kyllähän se sieltä tunnin ja kymmenien yritysten jälkeen lopulta irtosi. Ei kuitenkaan jättänyt kovinkaan pörröistä fiilistä, sillä tuo jumalainen lyönti ei lopulta tuntunut yhtään sen kummemmalta kuin mitä tässä viime päivien aikana on tullut tahkottua jo sadoittain. Taivaanmerkit nyt vain sattuivat olemaan sopivalla hollilla.

Myös pelin lopputekstien ajoitus selvisi. Seiskatasolla ei ilmeisesti enää edetä pelaamalla, vaan haastamalla aiemmin kukistettuja VS-vastuksia, jotka hakevat lisäharjoittelun myötä kostoa. Ikävä kyllä näitä annostellaan vain yksi päivässä, jos sitäkään, joten tästä eteenpäin edistyminen on kiinni enemmänkin ajan kulumisesta kuin varsinaisista pelihaluista. Kaipa tätä vielä muutaman päivän viitsii mutta pahasti kutisee taas siltä, että asiallisesta esiripusta on turha edes haaveilla.

Muoks: Voittaa tai häviää, yksi yritys päivässä. Eiköhän tämä ollut tässä.

Yhdistelyn ilo

Syö demonista hornantulta, inha lohikärmes!

Joskus saattaa tuntua siltä, että pelirintamalla kaikki olisi jo nähty ja koettu. Tällöin on piristävää huomata, kuinka tuttuja asioita yhdistelemällä voi saada aikaan jotain tuoretta. Koei Tecmon ja Gustin yhteisprojekti Nights of Azure naittaa yhteen Dynasty Warriorsin ja japanilaisen roolipelin, ja ainakin muutaman ensimmäisen tunnin savuilla liitto toimii kerrassaan mainiosti! Seikkailun keskiössä on kaksi nuorta neitokaista; kyvykäs ritari ja puolidemoni Arnice, ja hyveellinen pyhimys Lilysse. He ovat ystäviä jo sisäoppilaitosajoiltaan lähtien ja kohtaavat taas toisensa parin vuoden maailmalla reissailun jälkeen. Jälleennäkeminen ei ole pelkkää riemua, sillä kohtaamispaikkana toimivan kaupungin kaduilla vilistää muutama sata vuotta aiemmin maailmasta karkotetun demonikuninkaan kätyreitä. Samalla itse pääilkimyskin alkaa osoittaa pieniä heräilyn merkkejä. Mikä vielä ikävämpää, tämän uhan taltuttamiseksi vaaditaan ihmisuhri, joksi valikoituu Lilysse. Arnicen tehtävä on suojella häntä tätä ikävää seremoniaa valmisteltaessa mutta sieluahan se raastaa, kun vastakkain pistetään koko maailman kohtalo ja parhaan ystävän henki.

Synkästä lähtöasetelmasta huolimatta Nights of Azure on railakas toiminta-JRPG, joka ei kavahda myöskään komediaa ja estotonta irroittelua. Toimintaosuuksissa Arnice viilettää pitkin kaupungin öisiä katuja ja kujia listien tonnikaupalla pimeyden pikkuriiviöitä hurjiin lukemiin yltävillä miekkacomboilla. Seurakseen Arnice voi manata jopa neljä Servania. Nämä ovat hellyttäviä, vähän Pokémon-henkisiä demoneja, jotka tylyttävät vastapuolta omilla yksilöllisillä voimillaan niin AI:n ohjaamina kuin Arnicen aktivoimilla erikoisliikkeilläkin. Tyttö itse puolestaan taitaa torjumisen ja sulokkaan väistämisen lisäksi kevyen iskun, raskaan iskun ja rajallisia kykypisteitä kuluttavan, vähän vielä päheämmän iskun. Kun huiskii menemään riittävällä innolla, voi lopulta muuntautua pieneksi toviksi itsekin demonimuotoon, jolloin vastuksia vasta pääseekin kurittamaan kunnolla. Taistelut ovat luonnollisesti hurjan kaoottista melskettä, jossa strategia jää herkästi silkan napinrämpytyksen varjoon mutta hitto vie, on se vaan hauskaa!

Juoni- ja sivutehtävien välillä vedetään henkeä paikallisessa hotellissa, jonka sisäköksi Lilysse pestautuu. Jotainhan sitä pitää karua kohtaloaan odotellessa harrastaa. Kotipesässä taisteluista netotulla demoninverellä voi herätellä henkiin matkan varrella mukaan kertyneitä uusia Servaneja, ja kyllähän niiden kohdalla ”pakko kerätä kaikki” on vahvasti läsnä. Tarinatehtävien välistä luppoaikaa tapetaan myös lukuisilla hauskoilla välinäytöksillä hulvattoman ylilyövästä tyttörakkausparodiasta niin ilkikurisen paskaan läpänderiin, että se toimii jo oikeasti. Toki hotelliin päätyy majailemaan myös uusia tuttavuuksia, joiden avulla Lilyssen uhraamiselle löytyy ehkä jokin parempikin vaihtoehto. Saa nähdä kuinka neidon käy mutta näin hubaa minulla ei ole ollut sitten The Witch and the Hundred Knightin, ja se on jo paljon sanottu se!

Tästäkö viimein se himoittu holari? (No eipä tietenkään)

Demoninlahtauksen ohessa myös Everybody’s Golf etenee tasaiseen tahtiin. Hole-in-one on edelleen hakusassa mutta 23 tunnin myötä sain sentään yksinpelin kuudennenkin sarjatason ammattilaiset kukistettua. Sen kunniaksi peli pyöräytti lopputekstinsä. Tavallaan en ymmärrä japanilaista mielenlaatua noiden lopputekstien suhteen, sillä tässäkin tapauksessa peli jatkuu niiden jälkeen aivan normaalisti uusien haasteiden kera. Hieman jo pelottaa, että tässä on The Idolm@ster: Platinum Starsin tapaan hetki, jolloin Pekka Peruspelaajan oletetaan suosiolla tulkitsevan peli läpäistyksi. Koska seitsemäs sarjataso nyt kuitenkin on tosiasia, ei auta kuin ryhdistäytyä ja katsoa kuinka kireälle haasteruuvia on menty vääntämään. Onneksi sitä huomaa vaivihkaa kehittyneensä sen verran, että lyönnit päätyvät yhä useammin edes kutakuinkin sinne, minne on aikonutkin. Online-puolella saa yhä turpaan niin että tukka lähtee (ei sillä, että sitä edes olisi) mutta tulee sielläkin se päivittäinen haasterata aina läpäistyä. Joidenkinhan se pitää kaikkinaisten tuloslistojen häntäpäätkin kansoittaa.

Stressiä rentoutuen

Äkeä setä leijuu leppoisasti kohti lähintä taajamaa

Kuluvan lauantain vei kuin varkain aussistudio Prideful Slothin debyytti Yonder: The Cloud Catch Chronicles. Se on tarina nuorukaisesta – poika tai tyttö, kuten pelaaja haluaa – joka haaksirikkoutuu ihan kivan kokoiselle saarelle täynnä ihmeitä ja ikävyyksiä. Tai oikeastaan lähinnä ihmeitä. Toki sinne tänne on pesiytynyt pahaenteisiä purppuran usvan pesäkkeitä ja saaren valtava, pilvisiepparina tunnettu monumenttikin on ottanut ja hajonnut mutta kyllähän söpöjä henkiolentoja puoleensa vetävä sankari aina kaiken korjaa.

Yonder on sikäli leppoisa tapaus, ettei se sisällä taistelua tai vaaroja; ainoastaan pelkkää rentouttavaa ravaamista yhdestä kauniista paikasta toiseen samalla, kun selkäreppuun kertyy julmetusti resursseja. Paikalliset NPC:t ottavat pelaajan avosylin vastaan ja lahjoittavat tälle avokätisesti niin vasaran, kirveen, hakun, sirpin kuin onkivavankin. Tällä kvintetillä mukaan tarttuu kutakuinkin kaikki mikä ei poimimalla irti lähde ja useampi tunti vierähtääkin ihan vain juoksentelemalla sinne tänne haalien kyytiin jos vaikka mitä. Pelkällä irtotavaralla ei tietenkään paljoa tee, joten käsityötaidoilla ja opituilla resepteillä perustarpeita yhdistellään alati monimutkaisemmiksi härveleiksi. Käsistään kätevä sankari voi myös entisöidä ränsistyneitä maatiloja, joihin sitten rakennellaan puutarhoja vihanneksille ja talleja siellä täällä vaelteleville villieläimille, jotka kesytetään herkkupalojen turvin maatilan tuotantoeläimiksi.

Paitsi että saaren asukkaat haluavat tuulikoneensa kuntoon, on näillä tarjolla myös kosolti sivutehtäviä. Vaikka ne ovatkin lähinnä variaatioita teemasta ”hae/tee minulle tämä”, pitävät ne pelin mukavasti liikkeessä. Lisäksi ahkera tutkimusretkeilijä törmää paitsi kymmeniin löytämistään odottaviin kissoihin, myös henkiolentoihin, jotka joukkovoimallaan puhdistavat saarta masentavista usvapesäkkeistä. Ei sillä, että niistä suoranaista vaaraa on; niistä nyt vain haluaa eroon ihan vain muutoin niin riemastuttavan värikästä maailmaa pilaamasta.

Koko tämän pasifismin ylistyslaulun kruunaa moninpeli. Kontakti muihin pelaajiin tapahtuu vain pelimaailmaan jätetyillä geokätköillä. Missä tahansa liikkuukin, itse kukin voi valita inventaariostaan minkä tahansa esineen jonkun toisen pelaajan löydettäväksi. Tällainen tyystin pyyteetön ja itseä hyödyntämätön teko on kerrassaan upea idea, jota tuli itsekin käytettyä usein ihan vain silkasta ilosta. Kun tutkimusretkillään törmää tuntemattoman pelaajan lahjaan, joka parhaimmillaan tuntuu vieläpä omakohtaisesti siistiltä niin onhan tuo nyt ehkä hienoin hetki sitten Journeyn sanattoman kommunikaation!

Kaikesta tästä lumoutuneena pyyhälsin yhtä kyytiä läpi koko reilun seitsemän tunnin tarinamoodin, jonka jälkeen tulikin sitten äkkipysähdys. Jälkipeli olisi tietysti mitä parhain paikka nauttia Yonderin maailmasta yllin kyllin mutta valitettavasti se nostaa välittömästi esiin pelin heikommat puolet. Vasta tässä vaiheessa tajuaa, kuinka huonosti saaren kartta on suunniteltu. Kun yrittää päästä johonkin läheiseltä vaikuttavaan kohteeseen, huomaa yhtäkkiä kiertäneensä 15 minuuttia jos jonkin sortin ylittämättömän esteen vuoksi jonnekin, jossa alkuperäinen kohde on vieläpä kaksi kertaa kauempana kuin aloittaessa. Ja jos jotain haluaisi rakennella, huomaa jonkin tarveaineen puuttuvan. Se taas vaatii pari muuta tarveainetta, jotka puolestaan vaativat 3-4 muuta tarveainetta ja kun peli jatkuvasti vinkuu että reppu on jo täynnä ja että farmin (rajalliseen) säilytysboksiin voisit säilöä turhaa tavaraa ja se lähin farmikin on tietysti taas kaukana kaikesta niin… Ei… Ei näin. Tarinaa seuratessa ja kaiken ollessa uutta ja kiehtovaa tuota ei onneksi huomaa mutta lopputekstien jälkeen peli muuttuu yhdessä silmänräpäyksessä luotaantyöntävimmäksi viimeistelytalkooksi miesmuistiin.

Prideful Sloth saa yhä kosolti peukkua valloittavasta lähestymiskulmastaan mutta seuraavaan peliin soisi kosolti jouhevampaa esinehallintaa ja eritoten navigoimisystävällisempää maailmaa.

Lämpenemistä

Hei, osallistuminen on aina tärkeintä :P

Jos Everybody’s Golf viime päivityksen myötä saattoikin kuulostaa vähän tyhjänpäiväiseltä niin alkaa se hiljalleen avautua. Juuri tällä hetkellä se vaikuttaa mukailevan varsin taidokkaasti pelaajan kulloistakin mielialaa. Jos vain suihkii menemään hälläväliä-asenteella, lyönnit kaartavat minne sattuu ja jopa masentava bogey kasvaa herkästi päälle viiden ylilyönnin katastrofiksi. Jos puolestaan keskittyy edes vähän, RNG-jumalat astuvat kehiin pitäen huolta siitä, että vähän köpömpikin swingi saattaa toimia. Tuulen, tähtäyksen, rataprofiilin, kierteen, alustan, ajoituksen ja tuurin täydellinen yhdistäminen on milteipä mahdotonta mutta takalistossa on kuitenkin sellainen kutina, että aito yrittäminen palkitaan. Alati paranevien mailojen avulla birdiet alkavat olla jo enemmän sääntö kuin poikkeus ja onnistuupa muutama eaglekin aina silloin tällöin.

Pelillä on edelleen vaikeuksia viihdyttää kauempaa kuin sen puoli tuntia tai tunnin kerrallaan mutta siinäkin ajassa saa jo paljon aikaan. Yleensä valittavissa on joko 9 tai 18 reiän kierros, jollaisen pyyhkäisee läpi noin 10-20 minuutissa. Offline-puolella tuosta nettoaa expaa, jonka kertyessä avautuu uusia kaksinpelihaasteita. Linjoilla puolestaan voi tarkistaa miten hyvin pärjää sekä globaalilla tasolla että pelin automaattisesti valitsemassa kymmenen pelaajan viiteryhmässä. Jo nyt parhaat pelaajat huitelevat yleensä sellaisia 10-15 lyöntiä parempia kierroksia kuin mihin itse pystyn mutta vaikka löydänkin itseni toistuvasti milteipä minkä tahansa tuloslistan häntäpäästä, saapahan päivittäin vaihtuvan haasteradan läpikäynnistä lohdutuspalkinnoksi edes alati lisää avatar-sälää.

Uutena kuriositeettina eräs voitettu VS-vastustaja opetti avatarilleni kalastuksen salat, joten jos golf ei aina jaksa kiinnostaa, voi suunnata lähimmälle rannalle tai lammikolle vedeneläviä narraamaan. Tuo tosin on silkkaa tärpin jälkeistä napinrämpytystä, joten sen viihdearvo on samaa luokkaa kuin golfkärryillä huristelu tai vesistöissä uiskentelu; höpsöjä sivuaktiviteetteja, joita periaatteessa voisi kutsua uudistuksiksi mutta joilla ei tunnu olevan minkäänlaista käytännöllistä funktiota.

Niiin tai näin, Everybody’s Golf jatkaa yhä sellaisena perusviihdyttävänä tapauksena, jonka parissa käy päivittäin kääntymässä mutta joka kuitenkin taitaa toimia paremmin jonkin astetta täyteläisemmän pelin lisukkeena. Pitää tässä nyt kuitenkin yrittää, jos saisi joskus jopa sen legendaarisen hole-in-onen onnistumaan.

Sateisen harmaat syysviikonloput ovat mitä parhainta aikaa pysytellä visusti sisätiloissa videopelien parissa. Tälläkin viikolla kokoelmaan on liittynyt tukku toiveikkaita ehdokkaita. Kesäkuussa semisti viihdyttänyt Utawarerumono: Mask of Deception sai siis jo nyt jatko-osan, Utawarerumono: Mask of Truth. Hyvä näin, sillä kesken jääneen tarinan jatkaa loppuun mielellään silloin, kun siitä muistaa vielä jotain. Mask of Deception oli kuitenkin sen verran lukupainotteinen, että taidan käyttää vielä tovin vähän enemmän varsinaista pelaamista sisältävien julkaisujen parissa.

Nintendo 3DS:n kohdalla hämmästelin lähinnä sitä, kuinka moni peli meinaa livahtaa kokonaan tutkan alta. JRPG-kaksikosta 7th Dragon III: Code: VFD ja The Legend of Legacy en tiedä juuri mitään mutta luotto niin Atlukseen kuin Segaankin on sen verran kova, että kokeiltavahan nuo on. Shantae and the Pirate’s Curse puolestaan on jo vähän tutumpaa ja ikääntyneempää tasoloikkaa mutta unohdinpa tyystin, että se julkaistiin myös fyysisenä versiona. Onneksi näitä vielä sieltä täältä saa pelastettua henkilökohtaiseen kansallisarkistoonsa.

Ei ihan kaikkien golf

Yuka nyt oikeesti, ihan paska lähestyminen oli tämä

Pitkästä poissaolosta huolimatta en ole enää vajonnut takaisin idolimanageroinnin toisteiseen jorpakkoon mutta syksyinen saamattomuus näemmä elää ja voi hyvin. Viime päivien pateettisen vähäiset pelitunnit ovat valuneet lähinnä PS4:n Everybody’s Golfiin, joka generaatioloikasta huolimatta on edelleen pelkkä Everybody’s Golf. Peli on sellainen perusvarma viihdyttäjä, jonka olisi voinut korvata ihan vain syventymällä paremmin minkä tahansa sarjassa aiemmin ilmestyneen osan pariin.

Ei sillä, etteikö uusin olisi miniuudistuksia pullollaan. Oma golf-ura aloitetaan varsin kattavalla avatarin kustomoinnilla, jolla saa pienellä vaivalla aikaan ihan kivan, omaa persoonallisuutta edustavan, vähän Mii-henkisen hahmon. Sillä voi sitten lähteä tarpomaan tietään läpi uramoodin, johon sisältyy edistymisen myötä avautuvia uusia kenttiä, kaksinpelivastuksia, ja jatkuvaa, palkitsevaksi tarkoitettua feikkilevutusta. Tällä kertaa jokaiselle mailalle on keksitty neljä attribuuttia (voima, tarkkuus, kierre ja taidokkuus), joita käytön mukaan hitaasti nostatellen voi uskotella itselleen kehittyvänsä alati paremmaksi pelaajaksi. Matkan edetessä opitaan myös ajelemaan golfkärryillä ja uiskentelemaan lammikoissa mutta nämäkin ovat vähän sellaista keinotekoisen tuntuista tekohengitystä; kivoja pikkujippoja ilman sen kummempaa funktiota. Turnauksista voitetut rahat voi tuhlata avatarin kustomointimahdollisuuksiin tai palloihin, jotka kenties käyttäytyvät paremmin karheikoilla tai bunkkereissa mutta kun avatar-sälää avautuu jo muutenkin ja perusmailalla ja -pallolla pärjää, ei pelin sisäiselle rahalle ainakaan ensimmäiseen kymmeneen tuntiin ole löytynyt todellista käyttöä. Ehtaa Oikeaa Rahaa tuhlaamalla voisi kai hommata päheämpiä golfkärryjä tai aikaisemman pääsyn uusille kentille mutta kuten aina, mikrotransaktiopaskeet pitäkööt tunkkinsa.

Toistaiseksi tämä tuorein Everybody’s Golf tuntuu siis tutulta ja turvalliselta aina viallisuuteen saakka. Onhan se edelleen mitä hellyttävintä ja rakastettavinta kasuaaligolfausta mutta kaksi vuosikymmentä yhtä ja samaa alkaa jo tuntua. Ihan söpö puolen tunnin tai tunnin purskeissa mutta jos yhdenkään sarjan edustajista on ehtinyt kokea jo kertaalleen niin käytännössä tarjolla on yhä vain sitä samaa vanhaa.

Kthxbye

Kiitoksia, Bandai Namco. Ei ikinä, IKINÄ enää.

Haukotus… Taas yksi mennyt viikko, taas yksi The Idolm@ster: Platinum Stars -postaus. Tämä olkoon kuitenkin viimeinen sellainen, sillä kuusi viikkoa söpöä japanipoppia putkeen alkaa olla liikaa kenelle tahansa. Tämän viikonlopun aikana tuntui ohikiitävän hetken siltä, että tämän olisi voinut lopetella jopa kunniakkaasti ja nousujohteisissa merkeissä. Se oli kuitenkin vain pelin ovela tapa muistuttaa, että pohjimmiltaan se on se sama sadistinen psykopaatti kuin männäviikkoinakin. Näin tässä lopulta kävi:

  • 141 tuntia: Kaikilla seitsemän miljoonaa fania. Vaellan pimeydessä. Mikään ei tunnu enää miltään.
  • 153 tuntia: Kaikilla kahdeksan miljoonaa fania. Grindaushelvetissä kaikki hyvin. Jatkakaa.
  • 158 tuntia: Kaikilla yhdeksän miljoonaa fania. Käytin kaikki tähän saakka kertyneet keikkapalkkiot PR-toimintaan idoleiden valokuvaussessioilla, joilla tämä fanimäärä tavoitettiin tuollaiset seitsemisen tuntia etuajassa. Tuottaja on nyt paitsi väsynyt, myös persaukinen.
  • 168 tuntia: Kaikilla kymmenen miljoonaa fania! Voisiko tässä todellakin olla pitkän matkan loistokas maali?
  • 171 tuntia: Kaikki idolit nostettu peräkanaa platinanhehkuiseen S-sarjaan! Aikaa sekin vei, kun jokaisen täytyi läpäistä kolmen täyden biisin tasokoe mutta hieno hetki oli tämä! Riemua ja onnenkyyneleitä kaikille! Lisäksi, koska pelin alaotsikko nyt kuitenkin on Platinum Stars, suostun viimein tulkitsemaan tämän läpäistyksi.
  • 174 tuntia: Oi juku! S-sarjassa jokaisella on soololive, josta pokkaa palkinnoksi uuden esiintymisasun! Melkein sadan tunnin kuiva vaatetuskausi päättyy 13 asusteen tulvaan. Yksi asu jää kuitenkin yhä lukkoon. Koska ironia.
  • 175 tuntia: Kaikki 20 biisiä nostettu legendatasolle. Periaatteessa se olisi vaatinut kunkin soittamista 200 kertaa mutta tässä peli tulee vastaan edes sen verran, että lahjapaketeista saa silloin tällöin (yleensä harvoin) lehtiä, joilla tuosta voi viilata pois 10-30 toistokertaa. Niidenkin avulla tähän pisteeseen päästäkseen on kai oltava vähän masokisti.
  • 176 tuntia: Kaikki S-sarjan keikat täysimittaisesti selätetty. Koska mitään ei oikein voi enää saavuttaa, eikö viimeinenkin asu olisi tästä sovelias palkinto? Ai ei? No haista ite.

Vaikka minulla on nyt iso kasa platinatähtiä, pelin platinapysti vaatisi tuon vihoviimeisenkin asusteen hankkimisen. Senkin lisäksi paikalliselle räätälille pitäisi vielä kärrätä läjä lahjakortteja, joita se mulkero ei edes hyväksy kuin viiden seteissä. Näitä puuttuvia romppeita löytää tietenkin vain lahjapaketeista, joita saattaa tipahdella keikkojen jälkeen mutta ei läheskään joka kerta. Jos lahjan ylipäätään saakin, nyt se on jo valtavalla todennäköisyydellä jotain tyystin turhaa. Koska huonotuurisilla pelaajilla on voinut mennä tähän lopulliseen puristukseen jopa yli 500 tuntia, puhallan farssin omalta osaltani nyt päättyneeksi. Saa olla viimeinen kerta kun sotkeudun mikrotransaktioiden ympärille rakennettuun peliin, varsinkaan täysihintaiseen sellaiseen.

Virvoituksen triplakeidas!

Tuosta ajanhukasta vielä puisevampaa teki se, että samaan aikaan postiluukusta on kolahdellut vaikka mitä mielenkiintoista. Everybody’s Golf lienee tuttua ja tasaisen viihdyttävää kasuaaligolfausta, Knack 2 tuntuu edeltäjänsä tavoin olevan peliarvostelijoiden lempi-inhokki (mikä itsessään on jo vallan mainio syy ostaa se), ja Yonder: The Cloud Catcher Chronicles on vielä toistaiseksi itselleni täysi mysteeri. Kuulopuheiden perusteella se on ilmeisesti jonkin sortin Animal Crossing tai Stardew Valley -hengenheimolainen, jonka kokemiseen ei kuitenkaan vaadita satojen tuntien investointia. Varsinkin tuon edellisen tapauksen jälkeen moinen kuulostaa vallan mukavalta.

Ikuinen kaurapuuro

Muilla on vielä energiaa, Miki Hoshiilla ei. Itseltäkin alkaa jo loppua.

Viikonlopun striimauskokeilu oli nopeasti taputeltu. Hyvin lyhyessä ajassa tajusin, kuinka epämiellyttävää on istua sämpylät päässä korvia hautomassa, kuinka ärsyttävää on hakea hyvää balanssia peliaudion ja oman äänen välillä, ja ennen kaikkea kuinka luonnottomalta höpiseminen höpisemisen vuoksi voikaan tuntua. Muistin myös, että silloin kun itse haluaa nähdä pelikuvaa, yrittää löytää nimenomaan sellaisen lähteen, jossa kommentointia ei ole. Eipä siis ihmekään, että headset päätyi lopulta TV-tason perukoille odottelemaan aikoja parempia. Striimaus toki jatkuu, sillä eipä sen pukkaaminen päälle ole koskaan suuri vaiva ja kyllähän konsoli kohteliaasti muistuttaa, jos kukaan chatin puolella huhuilee. Sosiaalinen perhostelu jääköön kuitenkin lahjakkaille ekstroverteille.

Tosin tyystin yllätyksetön The Idolm@ster: Platinum Stars -viikonloppu tästäkin sitten muodostui. Kuluneiden parin viikon huippuhetket ovat olleet harvassa, ja niiden luokittelu sellaisiksi ylipäätään vaatii aika nihilististä luonteenlaatua:

  • 103 tuntia: Tuottaja-san levuttuu tasolle 18. Sellaista on elämä.
  • 114 tuntia: Tuottaja-san levuttuu tasolle 19. Jep, siinä todellakin vilahti taas 11 tuntia ilman mitään mainitsemisen arvoista. Ei sillä, että tämäkään merkkipaalu olisi mitään muuta kuin numero.
  • 119 tuntia: Kaikille idoleille grindattu viisi miljoonaa fania. Olen nyt savotan puolivälissä. Olen päättänyt, että platinatähteys saavutetaan mahdollisimman yhtenäisenä joukkona. Koko peli on jo sen luokan vitsi, että ”nostin yhden platinatähdeksi, lopetin” ei olisi sille sovelias huipennus.
  • 127 tuntia: Tuottaja-san levuttuu tasolle 20. Se onkin sitten maksimi, josta palkitaan kultaisella trophylla. Vastahan edellisestä on 36 tuntia. Mieli on vähän haikea, koska tämän jälkeen pelissä ei taida tapahtua mitään edes kymmenen tunnin välein.
  • 130 tuntia: Koko idolirintama on saavuttanut kuusi miljoonaa fania. Tästä kun nopeasti laskeskelee, platinatähtösistä voisi alkaa haaveilla noin 40-50 tunnin kuluttua. Jaksaa jaksaa, painaa painaa! Itse asiassa jaksaa, koska tästä ei tarinamoodi enää surkuhupaisemmaksi voi mennä.

Tarkkaavaisimmat varmaan jo huomasivatkin, että 14 viime päivityksen jälkeistä, lukossa ollutta esiintymisasua ovat yhä lukossa. Edellisen avautumisesta on nyt 49 tuntia. Olen jo aika varma siitä, että loput alkavat tippua paremmalla prosentilla vasta platinatason saavuttamisen jälkeen. Tai jotain. Jos näin ei ole ja tuurini yksinkertaisesti nyt vain on näin huono, peliin kuluisi todennäköisesti tuhansia tunteja. Aivan niin itsetuhoinen en sentään ole mutta sen verran nyt kuitenkin, että jatkukoon tämä tragikomiikka vaikka koko syyskuun. Kaikki toivo on jo mennyttä, joten ihan sama.

Valmistelua

Miehellä on järjellinen netti. Mies on iloinen.

Pari viikkoa on näköjään taas mystisesti kadonnut jonnekin. Eipä sillä, että mitään kummoisempaa olisi tapahtunutkaan. The Idolm@ster: Platinum Stars jatkuu toki edelleen mutta se nyt on vähän kuin seuraisi ruohon kasvamista. Koska PS4 kuitenkin tarjoaa poikkeuksellisen vaivattoman tavan pelien striimaamiseen, jäin pohdiskelemaan josko moista hömppää pitäisi kokeilla itsekin. Pelkällä konsolilla ei tosin vielä pitkälle pötkitä, joten viime päivät ovat menneet haalimalla huusholliin sekalaista tarpeistoa.

Striimaamisen perusedellytys on tietenkin riittävän tasokas uppikaista. Valitettavasti itse olen jumissa taloyhtiössä, johon saa kiinteänä ainoastaan antiikkisen 11/1-nopeuksiin yltävän laajakaistan, jolla ei luonnollisesti striimata edes perunaa. Vaikka mobiiliyhteyksistä ja niiden epäluotettavuudesta on jo vuosikausia ollut liikkeellä lähinnä huolestuttavia kauhutarinoita, päätin ottaa riskin ja kokeilla voisiko kiinteän yhteyden edes kaupunkiolosuhteissa korvata 4G:llä. Yllättävää kyllä, voipa hyvinkin! Uuden reitittimen ja 4G LTE -liittymän myötä nopeudet tuntuvat olevan paskimmillaankin sellaista 50/30-tasoa, joten paitsi että parannus on huomattava, tässähän tuntee siirtyneensä netin suhteen melkeinpä nykyaikaan.

Vaikka en mikään sosiaalinen moottoriturpa olekaan, yleinen konsensus tuntuu olevan, että juontamaton striimi ei ole striimi laisinkaan. Nurkissa ei kuitenkaan lojunut yksiäkään mikkikuulokkeita, joten ostoksille mars. Jos on audiofiili, kuulokkeiden ostamiseen voi varmasti kuluttaa loputtomasti aikaa. Omat vaatimukseni olivat lähinnä luokkaa ”no kunhan nyt jotain”, joten vajaan viiden minuutin huolettoman googlailun jälkeen ostoskoriin päätyivät Turtle Beach P12 -luurit. Vähän muovisen oloiset rimpulathan nuo ovat mutta kun kuulokkeista kuuluu ja mikrofoni toimii niin aivan riittävää on se.

Kuulokkeiden myötä pääsinkin sitten sujuvasti kiroilemaan sitä, ettei PS4:ssä ole kuin kaksi USB-porttia. Kun pidän yhdessä ohjainta jatkuvassa latauksessa ja toisen vie ulkoinen kovalevy, oli ostoslistalla seuraavana USB-hubi. Trust GXT 215 on mukavasti konsolin linjoja mukaileva viiden portin hubi, joka ei paljoa maksanut mutta eipä ole järin häävikään. Jo kerran tuon kautta liitetty ohjain on jättänyt yllättäen reagoimatta napinpainalluksiin, joten saapa nähdä millaiseen kiinakuraan sitä on taas tullut kätensä survaistua.

Koska tuleva viikonloppu on taas vaihteeksi ylimääräisistä velvollisuuksista vapaa, ehtinee kaikkea tätä jopa kokeilemaankin. Twitchin puolella harjoitellaan ja tuonne sivupalkkiinkin löytyi vimpain, josta linjoilla olon näkee. Viihdyttävyyttä, säännöllisyyttä tai taitoa ei ole luvassa mutta eiköhän internetiin vielä yksi ehta scrubikanavakin mahdu.

Mitä pelihankintoihin tulee, näiden parin viikon aikana kokoelma on karttunut ainoastaan Yakuza Kiwamilla. Koska Yakuza 0:sta ei ole vielä kuin puolisen vuotta ja koska Kiwami on ”vain” ensimmäisen Yakuzan remasterointi, taidan säästää sen myöhemmälle syksyyn. Vaikka onkin piristävää nähdä, kuinka moni uusi pelaaja löytää tämän jo PS2:lla debytoineen sarjan, pukkaa Sega näitä nyt pihalle ehkä jo vähän turhankin tiiviiseen tahtiin.