Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2017

PlayStation 3, PlayStation Network, Läpipeluu

Rosoista rallia

PlayStation Plus -suman purkaminen on jatkunut vaihteeksi vanhan kunnon PS3:n puolella, jonne joskus kesän varrella oli pelmahtanut WRC 5. Edellisestä ajopelistä on jo sen verran aikaa, että pitihän sitä kokeilla. Olisi tosin voinut jättää väliinkin, koska eipä tuosta kummoistakaan elämystä irronnut. Numeroiden valossa kaikki näyttää vielä hyvältä. Peliin on ängetty peräti 13 maan rallit, 65 erikoiskoetta ja 21 autoa. Kaikkeen tähän pääsee käsiksi välittömästi joko yksittäisiä pätkiä ajaen tai heittäytymällä uramoodiin, jossa noustaan rallikoulun ja junnu-WRC:n kautta lopulta koko kuninkuusluokan huipulle.

Yleensä nautin ajopelini sisäkuvakulmasta käsin mutta tässä tapauksessa siitä ei tule oikein mitään. Paitsi että ohjaamot ovat poikkeuksellisen pelkistettyjä, myös yleinen näkyvyys on sen verran kehno ettei vauhdin tuntua oikein pääse syntymään. Vaihtaminen konepeltinäkymään helpottaa tilannetta merkittävästi mutta valitettavasti kehittäjien näkemys rallista on jokseenkin omalaatuinen. Erikoiskokeista ehkä vain noin viidennes on sellaisia, joissa tallan voi ainakin ajoittain painaa niin pohjaan että itseäänkin alkaa jo vähän hirvittää. Suurin osa pätkistä on kuitenkin niin tupaten täynnä toisiaan seuraavia mutkia että ajaminen taantuu tylsänpuoleiseksi veivaamiseksi. Räikeimmissä pätkissä keskinopeus tippuu jo 60km/h hujakoille eikä vähäisestäkään rallihuumasta ole enää tietoakaan.

Vaikka jokaisella autolla onkin miellyttävästi oma äänimaailmansa, on niiden kaikkien ohjattavuus epämukavan leijuvaa. Kuivalla asfaltilla pitoa vielä löytyy mutta varsinkin soralla, lumella ja sateella homma menee silkaksi slalomiksi. Toki tuo on tavallaan realistista mutta tyystin ponnettomat jarrut ja teiden miltei yliluonnollinen tasaisuus saavat ajamisen muistuttamaan lähinnä kelkkailua. Näyttävistä ulosajoista on turha edes haaveilla, sillä vähänkin suurempi lipsahdus reitiltä johtaa välittömästi mustaan ruutuun ja auton palauttamiseen takaisin keskelle ajorataa. Sössiä voi tosin myös ajolinjan välittömässä läheisyydessä, jolloin auto saa osakohtaisesti siipeensä. Riittävän railakkaalla menolla laukeaa paitsi kunkin pyörän iskunvaimennus, myös kori, moottori, vaihteisto, tai jopa kartturin nuotteja välittävä radio. Rammalla kalustolla ei auta kuin nilkuttaa seuraavalle huoltotauolle, jossa mekaanikot tekevät taikojaan sen minkä kolmessa vartissa ehtivät.

Uramoodissa risoo kilpailujen lyhyys. Kukin ralli koostuu vain kuudesta tai seitsemästä EK:sta, joiden pituus on siinä 2-7 minuutin hujakoilla. Mikä pahinta, näissä puolen tunnin osakilpailuissa ei todellisuudessa edes kilpailla, sillä pelaajan ajosuorituksella ei tunnu olevan mitään väliä. Kunhan ei köröttele mummovauhtia tai hajota ajopeliään lähelle lunastuskuntoa, on tuloksena käytännössä aina pohja-aika, josta toiseksi tuleva ei koskaan jää 0.2-2 sekuntia enempää. Kun jokainen EK ja jokainen kisa päättyy käytännössä aina samalla tavalla, on uramoodi tylsintä puurtamista miesmuistiin.

WRC 5 ontuu myös teknisesti. Peli on varsin herkkä kaatuilemaan ja silloin tällöin auto ei ilmeisesti osu linjalle, jossa seuraavien mutkien nuotit aktivoituisivat. Repsikka herää kyllä ennemmin tai myöhemmin horroksestaan mutta hetkellinenkin mutkiin paahtaminen ilman nuotitusta häiritsee pahasti. Myös pätkien graafinen ulkoasu on varsin vaisu. Puita sun muita on viljelty varsin kitsaasti ja eritoten aamu- tai iltaruskon aikaan ajettavissa osuuksissa on usein tuskaista erottaa edes sitä, missä tie milloinkin kulkee.

Yleisestä valituksesta huolimatta WRC 5 onnistuu kuitenkin sammuttamaan ainakin vähän kasuaalimman rallijanon. Varsinkin näin ilmaiseksi saatuna sen ongelmia sietää ja pitkäikäisyyttä voi hakea vaikkapa omien aikojen parantelusta tai online-puolelta, joka tosin näin kaksi vuotta julkaisun jälkeen kumisee lähinnä tyhjyyttään. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että kokonaisuutena peli on verrattain mitäänsanomaton. Tavallaan siinä on kaikki mitä rallipeliltä voisi vaatiakin mutta lyötynä kasaan innottoman oloisesti ja määrä laatua edellä.

PlayStation 4, PlayStation Network, Läpipeluu

Musta poika ja valkohai

Elämä noin yleensä on taas vähän mitä sattuu, kun jo keväällä tuttavuutta hieronut herra Paska Ala-Selkä tuppautui taas vieraisille. Viime päivät on menty kipulääkkeiden voimin, joilla voi vaikuttaa lähinnä siihen, riivaako toista jalkaa ruosteinen naula vai tulinen hiilihanko. Tuosta syystä viime aikojen pelailukin on ollut koko lailla kortilla, joskin pari pienempää tapausta sentään tuli läpäistyä. Ensimmäinen niistä oli tämän kuun PlayStation Plus -lahja Hue, joka osoittautui kerrassaan viehättäväksi 2D-tasoloikkapulmailuksi.

Pelin nimikkosankari herää kalvakkaan mustavalkoisesta kyläpahasesta äitiään ikävöiden. Jonnekinhan tuo tuntuu kadonneen, joten eipä siinä muu auta kuin suunnata urheasti ulos lähitienoita tutkimaan. Aluksi Hue hallitsee vain juoksemisen ja loikkimisen mutta ei aikaakaan, kun napero löytää myös ensimmäisen värinsä. Ei sillä muuta voi tehdä kuin asettaa sen pelin taustaväriksi mutta toisaalta se muuttaa samalla kaikki samanväriset esineet tai etenemistä blokkaavat esteet näkymättömiksi. Yhdellä värisävyllä ei ratkota vielä kovinkaan kummoisia pulmia mutta paletin kasvaessa jopa kahdeksaan, alkavat aivosolutkin saada liikuntaa.

Yksinkertaisesta mekaniikastaan huolimatta – tai kenties juuri sen vuoksi – Hue toimii hyvin. Siirreltävillä laatikoilla, painelaatoilla, piikkikuopilla, lasereilla, leijualustoilla, värihanoilla sun muilla sisustetut pulmahuoneet ovat mukavan kompakteja, ja vaikka peli ei mitenkään erityisen sadistinen olekaan, joutuu seuraavalle uloskäynnille johtavaa reittiä miettimään aika ajoin ihan tosissaan. Rauhallisen pähkäilyn ohessa osa tasoista vaatii nopeaa reagointia, joskin oikean peukalotatin takaa löytyvän väripyörän aktivoiminen hidastaa onneksi ajankulua varsin anteliaasti.

Huen matkaa tahdittaa minimalistisen kaunis pianomusiikki ja naisjuontaja, joka loihtii peliin ainakin pienimuotoista tarinallista kontekstia. Noin viiden tunnin kokonaiskestoa yritetään pitkittää maailmaan piilotetuilla 28:lla labrapullolla, joilla tosin ei valitettavasti ole mitään muuta funktiota kuin tulla löydetyiksi. Tuota pientä kauneusvirhettä lukuun ottamatta Hue on peli, josta on helppo pitää. Onhan se vähän sellainen yhden illan ihme mutta toimii silti erinomaisena välipalana mittavampien peliprojektien välissä.

Samalla tavalla voisi luonnehtia viikon toistakin läpipeluuta. Giant Squidin debyyttipeli Abzû on vähän kuin vedenalainen Journey; kiehtovan seesteinen tutkimusmatka henkeäsalpaavan kauniissa maisemissa. Majesteettista valkohaita seuraava pelaaja sukeltaa aina vain syvemmälle kohdaten matkallaan tusinoittain eksoottisia kalalajeja, uponneita raunioita, huikeita koralliriuttoja, villejä syöksyvirtauksia ja lopulta jopa oletettavasti maan ulkopuolisen sivilisaation jälkeensä jättämiä artefakteja. Varsinaista pelattavaa ei oikeastaan ole mutta koettavaa sitten sitäkin enemmän. Abzû on reilun parin tunnin mittainen elämysmatka, jonka visuaalinen ja auraalinen anti säväyttää. Meri on tupaten täynnä kauneutta ja sinfoniaorkesteri rytmittää tutkimisen ja löytämisen riemua ensiluokkaisella tavalla.

Myös Abzû omaa teennäisen oloista, sinne tänne ripoteltua piilokeräiltävää pelkän keräilyn vuoksi mutta tälläkin kertaa tuollaisen vähän laiskan oloiselta haiskahtavan suunnittelun antaa anteeksi; kun liftaa kyydin paholaisrauskun selässä tai ponnistaa riemukkaaseen vedenpäälliseen loikkaan kera miekkavalaiden, ollaan taas niin lähellä kokemuksellista pelitaidetta ettei mitään rajaa!

Nintendo 3DS, PlayStation 4, Läpipeluu, Shoppailu

Pierutaidetta

Meidän ei ehkä pitäisi olla täällä…

Viikonlopun suunnitelmat menivät kertaheitolla uusiksi, kun postista putkahti jo perjantaina ensi tiistaina julkaistava South Park: The Fractured But Whole. Koska maanmainiosta The Stick of Truthista on kulunut jo reilut kolme vuotta, piti uutukaista kokeilla samoin tein. Nyt, pariakymmentä pelituntia ja läpipeluuta myöhemmin on mukava todeta, että Trey Parkerin ja Matt Stonen huumorissa on yhä sitä jotain! Ei sillä, että The Fractured But Whole olisi juonellisesti kovinkaan paljon edeltäjäänsä kummoisempi. Kun South Parkin lapset leikkivät vielä edellisen pelin fantasiaa, päättää Eric Cartman yhtäkkiä supersankareiden olevan kuuminta hottia ikinä. Yhdessä pienessä hujauksessa jokainen on keksinyt itselleen salaisen supersankari-identiteetin ja valinnut kahdesta toisiaan vastaan kilpailevasta ryhmittymästä omansa. Näin muuttuu South Parkin unelias pikkukaupunki jälleen sotatantereeksi, jossa vain mielikuvitus on rajana.

Pelaaja on tuttuun tyyliin sanaakaan pukahtamaton Uusi Poika (tai Tyttö), joka liittyy Cartmanin johtamaan supersankariryhmään erikoiskykynään – kuinkas muutenkaan – suolistokaasut. Kyseenalainen voima mutta vaatimattomat tuhnut vahvistuvat seikkailun edetessä repimään rikki jopa ajan kudoksen. Sovinnaisuuden rajoja koettelevaa, tarkoituksellisen hölmöä pissa- ja kakkahuumoria piisaa siis (pieru)pilvin pimein. Kaiken tuon mauttomuuden keskellä South Parkin nuoret kuitenkin jälleen kerran opettavat nauramaan ihmiskunnan parantumattomalle idiotismille sen kaikissa esiintymismuodoissaan. Viiltävästä yhteiskuntakritiikistä osansa saavat tasapuolisesti niin luiskaotsaiset rasistit kuin moraalisessa ylemmyydessään piehtaroivat sijaisloukkaantujatkin, ja juuri tämä vallaton mutta älykäs anarkia pitää pelin hienosti kasassa.

Tarinatehtävien perässä juostaan neljän supersankarin tiiminä. Matkaseuraksi avautuu pelin edetessä kymmenen tuttua hahmoa, joista jokaisella on yksi äärimmäisen voimakas erikoisliike ja kolme vähän tavallisempaa. Sama pätee myös pelaajaan, jonka on aluksi tyydyttävä yhteen vapaavalintaiseen hahmoluokkaan mutta joka saa lopulta noukkia taisteluliikkeensä peräti kymmenen eri luokan liikevalikoimasta. Roolipelaamisen perinteitä kunnioittaen mukaan mahtuu brutaalia vahinkoa niin läheltä kuin etäältäkin, parantavaa magiaa, ja sekalainen kasa buffeja ja debuffeja. Neljänkymmenen taidon valikoimasta jokainen löytänee helposti omaan pelityyliinsä parhaiten soveltuvan yhdistelmän.

Vuoropohjaiset taistelut käydään verrattain pienillä grideillä, joissa kukin yrittää parhaansa mukaan asemoida itsensä sekä vahingon jakamiseksi että välttämiseksi. Tuotakin tärkeämpää on kuitenkin taktikoida niin, ettei oman vuoronsa jälkeen ole jonkun toisen liikkeitä estämässä. Koska mikään ei ole pyhää, huutia saavat matkan varrella naapuruston lapsien lisäksi myös vanhemmat, vanhukset, katolilaispapit, kierot poliisit, pummit, prostituoidut, korealaiset ninjat, rapumuukalaiset, jne. Jos pokkaa on riittävästi, voi turpasaunaan haastaa jopa itsensä Morgan Freemanin.

Keräilyaddikteja hemmotellaan aina niin muodikkailla selfieillä, joihin kaupungin kymmeniä asukkaita yritetään houkutella mukaan. Tälle turhamaiselle ajalle tyypillisesti ne lähetetään heti pelin sosiaalisen mediaan, Coonstagramiin, jossa tavoitteena on tietysti tulla South Parkin seuratuimmaksi henkilöksi. Sinne tänne on piilotettu myös kosolti sarjan herttaista poikaparia, Tweekia ja Craigia esittävää yaoi-fanitaidetta. Löytämistään odottavat lisäksi kymmenet erilaiset asut, hiustyylit ja muut tykötarpeet, joilla itsestään voi loihtia juuri sen näköisen South Park -hahmon kuin on aina halunnut. Joka puolelta matkaan kertyvää sekalaista irtotavaraa taasen hyödynnetään askartelutarpeina omia kykyjä ehostaville artefakteille, uusille asusteille ja terveyttä parantaville esineille.

Kokonaisuutena The Fractured But Whole on tavallaan ennalta arvattava mutta silti erinomainen. Piiloälykkään piikittelyn ohella sen kantavana voimana toimii – ja tiedän kyllä olevani ristiriidassa edellisen lauseeni kanssa – jatkuva yllätyksellisyys. Hulvattomia minipelejä ja toinen toistaan odottamattomampia tilanteita vyörytetään pelaajan niskaan niin hurjalla sykkeellä, ettei aika käy tylsäksi edes vahingossa. Vaikka peli lähinnä keksiikin The Stick of Truthin pyörän uudelleen, mitäpä sitä toimivaa kaavaa muuttamaankaan; kyllä South Parkissa muutaman vuoden tauon jälkeen oli taas mitä piristävintä käydä kääntymässä!

Tuon lisäksi kuluneella viikolla hyllyyn kotiutuivat myös Culdcept Revolt ja Fire Emblem Echoes: Shadows of Valentia. Ensiksi mainittu on ymmärtääkseni jonkinlainen JRPG:n, korttipelin ja Monopolin risteytys kun taas jälkimmäinen taitaa tarjota hardcore-tason JRPG-strategiaa. Syksyn pelisatokausi tosin alkaa olla jo niin runsas, että lompakko on parkunut armoa jo pitkän tovin. Aikaakin olisi kiva pieraista jostain. Noh, onpahan ainakin positiivinen ongelma jos ei muuta.

PlayStation 2, PlayStation 4, PlayStation Network, Shoppailu

Salainen pelaaja Varsovassa

Kun Nights of Azure tuli pystejään myöten läpäistyä, ovat viime päivät kuluneet leppoisasti yleistä peliähkyä sulatellen. Sopivaksi täsmälääkkeeksi moiseen on osoittautunut puolalaisen Infinite Dreamsin Sky Force Anniversary, jolla PlayStation Plus -tilaajia tässä kuussa hemmotellaan. Se on konstailematon vanhan koulukunnan pystyyn vierivä räiskintä, jossa yksinäinen sankari piskuisessa aluksessaan haastaa urheasti ilmeisen ilkeän kenraali Mantisin mittavat ilma-, meri- ja maajoukot. Mitäpä näiden taustatarinoita tuon kummemmin petaamaan; keulatykit kuumaksi ja tonnitolkulla metallia kierrätykseen.

Siinä missä tämän lajityypin edustajat luottavat yleensä kolmeen elämään, ulkoa opetteluun, ja alati kasvavaan tuhovoimaan, jonka pienikin töpeksintä vie mennessään, on Sky Force Anniversary huomattavasti armeliaampi. Näin siitä huolimatta, että elämiä on vain yksi eikä kentältä kerry kyytiin juuri muuta kuin tiuhempaa tulinopeutta. Mihin tahansa kerran avautuneeseen tasoon voi kuitenkin palata suoraan ja jokaisen reissun varrella tuhotuista vihollisista kertyneillä tähdillä ehostetaan omaa alusta alati paremmaksi. Tarjolla on mukavan laaja kattaus niin paksumpaa ulkokuorta, parempaa tulivoimaa ja maaliinsa hakeutuvia ohjuksia kuin laserin, suojakilven ja megapommien kaltaisia kertakäyttöapuja. Vaikka turpaan tulee säännöllisesti, juuri tuo hidas mutta varma grindaus pitää pelin mielekkäänä. Jopa epäonnistunut yritys on vain välietappi matkalla kohti sen luokan alusta, jolla oletettavasti pärjää jo vähän köpömpikin soturi.

Väistämätöntä toistoa lievitetään myös tasokohtaisilla haasteilla. Tavoitteena on aina tuhota joko 70% tai täydet 100% kaikesta vastaan tulevasta, olla ottamatta yhtään osumaa, ja pelastaa kaikki siellä täällä kykkivät takalinjojen poloiset leijumalla epämukava tovi näiden päällä. Kun nuo neljä haastetta on selätetty (eikä välttämättä edes samalla yrittämällä), voi kyseisen tason haastaa astetta vaikeampana. Tuolloinkin vihollisten määrä ja syklit pysyvät samoina, mitä nyt ammuskelevat astetta hanakammin. Tämäkin auttaa osaltaan tekemään Sky Force Anniversarysta tuoreimman pystyräiskinnän miesmuistiin. Yleensä näitä pelailisi ehkä sen viisitoista minuuttia, joka riittää tuomioon ”joo, ihan kiva” ja jolla pelihallissa pönöttävä arcade-kabinetti nielisi sen krediitin tai pari. Tässä tapauksessa peli kuitenkin esittelee itsensä niin kauniisti ja lähestyttävästi, että sitähän tahkoaa jo ihan mielellään.

Sky Force Anniversary on lisäksi hyvää harjoitusta myös tulevaa silmällä pitäen, sillä viime viikon ostoksiin mahtuu parikin armotonta bullet hell -tapausta. Caladrius Blaze lienee ihan perinteinen sellainen siinä missä Rabi-Ribi yhdistää kuumeisen projektiilien väistelyn tasoloikkaan. Näiden lisäksi semi-retropuolella PS2-toimintarope Dark Cloud palasi viimein pelihyllyyn. Joskus pentuna minulla tuo oli mutta silloin, nuorena ja typeränä, pelejään saattoi ajoittain jopa myydä. Onneksi aikuisena moisesta hulluttelusta on päässyt jo eroon.

PlayStation 4, Läpipeluu

Herra on hyvä ja keskittyy

Näin ei pitäisi johtaa mutta kun alainen loistaa!

Niin… Tokihan se mikä tahansa peli voi tuntua haastavalta, varsinkin jos ei kuuntele mitä sanotaan. Kun viimeksi hymähtelin Nights of Azuren jälkipelin vaikeuspiikille, jätin huomiotta Arnicen demonimiekan. Puolihuolimattoman grindaamisen myötä se oli jo aikaa sitten noussut tyystin toiselle tasolle. Luulin pitkään, että miekka olisi ihan automaattisesti entistä kovempi leuku mutta vasta d-padin klikkaaminen avasi sen piilossa lymynneet voimat. Eipähän siinä mitään; kun demoninmetsästäjän työkalu muuttui tuon myötä Asiallisen Japanilaiseen tapaan noin pari kertaa heiluttajansa mittaiseksi ja kosolti aiempaa tehokkaammaksi niin jo sai ensimmäinen lisäpomo huutia. Niin saivat myös sitä seuranneet ja kaikki ensimmäisen kierroksen vanhatkin tutut. Kaikesta tästä palkittiin jo huomattavasti ensimmäistä mukavammalla loppunäytöksellä, joten reissu on nyt paketissa pelaajaansakin miellyttävällä tavalla.

Tai no ei aivan, sillä nyt pitää arpoa josko sitä kuitenkin viitsisi harrastaa vielä sen verran jälkisiivousta, että pelin loputkin trophyt saisi kerättyä. Valitettavasti niiden suhteen Nights of Azure on kovin mielikuvitukseton. Jäljellä on lähinnä enää tukku ”tee X määrää tätä” -täkyjä, joiden olemassaolo tässä vaiheessa mitä tahansa peliä herättää lähinnä kysymyksen siitä, miksi niitä ylipäätään on enää jäljellä. Samaan huonon suunnittelun koriin päätyvät kymmenet areenataistelut, joissa Arnice ja tämän Servanit haastetaan suorittamaan erilaisia aikarajoitettuja, vähän puzzle-henkisiä taistelutehtäviä. Tavallaan ne kai demonstroivat suunnittelijan näkemystä siitä, kuinka peliä olisi alun alkaenkin ollut tarkoitus lähestyä mutta kun kaikesta on jo selvitty, näillä astetta strategisemmilla oppitunneilla ei tee enää mitään.

Koska Nights of Azure on tässä blogissa nauttinut lähinnä suitsutusta (no mutta kun se oikeasti on hyvä!) niin lisättäköön tasapäistävään vinkuvankuun vielä vaatimaton visuaalisuus, vaikka se olisikin kiinni enemmän ajoituksesta ja pienestä budjetista. Peli julkaistiin sellaisenaan koko PS3/PS4/Vita-kolmikolle, joten mistään ylimääräisestä graafisesta ilotulituksesta edes PS4:llä on turha haaveilla. Tuota merkittävästi häiritsevämpi tekijä on kuitenkin luvattoman laiska lokalisointi. Pelin käännetty käsikirjoitus on tupaten täynnä kirjoitusvirheitä ja puuttuvia sanoja, minkä lisäksi Arnice on pelissä Arnice, trophy-kuvauksissa Anders, ja pelin tässä kuussa julkaistavassa jatko-osassa ilmeisesti Aluche. Pientä rotia nyt edes!

Tuota enempää en kuitenkaan kehtaa nillittää, sillä Nights of Azure tulee jäämään mieleeni pelinä, joka oli sopivasti mitoitettu, sopivasti hauska ja sopivasti omalaatuinen. Ehkä se on ehtaa B-luokkaa mutta ainakin se on sellaista B-luokkaa, joka toimii!

Sekalaista, PlayStation, PlayStation 4, Shoppailu, SNES

Hutkii ja mätkii

Herra professori ei ole kummoinenkaan taiteilija :D

Vähemmän loisteliaalta golf-uralta eläköitymisen myötä on ollut aika palata demonien höykyttämiseen. Jo 20 tunnin kohdalla Nights of Azure tarjoili vimpan päälle äkäisen loppupomon, lyhyen ja vähän hämmentävän epilogin, ja sitten lopputekstit. Jo kolmatta kerran peräkkäin tulin siihen lopputulokseen, että tämäkin peli haluaa pelaajan kaivelevan vielä vähän syvemmältä. Jopa NG+ viskasi hetkeen juuri ennen loppuhuipennusta, ja kun sieltä täältä ponnahtelee vastaan uusia sivutehtäviä ja lisäpomoja, on milteipä pakko katsoa miten tylyn turpasaunan taakse oikea loppu on tällä kertaa piilotettu.

Toistaiseksi Nights of Azure on yllättänyt maltillisuudellaan. Periaatteessa peli on läpikotaisin sitä yhtä ja samaa, vauhdikkaan tolkutonta huiskintaa mutta se pysyy hauskana ja on vieläpä hyvin rytmitetty. Hurjien combojen ja prameilevien erikoishyökkäysten vyöryttäminen rupuisten vihollislaumojen niskaan on terapeuttisen rentoa ja säännöllisin väliajoin vastaan tulee myös noita kosolti kovempia, asiallisen isoja ja ilkeitä pomovastuksia. Jos tulee turpaan, peli ei rankaise game overilla vaan palauttaa Arnicen ja tämän Servanit takaisin hotellille vetämään henkeä vieläpä kaiken reissulla kertyneen expan kera. Erittäin tervetullut kädenojennus, jonka myötä ajoittainen tarve grindata ei haittaa oikeastaan ollenkaan.

Myös hahmokaarti on miellyttävän kompakti. Keskeisiä hahmoja on vain sellaiset puolisen tusinaa, joista jokaiselle piisaa lukuisten välianimaatioiden aikana kosolti ruutuaikaa. Stereotypiasta ja toistosta huolimatta hahmojen välinen kemia toimii hyvin ja huumori kukkii. Hyvä näin, sillä ryppyotsainen synkistely jo muutenkin lohduttomassa, verenpunaisen kuun valaisemassa maailmassa olisi loppujen lopuksi aika mielikuvituksetonta. Vaikka Arnice joutuukin sietämään lähinnä toivottomia tomppeleita, huonokin huumori on tässä tapauksessa enemmänkin hyvällä tavalla huonoa kuin vain väsynyttä.

Se hieman yllätti, että jo noin tusinan erilaisen Servanin myötä peli hihkaisi niiden kokoelman olevan jo puoliksi kerätty. Toisaalta on ihan piristävää, ettei niitäkään ole tolkuttomasti, varsinkin kun yleensä huomaa turvautuvansa aina samaan neljän Servanin luottosakkiinsa. Arnicen kykyjen kehittyessä mukana voi tosin kuljettaa peräti neljää tuollaista neljän Servanin rypästä. Tässäkin peli tulee sikäli kivasti vastaan, että käyttämättömänäkin jokainen apuri tienaa yhtäläisesti expaa, joten myöhemminkin mukaan liittyneet levuttuvat kuin varkain käyttökelpoiseen kuntoon.

Juuri tällä hetkellä hakkaan päätäni ensimmäiseen, kovin temperamenttisen oloiseen lisäpomoon mutta vaikka ”jälki”pelin haastekäyrä tuntuukin jyrkentyneen huomattavasti, kummasti tätä vain naama virneessä jatkaa vaikka turpiin tuleekin.

Servanien lisäksi männäviikolla tuli noukittua kyytiin myös pelejä. Odottamattomin yllätys oli SNES Classic Mini, jonka vannoin hommaavani vain, jos sen saisi nollavaivalla ja ilman ylihintaa. Laite tarttui lopulta kyytiin paikallisesta supermarketista perjantai-illan ruokaostosten yhteydessä, joten eipä tuo helpompaa olisi voinut olla. Pienellä paikkakunnalla asumisessa on näköjään etunsakin. PS1-JRPG Koudelka ja alekoreista adoptoitu PS4-trio Abzû, Earth Defense Force 4.1: The Shadow of New Despair ja Fate/Extella: The Umbral Star täydensivät omalta osaltaan backlogia, joka tuntuu ajan myötä vain kasvavan. No, sellaista on peliotakun elämä.