Noiturin paluu

Jaa, se on jo helmikuu? Jos silkkaa laiskuutta ei lasketa mukaan, viiden viikon hiljaiselolle on vain kaksi tekosyytä. Alkuvuoden pelijulkaisuista oikeastaan mikään ei ole herättänyt sen ihmeempää kiinnostusta ja toisaalta mittavasta rästipelikasasta huolimatta työn alle päätyi jo toistamiseen CD Projektin fantasiaeepos The Witcher 3: Wild Hunt lisäosineen kaikkineen. Vaikka kaikki olikin jo tuttua, tempaisi noituri Geraltin seikkailu jälleen kerran mukaansa ja todisti, miten pelin sisältörikkaus hakee yhä vertaistaan. Keskeisimmätkin pää- ja sivutarinat veivät toistasataa tuntia ja maailmankartalle jäi taas vaikka kuinka paljon löytämistään odottavia pikkukohteita. Niin hyvässä kuin pahassakin peli on sanalla sanoen massiivinen.

Tällä erää keskityn lähinnä siihen, miten uusintakierros toimi. Yllättävintä oli ehkä se, miten pelin laajuus onnistui edelleen hämmästyttämään. Jo noiturielämän perusteiden opettelulle pyhitetty White Orchardin alue tuntui yhä varsin mittavalta onnistuakseen vain kalpenemaan Velenin lohduttomien rämeiden ja Novigradin vapaakaupungin hälinän rinnalla. Sisältöähkyä pukkaa herkästi jo ennen matkaamista raavaiden viikinkien asuttamaan Skelligeen, ja kun Blood and Wine -lisäosa ymppää peliin vielä julmetun kokoisen Toussaintin herttuakunnan, saa suurimmankin seikkailunälän varmasti tyydytettyä.

Lievää hämmennystä aiheuttivat myös pelin lukuisat valintatilanteet, joilla voi vaikuttaa merkityksettömästi tai hyvinkin merkityksellisesti miltei jokaisen pää- ja sivutehtävän kulkuun. Voisi olettaa, että toisella pelikerralla vaihtoehtoisia lähestymistapoja tulisi kokeiltua vaikka sitten piruuttaan. Itse päädyin kuitenkin kerta toisensa jälkeen tekemään lähes kaiken aivan samalla tavalla kuin ensimmäiselläkin kerralla, jopa karkeita virhearvioita myöten. Osin tähän outoon käyttäytymiseen vaikuttaa varmasti pelaajan oma moraalinen kompassi mutta usein myös se, ettei valittavissa välttämättä ole kuin huonoja vaihtoehtoja. Lisäksi onnettomatkin loput on käsikirjoitettu niin huolellisesti, että ne tuntuvat luontevalta osalta tarinaa jopa silloin, kun paremminkin olisi kenties voinut mennä.

Kakkoskierroksella miellytti myös se, kuinka lukuisten pikkubugien riivaama alkuperäisjulkaisu on vuosien mittaan saatu korjattua varsin toimivaksi. Perustavanlaatuisille ongelmille ei silti ole tehty mitään. Esimerkiksi haastavimmalla Death March -vaikeustasolla varsinkin pelin ensimmäiset tunnit ovat kuumottavia, kun piskuisimmatkin vastustajat antavat kokemattomalle noiturille hyytävän kylmää kyytiä. Kun Geraltin lopulta saa hilattua edes hahmotaso 7-10 pintaan, alkavat uudet kyvyt ja voimakkaammat aseet kallistaa vaakaa toiseen suuntaan. Muutaman kymmenen tunnin jälkeen vastus kuin vastus tippuu jo rutiinilla ja viimeistään lisäosiin mennessä tai niiden aikana Geralt on jo niin voimakas, ettei oikeastaan mikään ole enää uhka.

Myös pelin rahatalous on yhtä vinksallaan kuin alunperinkin. Maagisen miekankin markkina-arvo on hyvä jos yhden grillatun kanankoiven verran ja jos hurjan hirviön listimisestä tienaisi muutaman satasen niin eipä se tunnu palkkiolta enää lainkaan, kun rahapussi näyttää jo viisinumeroisia lukemia. Kauppiailta ei juuri koskaan tarvitse ostaa yhtään mitään, koska pelimaailma pursuaa sekä käyttökelpoista että arvokasta loottia joka lähtöön. Pelin lisäosiin on tuupattu muutama kohde, joihin Geralt voi investoida pääpelin aikana kertyneen omaisuutensa mutta nekin onnistuvat lähinnä alleviivaamaan rahan merkityksettömyyttä.

Näin jälkikäteen ajateltuna pelin viihdyttävyyteen vaikuttanee eniten se, miten rauhallisesti sitä on valmis lähestymään. Tein molemmilla kerroilla sen perustavanlaatuisen virheen, että noukin ahnaasti kylien ilmoitustauluilta tehtävälokiini kaikki mahdolliset sivutehtävät. Tämän seurauksena sekä loki että maailmankartta täyttyivät niin monesta kohteesta, että niiden koluaminen muuttui pelkäksi monotoniseksi suorittamiseksi. Toki pieninkin sivutehtävä on aina ihan aidosti käsikirjoitettu mutta peruskaava on silti aina sama: mennään jonnekin hakemaan tai listimään jotain. Todennäköisesti peli toimisikin paljon paremmin pieninä annoksina useiden kuukausien (tai jopa vuosien) mittaan nautittuna kuin suorituskeskeisesti ahmien.

Kaikesta tästä huolimatta on myönnettävä, että The Witcher 3 on maineensa ansainnut. Se on karua ja kaunista, tinkimättömällä asenteella ja pikkutarkkuudella tuotettua fantasiaa, jonka kokee mielellään toiseenkin otteeseen.