Nostalgia

Hidas paluu takaisin aktiivipelailun pariin on tällä viikolla jatkunut uusretron merkeissä. Vuoronsa sai kokoelmani ainoa (fyysinen) PC-peli, viime syksynä pitkän kehityssyklin päätteeksi päivänvalon viimein nähnyt Thimbleweed Park. Se tarjoaa graafisten seikkailupelien grand old man Ron Gilbertin toimesta melkoisen vakuuttavan aikamatkan takaisin 80- ja 90-lukujen taitteeseen, jolloin LucasArtsin ja Sierran huimat seikkailut värittivät varmaan useammankin meidän nykyisen naavaparran pelinuoruutta. Jostain syystä aikanaan niin kovin suosittu genre hiipui oudosti noiden huippuvuosien jälkeen. Niinpä tyylikkäästi retro Thimbleweed Park vaikutti välittömästi milteipä seikkailujeesuksen toiselta tulemiselta.

Pelin ensiminuutit lupailevat ensiluokkaista viihdettä. Eletään vuotta 1987, kun liittovaltion agentit Ray ja Reyes päätyvät Thimbleweed Parkin pahaiseen 80 asukkaan käpykylään tutkimaan sen liepeillä tapahtunutta murhaa. Temaattisesti liikutaan jossain Twin Peaksin ja X-Filesin välimaastossa siinä missä visuaalisesti kiidetään takaisin Lucasfilmin alkuajoille mutta astetta eloisammalla väripaletilla ja ihan kelvollisella ääninäyttelyllä. Lajityypin veteraanit ovat välittömästi kuin kotonaan; toimintaverbit alavasemmalla, inventaario alaoikealla ja siitäpä sitten vain klikkailemaan hahmoja pitkin poikin kaupunkia törmäillen hyvällä sykkeellä toinen toistaan erikoisimpiin hahmoihin, esineisiin, keskusteluihin ja tilanteisiin. Kahden pelattavan hahmon kattaus kasvaa varsin pian viiteen, joista yksi on vieläpä kuollut. Kaikkien kohtalot tuntuvat nivoutuvan oudosti toisiinsa, joten yhden ainoan yönsä aikana Thimbleweed Parkin kaupunki tarjoilee mitä yltäkylläisimmän seikkailukokemuksen.

Vaikka seikkailupelien haasteellisuus riippuu itse kunkin aivonystyröistä, tuntuu logiikan ja luovan hulluuden tasapaino ainakin aluksi varsin hyvältä. Hienoimpana uudistuksena muutoin niin ihastuttavan (teko)vanhanaikaisessa pelissä ovat hahmojen mukana kulkevat muistikirjat. Niistä voi luntata millaisia tavoitteita itse kunkin pitäisi seikkailun aikana täyttää. Kaupunki puolestaan on aluksi mukavan kompakti ja kun tutkittava lääni myöhemmin laajenee, sujuu eri paikkojen välillä sukkulointi vallan vauhdikkaasti opaskartan avustuksella. Vanhojen klassikoiden ystäville tarjoillaan hersyvää fanipalvelua suurin piirtein jokaisessa mahdollisessa välissä ja niin verbaalinen kuin tilanteellinenkin huumori toimii erinomaisesti.

Tällä kertaa norsun mentävä aukko piilee siinä, että Thimbleweed Park on tinkimätön matka niin menneiden aikojen parhauteen kuin paskuuteenkin. Kun peli nauraa sille, miten silloisen kilpailijan peleissä äkkikuolemat olivat vain halpa tapa pidentää seikkailun kestoa keinotekoisesti, se on vielä hauskaa. Kun peli sitten pyyhkäisee pelaajan viimeisen tunnin mäkeen vähän samalla tavalla, se ei ole. Kun peli nauraa lajityypin merkityksettömille esineille, se on hauskaa. Vielä sekin on tavallaan hauskaa, että sellaisia kertyy mukaan tälläkin kertaa (ja vieläpä poikkeuksellisen avokätisesti) mutta niitä sentään voi nakata lähimpään roskakoriin ajattelutyötä häiritsemästä. Se taas ei ole, että sinne voi viskata myös jotain, millä olisi käyttöä. Thimbleweed Park tekee pilaa oman aikansa seikkailupelien kompastuskivistä mutta latoo silti omiaan pelaajan reitille ja vieläpä ennalta-arvaamattomin tavoin.

Loppua kohti pulmien abstraktisuus vain kasvaa. Kun kaikki hahmot ovat käytettävissä ja koko pelialue auki, mahdollisuuksia on yksinkertaisesti liikaa. Toki automaattisten muistiinpanojen avulla tietää mitä itse kunkin pitäisi saavuttaa mutta kun pallo on vähän hukassa kaikilta viideltä hahmolta ja lopulta onnekas arvauskin edistää tilannetta riemullisen viiden sekunnin ajan ennen seuraavaa täyspysähdystä, on peli-ilo pian tiessään. Peli vihjailee toki vienosti oikeaan suuntaan mutta kaikki tuollaiset vihjeet hukkuvat toivottomasti yleiseen kakofoniaan. Koskaan ei voi olla ihan varma siitä, yrittääkö peli viestiä jotain oikeasti olennaista vai pelkästään heittää (aidosti hauskaa) läppää, mitä se nyt kuitenkin 95% ajasta tekee.

Kohteliaana yksilönä Thimbleweed Parkissa on myös pelin sisäinen vihjenumero. Siihen soittamalla saa progressiivisesti alati selkeämpiä vihjeitä jonkin ongelman ratkaisemiseksi mutta sen käyttö on jo lähtökohtaisesti virtuaalinen seppuku useimmille seikkailupelaajille. Tästä huolimatta päädyin tuntikausien päämäärättömään haahuiluun lopen kyllästyneenä käyttämään sitä viimeisten kolmen tunnin ajan milteipä heti, jos muutaman minuutin pähkäily ei johtanut mihinkään. Osa näistä ratkaisuista sai lähinnä lyömään itseä päähän silkasta typeryydestä mutta joukkoon mahtui kosolti myös sellaista, jonka tajuamiseen olisi voinut mennä päiväkausia ja lopullinen palkinto olisi sittenkin ollut luokkaa ”Joo-o… Että tuommoista nyt sitten… Jep jep, ihan kiva.”

Yhteenvetona Thimbleweed Park jättää jälkeensä vähän ristiriitaisen tunteen. Se herättää todella voimakkaana esiin kaiken sen positiivisen pöhinän mistä entisaikain graafiset seikkailut ansaitusti nauttivat mutta ei korjaa kovinkaan paljoa sellaista, minkä vuoksi ne kenties lopulta unholaan painuivatkin. Tästä huolimatta lähestymistapa itsessään ansaitsee kuitenkin täydet pisteet, eli jos näitä koskaan yritetään vielä kerran uudestaan niin kassajonossa nähdään taas!