Waifuja luotihelvetissä

Pakko… Ampua… En… Ammu…

PS4:n menestys on hellinyt konsolia yllättävilläkin julkaisuilla, joista Game Tengoku CruisinMix lienee sieltä erikoisimmasta päästä. Se on porttaus vuonna 1997 julkaistusta Sega Saturn -pelistä, joka puolestaan on ehostettu versio Jalecon vuonna 1995 julkaisemasta arcade-räiskinnästä. Se taasen kerää nippuun kuusi pilottia Jalecon 80-luvun peleistä pistämään hanttiin hullulle tiedemies Yamadalle, joka päättää valloittaa pelimaailman ja aloittaa ristiretkensä lähimmästä pelihallista tunkeutuen osaksi sen arcade-kabinetteja. Kuten arvata saattaa, kyseessä on parodiaräiskintöjen harvan mutta uljaan koulukunnan edustaja eikä kaikkien näiden vuosien jälkeenkään yhtään paskempi tapaus.

Alun perin kuusitasoinen vertikaaliräiskintä sai Saturn-versiossa kaksi lisätasoa, jotka kaikki höpsöttelevät kunnon otaku-henkiseen, fanipalvelua pursuavaan ysärityyliin. Hahmokseen pelaaja voi valita tavanomaisen karskin avaruuspilotin, tietoisen mechan, jonkun kolmesta söpöstä tytöstä tai peräti potran possun. Eroja ei pahemmin ole, sillä jokaisella on vain johonkin suuntaan laukova peruspyssy ja kourallinen lähes koko ruudun tavalla tai toisella siivoavia megapommeja. Kunkin tason alussa (tai kuoleman koittaessa) peli antaa välittömästi hahmon seuraksi kaksi minikokoista apuria, minkä lisäksi pääaseen tulivoimaa voi nostaa muutaman kerran bonusikoneja keräämällä. Jokaisella hahmolla on pelin edetessä omat vahvat ja heikot osuutensa mutta noin yleisesti ottaen pilottien erot ovat milteipä harmillisen pieniä. Ärsytyskynnystä nostaa lievästi myös kerrassaan raivostuttava laukaisumalli, jossa rämpyttämällä lauotaan pientä kutia ja nappi pohjassa hyvin lyhyen hetken pikatulitusta ennen kuin päädytään jättämään tulitus sikseen hidasta mutta voimakasta laukausta panttaamaan. Taktista, joo, mutta koko päivän räiskyttelyn jälkeen peukalo on saanut vähän turhankin kovaa treeniä.

Kukin taso sijoittuu arcade-aiheiseen ympäristöön, joiden teemat vaihtelevat kokonaisesta pelihallista flippereihin, koura-automaatteihin, autopeleihin, tai 80-luvun retrohelmiin. Arcaden perustasot saavat suun korkeintaan lievään virneeseen mutta Saturnin pari lisätasoa nauramaan jo ihan oikeasti. Vastaan tulee esimerkiksi taso, jossa söpön tyttösen karaokesessio täyttää ruudun hiraganoilla, joita joko tuhotaan pisteiden ja nopeamman etenemisen toivossa tai väistellään epätoivoisesti, jotta sisäinen otaku saa nauttia läpi koko kappaleen. Myös roolipelien pomotaistelut saavat täysin uuden merkityksen, kun ruudulla häärää ilkeäksi velhoksi sonnustautunut Yamada hipareineen käyttöliittymineen kaikkineen samalla kun pelaaja jakaa tälle ansaittua räiskintäoikeutta. Viimeistään kaikista lolimman hahmon tuhoisat fetissipommit saavat pään sekä puistelemaan että nyökyttelemään samaan aikaan. Voi hellyttävä Japani, älä koskaan ikinä muutu!

Koska kyse nyt kuitenkin on japanilaisesta räiskinnästä, tarjoaa se oletusarvoisesti hyytävän kylmää kyytiä. Itse erehdyin ensimmäisenä Saturn-version arcade-porttaukseen, joka normaalilla vaikeustasolla ja 4:3-kuvasuhteen pelialueella on silkkaa kidutusta. Luotia sataa niskaan sellaisella intensiteetillä ja tarkkuudella, että keskimääräinen elinaikani oli hyvä jos 15 sekuntia ja vaikka krediittejä on loputtomasti, jatkuva delaaminen söi peli-iloa pienen ja nälkiintyneen (peli-ilolle person) oravan lailla. Kun tuosta lannistuneena vaihdoin alkuperäisen arcade-version puolelle, käänsin vaikeustason kaikista helpoimmalle, nostin elämien määrän kolmesta viiteen ja aktivoin vielä ominaisuuden, joka laukaisee megapommin automaattisesti kuoleman uhatessa, alkoi peli avautua aivan eri tavalla. Arcade-puoli kaventaa ruutua vielä vähän enemmän mutta ainakin uhkiin ehtii jo reagoimaan. Jopa kaikilla näillä apupyörillä pelin läpäisemiseen yhdellä krediitillä meni pieni tovi mutta onneksi ne ovat olemassa. Näin armottomien räiskintöjen opettelu kai aina alkaa.

Tuon harjoitusleirin myötä Saturnin lisätasot sisältävä tarinamoodikin alkoi jo sujua. Paitsi että pelatessa alkaa hiljalleen muistaa vihollisten kaavoja, oppii kantapään kautta olemaan välillä myös ampumatta. Koska jokainen vihu laukoo kuollessaan vielä yhden astetta isomman ammuksen, on aina satunnaisesti viisaampaa keskittyä väistelyyn kuin tulostaulujen valloittamiseen. Myös tarinamoodin tasoja tauottavat, ylisuloiset chibi-pätkät viihdyttivät, vaikka kielivammaisena päähahmojen yleisestä koheltamisesta ymmärsikin vain sanan sieltä sun täältä.

Yksi päivä pateettisella helpoimmalla riitti mainiosti vallan mainioon räiskintäelämykseen. Ei tämä nyt Konamin hulvatonta Parodius-sarjaa ole lähelläkään mutta Kadokawa Gamesille silti kiitos porttauksen porttauksesta edes Japanissa; ainakin tässä huushollissa höpsöille räiskinnöille on aina tilausta!