Automaattitoisto

Loottia pukkaa! Onneksi herra dino on säyseä jos ei härki…

Jostain syystä olen tavannut pelata läpi joka vuosi ainakin yhden Final Fantasyn. Periaatteessa vasta kesäloma olisi soveliasta aikaa möhköille roolipeleille mutta koska tuohon pyhistä pyhimpään ajanjaksoon jonottaa jo ties kuinka monta ehdokasta, päätin hoitaa tämän oudon muodollisuuden pois alta jo nyt. Työstöön päätyi pääsarjan viimeisimmän osan sijaan Final Fantasy XII: The Zodiac Age, joka on HD-remasteroitu versio vuoden 2006 PS2-klassikosta. Tai no klassikosta ja klassikosta, sillä itselleni XII oli se peli, jonka kohdalla viimeistään piti vastahakoisesti myöntää ettei Square Enixillä ollut enää pienintäkään mielenkiintoa palata muottiin, josta se valoi PS1:lle sarjan kolme ehkä rakastetuinta osaa. Niin kovasti kuin yritinkin XII:sta pitää, jäi se aikanaan kesken. Kahdesti. Näin osuvasti 12 vuotta myöhemmin on hyvä hetki kokeilla, josko kolmas kerta jo hurmaisi.

Tarinasta sen ei ainakaan pitäisi jäädä kiinni. XII sijoittuu Ivalicen magialla ja teknologialla siunattuun maailmaan, jota kansoittavat ihmisten ja mooglejen lisäksi liskomaiset bangaat ja rusakkomaiset vierat. Vaikka rotujen välillä vallitseekin harmonia, ihmiskunta näyttää taas kerran nurjempaa puoltaan. Ivalicen mahtivaltiot Archadia ja Rozarria ovat suursodan partaalla ja niiden välissä puskurina kärvistelevä piskuinen Dalmasca jää auttamatta vain isompiensa pelinappulaksi. Sen kuningas salamurhataan ja vaikka maa vielä näennäisen itsenäisyytensä säilyttääkin, on sen murheellisena kohtalona päätyä Archadian vasallivaltioksi.

Kaksi vuotta myöhemmin dalmascalaiset sotaorvot Vaan ja Penelo yrittävät pärjätä maan miehitetyssä pääkaupunki Rabanastressa elättäen itseään sekalaisilla hanttihommilla ja satunnaisilla koiruuksilla. Uskalias rosvoretki kaupungin palatsin aarrekammioon on kuitenkin himpun verran liikaa ja kun yksi asia johtaa toiseen, löytää kaksikko itsensä pian keskeltä armotonta valtapeliä, jossa ratkotaan ei enempää eikä vähempää kuin koko Dalmascan tulevaisuus. Reissuseuraksi lyöttäytyvät sekä sulavat taivaspiraatit Balthier ja Fran että jo kuolleeksi luullut luopioritari Basch ja prinsessa Ashe. Tällä kuusikolla sitten viipotetaan pitkin poikin Ivalicea etsien keinoja nousta Archadian sortovaltaa vastaan.

Heti kättelyssä pelin vähintäänkin omaperäinen taistelumalli lähinnä arveluttaa. Kaikki kähinät käydään toimintarope-hengessä suoraan kartoilla ilman siirtymä- tai voittoruutuja. Liikkua voi vapaasti mutta toimet aktivoituvat vasta perinteisen viivemittarin täytyttyä. Niiden valitsemisen ajaksi toiminta puolestaan pysähtyy kokonaan. Aluksi systeemi tuntuu (ja näyttää) julmetun kömpelöltä reaaliaikaisuuden, odottamisen ja vuoropohjaisuuden sekamelskalta. Aika pian mukaan lyödään kuitenkin gambiitit. Ne ovat kullekin hahmolle vapaasti määritettäviä makroja, joilla taistelut pyritään automatisoimaan enempi tai vähempi kokonaan. Säännöt ovat yksinkertaisia yhdistelmiä tyyliin ”hyökkää ensisijaisesti heikoimman vastuksen kimppuun”, ”viskaa terveyspotulla kun kumppanin hiparit tippuvat alle puoleen”, ”aktivoi jokin buffi heti taistelun alkuun”, jne. Erilaisia variaatioita on satamäärin ja niitä ideoimalla ja prioriteettijärjestykseen latomalla voi yrittää kehitellä kaikissa tilanteissa toimivia strategioita. Toki tiukan paikan tullen sekaan voi yhä heittää myös manuaalisia käskyjä mutta perusidea tuntuu silti olevan jokaisen hahmon virittely niin, että taisteluissa peli pelaa käytännössä itseään.

Näinkin erikoinen systeemi on sikäli tervetullut, että XII on grindaamista tulvillaan. Alun noin nelituntisen, tiukasti rajatun putken jälkeen Ivalicen maailma avautuu hiljalleen vapaasti koluttavaksi ja on tupaten täynnä sekä aakeaa laakeaa että siellä temmeltäviä hirviöitä. Mittelöitä ei ole syytä karsastaa, sillä levutustahti on perin kitsas ja viimeistään pomovastukset vetävät alisuorittajia kylmästi kölin alta. Isommat ilkimykset ovat sikälikin raivostuttavia, että viime hetkillä moni niistä heittäytyy tyystin käsittämättömään rage-moodiin, jossa pelaajan hyökkäykset eivät yhtäkkiä tee vahinkoa enää nimeksikään kun taas oma poppoo ottaa vastaan niin hurjaa vahinkoa niin hurjalla sykkeellä ettei perässä tahdo pysyä vaikka kaikki keskittyisivät pelkkään ensiapuun.

Juuri tuo tolkuton taisteluiden määrä ja isompien mörköjen älytön halpamaisuus saivat minut aikanaan jättämään homman kokonaan kesken. Onneksi The Zodiac Agen mukanaan tuomiin pikkuparannuksiin lukeutuu pikakelaus. Yhdellä napinpainalluksella pelin voi muuttaa kaksi tai jopa neljä kertaa nopeammaksi, jolloin tympeä grindaaminen vaihtuu milteipä slapstick-komediaksi, kun sopivasti makrotetut sankarit vipeltävät hirveää höökiä mobista toiseen ja selvittävät ylipitkät siirtymäosuudet yhdessä hujauksessa. Pomojenkin kanssa pärjää, kunhan vain oppii panttaamaan kunkin hahmon kovimpia erikoisliikkeitä viimeiseen saakka ja vyöryttämään ne sitten pysäyttämättömänä combona ikävän örmyn niskaan heti, kun ns. normaalit säännöt eivät enää tunnu pätevän. Ei mikään hienostunut strategia mutta hei, ei se paska voi olla jos se toimii.

Onneksi balanssi- ja rytmitysongelmien alla piilee erinomaiselta haiskahtava tarina. Tavanomaisen maailman pelastamisen sijaan on mukavaa vaihtelua keskittyä pelkän pienen kuningaskunnan kohtaloon, varsinkin kun ympärillä pyörivä suurvaltapolitiikka on silkkaa sisäistä juonittelua ja selkään puukottamista. Väkevää draamaa piisaa ja tokihan se piristää, kun edes pahikset eivät aina tule toimeen keskenään. Myöskään Ashe ei ole vain muun porukan mukana kulkevaa, hempeän kuninkaallista painolastia vaan ahdistunut ja taisteluissa ryvettynyt prinsessa, joka sydän vereslihalla yrittää löytää parhaimman tavan varmistaa maansa tulevaisuus vaikka tarjolla olisi vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Kivana lisänä The Zodiac Age antaa myös mahdollisuuden nauttia kaikesta alkuperäisen ääniraidan kera, joten kerrankin remasterointi on vähän enemmän kuin vain uusi maalikerros vanhan päälle. Vain sellaisena tämä olisikin saattanut jäädä kesken jo kolmannen kerran mutta ainakin toistaiseksi Dalmascan pelastustalkoissa huhkii ihan mielellään.

Uh oh…

Vähän lisää duettovoimaa Hibikille

Blogissa pidempään pyörineet varmaan muistavatkin, että sen suurin kirosana on tähän mennessä ollut The Idolm@ster: Platinum Stars, jonka luotaantyöntävän loottihelvetin syövereissä kieriskelin masokistisesti kuukausitolkulla. Vielä viime tammikuussa vannoin, etten hairahtuisi moiseen kuraan enää ikinä mutta jo kuukausi sitä ennen Bandai Namcolta oli putkahtanut ulos The Idolm@ster: Stella Stage. Pahus. Onneksi uutisointi tuon pelin ympärillä lupaili, ettei kyseessä olisi läheskään edeltäjänsä kaltainen pökäle, joten pieni pelko persauksissa päädyin antamaan idolityttösille vielä yhden mahdollisuuden hurmata.

Alku ei todellakaan lupaa hyvää. Suurella vaivalla platinatähdiksi edellisessä pelissä valmennetut suojatit ovat tipahtaneet tylysti takaisin säälittäviksi F-tason aloittelijoiksi ja sama pätee myös pelaajan tuottajaminään. 765 Production -tähtitehtaan pomo antaa jälleen kerran kaitsittavaksi vain yhden firman kolmestatoista idolikandidaatista eikä lisää ole luvassa ennen kuin pelaaja todistaa piilevät tuottajakykynsä. Tästäkö sama painajainen alkaa taas uudelleen? Tavallaan kyllä mutta onneksi Stella Stage näyttäisi korjaavan lähes kaiken, mikä Platinum Starsissa oli keturallaan.

Ensinnäkin varsinaista sisältöä on tällä kertaa runsaammin. Kappaleita 45, esiintymisasuja 116 ja lisäkoristeita 140, eli keräiltävää rompetta on lähes kolme kertaa enemmän kuin viimeksi. Toki nuo luvut sisältävät käytännössä kaiken sen, mitä Platinum Starsissa jo oli mutta jos sen onnistui jättämään kokonaan väliin, on Stella Stage vielä vähän parempi syy unohtaa se ikiajoiksi. Mikä kuitenkin tärkeintä, asut ja lisäkilkkeet eivät enää ole sattumanvaraisia lahjoja vaan taattuja palkintoja onnistuneista keikoista. Tuon lisäksi niitä voi ostaa paikalliselta räätäliltä keikkarahoilla tai avata uudesta lautapelistä. Se on söpö minipeli, jossa nuo 13 idolia tepastelevat chibi-hahmoina pitkin poikin pelilautaa, jonka laatoista saa keikoista kertyvillä valmennuspisteillä niin tähtösten suorituskykyä pysyvästi parantavia bonuksia kuin uusia pukineita ja biisejäkin. Myös lahjat ovat yhä mukana kuvioissa mutta tällä kertaa ne ovat vain fanikirjeiden ja expajuomien kaltaista pikkusälää, jota vieläpä ropisee ihan jokaisen esiintymisen päätteeksi. Vaikka pelaaminen on yhä samanlaista grindaamista kuin ennenkin, keräilyn nimeen vannovia pelaajia hemmotellaan jatkuvalla syötöllä.

Myös tuon grindaamisen määrää on maltillistettu merkittävästi. Kaikki tytöt pitäisi taas kerran kaitsia kirkkaimmalle S-tasolle mutta aiemman kymmenen miljoonan fanin sijaan siihen riittää nyt yksi. Kappaleiden taso nousee jo viiden soittokerran jälkeen aiemman 20 sijaan ja asusteitakin ehostaessa tasokatto tulee vastaan jo seitsemässä. Varsinkin uusia biisejä peli availee yhä harmillisen harvaan tahtiin mutta noin yleisesti ottaen Stella Stagea jaksaa – ainakin toistaiseksi – puurtaa ihan mielellään.

Itse rytmipelailun puolella muutokset ovat astetta kevyempiä. Biisejä soitellaan nyt lähes kaikissa mahdollisissa kokoonpanoissa soolokeikoista aina kaikkien tähdittämiin All Stars -vetoihin saakka ja jokaista varianttia on tarjolla milteipä heti kättelyssä. Kunkin biisin toiseksi vaikein Pro-taso on valittavissa heti ja peli on yhä sen verran helppo lajityyppinsä edustaja, että vähänkin rytmipeleissä marinoidut pelaajat vetänevät täydellisiä suorituksia uusienkin kappaleiden kohdalla jo ensiyrittämällä. Tämän vastapainoksi vaikeinta Master-tasoa on valitettavasti viilattu vielä vähän vaikeammaksi. Ongelmia aiheuttavat varsinkin kahta eri oikean käden nappia vaativat pätkät, jotka peräänkuuluttavat joko äimistyttävää peukaloakrobatiaa tai myös vasemman käden tuomista apuun, mikä sitten saa aikaan paniikin d-padia tarvitsevien nuottien kohdalla. Ainakin omaan makuuni Pro on vähän liian helppo ja Master turhauttavan haastava, joten jokin vaikeustaso näiden kahden väliin olisi enemmän kuin tervetullut.

Pääprojektiksi Stella Stage on jo hieman liian tuttu ja turvallinen mutta muutaman tunnin satunnaisina pikkupurskeina muiden julkaisujen ohella se toimii yllättävänkin hyvin. En vielä puoli vuotta takaperin olisi uskonut, että Platinum Starsin jälkeen Project iM@Sille löytyisi enää tippaakaan myötätuntoa. Silti vielä tuntuu vahvasti siltä, että Stella Stage olisi juurikin se rytmipeli, joka Platinum Starsin olisi aina pitänyt olla, ja se on itse asiassa jo paljon se!

Vaikka noita muita pelaamistaan odottavia tapauksia alkaa pyöriä nurkissa jo vaivaksi asti, eiköhän siihen läjään vielä pari mahdu. Siinä missä Initial D: Extreme Stage viihdytti yhden viikonlopun verran Japanin vuoristoteillä, Wangan Midnight pyrkii samaan maan moottoriteillä. Pitääpä siis selvitellä, josko sen ikoninen Nissan Fairlady Z istuisi näppeihin vähän AE86:sta paremmin. Toisaalta ehkä rauhoittuminenkin saattaisi olla paikallaan; Innocent Life: A Futuristic Harvest Moon ainakin lupailisi rentoa farmielämää jonkinlaisella scifi-kuorrutuksella. Tenhonsa siinäkin.

Kylmää kanttarikyytiä

Ha! Löytyihän sieltä Truenon mentävä aukko!

Kun olin Tokiossa driftannut useammankin jausan arcade-hurjastelun ääressä, jäin miettimään olisiko samaa hupia tarjolla myös kotikonsoleille. Vaikka valinnanvaraa tuntuukin olevan hämmentävän vähän, vuonna 2008 PS3:lle julkaistu Initial D: Extreme Stage tarjosi juuri sitä mitä setä tällä kertaa oli hakemassakin. Peli pohjautuu samannimiseen, 90-luvun lopun hittianimeen, jossa autoihin hurahtaneet teinit kisaavat ylös ja alas Japanin mutkaisia vuoristoteitä. Pelaaja liittyy tähän joukkoon uutena tulokkaana valiten sukupuolensa, ulkonäkönsä, ja kustomoitavaa rekisterikilpeä myöten jonkin kahdeksan japanilaisvalmistajan 23 ajopelistä 80- ja 90-luvuilta (Civicejä, Lancereita, Imprezoja, Skylineja, jne.) Vannoutuneille Initial D -faneille vaihtoehtoja on käytännössä tietenkin vain yksi ainoa: vaatimaton takavetoinen Toyota Sprinter Trueno AE86, jolla taivaallisilla ajolahjoilla siunattu Takumi Fujiwara laittoi kampoihin tuon ajan kireimmillekin kisapeleille.

Reittejä on vain seitsemän, joskin niitä ajetaan sekä ylä- että alamäkeen niin päiväaikaan kuin yölläkin, ja saattaapa välillä sataa ropsauttaakin. Näillä pätkillä pitäisi sitten näyttää ainakin 26:lle animesta tutulle hahmolle mihin omat rahkeet riittävät. Kisat ovat noin neliminuuttisia kaksintaistoja, jotka ovat ihailtavan lähdeuskollisia. Niitä edeltää lyhyt, sarjakuvamainen pullistelupätkä, jonka jälkeen päästään tositoimiin. Moottorit murisevat, renkaat ulvovat, kytkintä tömäytellään kuuluvasti pohjaan ja taustalla pauhaa, kuinkas muutenkaan, 13 kappaleen edestä rakastettavan roskaa eurobeatia. Animen muistettavimmat biisit eivät valitettavasti ole päätyneet soittolistalle mutta tunnelma on silti enemmän kuin hollillaan, semminkin kun puheliaat vastukset intoutuvat kisan aikana joko estottomaan itsekehuun tai pelaajan vauhdin ja taitojen kiroamiseen, riippuen luonnollisesti siitä sattuvatko olemaan johdossa vai ihastelemassa pelaajan perävaloja. Voiton myötä otetaan sitten vastaan epäuskoiset onnittelut hyvältä häviäjältä (tai päinvastoin) ja suunnataan kohti seuraavaa haastajaa.

Kaikkea tätä varjostaa pelin ajomalli, joka on… Noh, sanotaan nyt vaikka mielenkiintoinen. Vaikka kuvakulma auton takaa sopisikin tällaiseen arcade-rälläilyyn mitä mainioimmin, on se lähestulkoon käyttökelvoton. Autot ovat kuin keskipisteestään cocktail-tikun nokkaan tökättyjä, tyystin painottomia möhkäleitä, jotka pyrkivät sivuluisuun mistä tahansa vauhdista pienimmänkin ohjausliikkeen myötä vaikka sitten viivasuoralla tiellä. Vaihtamalla suosiolla tylsempään, pelkän tien näyttävään kuvakulmaan ajaminen alkaa sujua jo hieman paremmin mutta järin nautinnollista se ei ole koskaan. Toki tällainen malli on pelin luonteen kannalta ymmärrettävä, sillä valtaosa ajasta vietetään 180 asteen mutkissa julmetussa kylkimyyryssä mielellään etupuskuri sisäkanttaria hyväillen, jottei vastustaja vahingossakaan löytäisi tilaa ohittamiseen. Jokainen mutka otetaan animelle uskollisesti pitkälti toistasataa lasissa ja jarru vaikuttaa usein lähinnä kosmeettiselta koristeelta.

Kun leijuvan ajomallin on hyväksynyt välttämättömänä pahana, on Extreme Stage ainakin hetken aikaa mainiota viihdettä. Vauhtia on koko ajan aivan älyttömästi mutta ainakin vähän leveämpien vuoristoteiden maltillisemmissa mutkissa varovaisten ohjausliikkeiden säestämä driftaaminen maistuu hyvältä. Hieman skriptatun oloiset kisatkin ovat anime-kuminauhaa parhaimmillaan. Yleensä vastustaja hyökkää alussa johtoon vaikka väkisin runnomalla mutta himmailee sitten jollain myöhemmällä osuudella sen verran, että pelaajalla on ainakin teoreettinen mahdollisuus nousta ahdingosta rinnalle ja ohi.

Vaikka voittoja tulee aluksi tasaiseen tahtiin, näyttää peli pian todelliset kyntensä. Ajaminen saattaa tuntua helpolta, varsinkin kun enemmän tai vähemmän säännölliset kontaktit suojakaiteisiinkin kolhivat vain omaa itsetuntoa. Ylettömästä arcademaisuudestaan huolimatta peli pitäisi kuitenkin oppia ja vieläpä poikkeuksellisen hyvin. Kun vastustaja kerta toisensa jälkeen katoaa nauraen horisonttiin, voi vielä yrittää tasata pelikenttää investoimalla voitoista saatuja pisteitä autonsa suorituskyvyn parantamiseen. Moottoria, pakoputkistoa, renkaita, alustaa ja sekalaista sälää voi tuunata seitsemän tason edestä mutta paitsi että se on kallista ja vahvasti aiempien kisojen toistuvaa grindaamista vaativaaa lystiä, ei sekään lopulta enää auta. Vaikka AE86:ni on kymmenen tunnin myötä tappiinsa saakka viritetty, turpaan tulee edelleen. Periaatteessa voisi kai kokeilla, josko jokin toinen ajokki soveltuisi paremmin loppupään vastusten haastamiseen mutta paitsi että sellaisen saaminen vastaavaan iskuun veisi saman verran aikaa, epäilen vahvasti ainoan tepsivän lääkkeen olevan merkkiä git gud.

Ei sillä, että päätä pitäisi hakata pelkkään tarinamäntyyn. Jokaista rataa voi harjoitella yksikseen aika-ajomoodissa ja vaikka peli on jo kymmenen vuotta vanha, löytyi jopa sen online-puolelta vielä peliseuraa ainakin mitä sitä yhden pikaisen kerran kävin kokeilemassa. Tällaiselle keski-ikäiselle sunnuntaikuskille yksi viikonloppu pelin parissa saa kuitenkin toistaiseksi riittää. Sulokkaan mutta julmetun nopean driftaamisen salat jäävät ikuiseksi mysteeriksi mutta sai tällä sentään Initial D -fanipalvelujanon sammumaan paremmin kuin osasin edes odottaa.

Tuon lisäksi pelihyllyyn päätyi viikolla myös pari muutakin tapausta. Girls und Panzer: Dream Tank Match lienee tasan tarkkaan sitä mitä sen nimikin lupaa, joskin ennen sen pariin sukeltamista on pakko raivata jostain aikaa katsoa siihen liittyvä anime (ja elokuva), jotta selviäisi miksi koulutytöt ovat päätyneet toisen maailmansodan aikaisten tankkien puikkoihin. Tärkeää on tietää se! Jos suinkin mahdollista, vielä vähän japanilaisempaa menoa tarjonnee Gal*Gun 2, tuo pantsuparatiisiksi itseään estoitta mainostava ensimmäisen persoonan raideräiskintä. Epäsovinnaista camp-huumoria? Kyllä kiitos!