Aihearkisto: Nintendo eShop

Unohdetut

Uh-oh… Tollo on täällä taas.

Tässä taloudessa eletään nyt hiljaista post-erinomaisuuden aikaa. Persona 5:n kokonaisvaltainen päräyttävyys jätti niin lähtemättömän vaikutuksen, ettei yksikään toinen peli tunnu taas hetkeen miltään. Suvantovaihetta on paikannut lähinnä Phoenix Wright: Ace Attorney – Spirit of Justice, joka maaliskuussa ei tosin säväyttänyt sekään. Unohdin kuitenkin ostaneeni sille myös yhden DLC:nä julkaistun lisäepisodin, joka tarjosi vajaan kuuden tunnin edestä ainakin etäisiä kaikuja pelisarjan paremmista alkuajoista.

Murhasyytteen saa tällä kertaa tuore morsian, joka vieläpä väittää kykenevänsä matkustamaan ajassa. Villistä premissistään huolimatta tapaus osoittautuu kuitenkin ihan tavanomaiseksi keikaksi, jossa looginen päättely riittää kumoamaan mahdottomuudet. Piristävää vaihtelua emopelissä vähän turhankin runsaasti viljeltyyn yliluonnolliseen kikkailuun. Vanhat hyvät ajat muistuvat mieleen myös siksi, että syyttäjän penkille istuu pitkästä aikaa itse Miles Edgeworth. Jopa alkuperäistrilogiasta tuttu lakimiesten railakas lapsuudentoveri Larry Butz on mukana sotkemassa tapauksen selvittelyä luonteenomaiseen tapaansa.

Vaikka tämä Spirit of Justicen kuudes tapaus onkin pieni askel parempaan suuntaan, on se silti lähinnä pikkukivaa fanipalvelua. Huumori ontuu, kun hahmot koheltavat jo vähän liiankin suurella tarmolla ja jo peruspelissä pahasti nyppineitä ”…………”-vuorosanoja viljellään edelleen ihan liikaa. Myös muutama tapauksen sisältämä yllätys paljastuu tarkkaavaiselle pelaajalle turhan aikaisin, mikä tekee vääriksi osoittautuvien oletuksien seuraamisesta vähän tylsää. Kyllä tuon varsinkin näin vähän pidemmän tauon jälkeen jaksoi pähkäillä läpi mutta ei se kummempaa muistijälkeä jättänyt. Perusvarma keissi, joka onnistuu lähinnä korostamaan sitä, kuinka aikoinaan hyvästä pelisarjasta alkaa jo loppua puhti.

Plääh… Plääh… Plääh…

Seuraavaksi koukuttavaa peliä etsiskellessä on tullut kokeiltua pikaisesti useampaakin ehdokasta mutta huonolla menestyksellä. PlayStation Plus -ilmaistarjontaa on kertynyt jo parinkin kuukauden edestä mutta niiden joukkoon ei ole mahtunut mitään (uutta) mielenkiintoista. Fyysisistä peleistä Little Nightmares osoittautui synkäksi Limbo-klooniksi, jossa keltaiseen sadetakkiin pukeutunut mykkä pikkutyttö 2D-loikkii ahdistavissa maisemissa ja delaa monin karmivin tavoin. Tuota jaksoi ehkä noin 15 minuuttia, kunnes tyttö jäi jonnekin pimeään isojen iilimatojen hotkittavaksi kerta toisensa jälkeen. Jotenkin tuollainen makaaberi synkistely ei nyt maistu yhtään, joten jääköön odottelemaan aikoja parempia.

Indie-lemmikki Stardew Valley puolestaan edustaa ihan pätevän oloista, Harvest Moonia ja Animal Crossingia yhdistelevää arkielämää pienessä maalaiskylässä. Tekemistä piisaa aivan älyttömästi maanviljelyksestä ja kalastamisesta kaivoskuiluissa käytävää monsumättöä ja muiden asukkaiden kanssa ystävystymistä myöden. 11 tunnin jälkeen tajusi kuitenkin, että kyseessä on taas yksi julmetun toisteinen kokemus, jossa kokonaiselämys yritetään venyttää säälittävän kitsailla palkinnoilla satojen tuntien merkityksettömäksi maratoniksi. Kunnianhimoinen tuotos, jonka esikuviin on kuitenkin uponnut vuosien varrella jo sen verran aikaa, että näihin tietää vain kyllästyvänsä lopulta perinpohjaisesti. Peli, joka voisi kiinnostaa mutta ei juuri nyt.

Yhtään sen parempaa onnea ei ole ollut AAA-osastollakaan. Horizon: Zero Dawn on hyytävän kaunis kolmannen persoonan post-apokalyptinen hiekkalaatikko, jossa robottieläimet mellastavat ja ihmiskunta on taantunut keihäitä ja jousia heilutteleviksi metsästäjä-keräilijöiksi. Vaikka scifi tuo touhuun tervetulleen vivahteen ja peli yhdistelee kivasti niin Witcheriä, Unchartedia kuin Tomb Raideriakin niin jotenkin tämäkään ei nyt iskenyt. Viidessä tunnissa vastaan tuli liikaa mytologiasoopaa jauhavia, toistensa kanssa samannäköisiä NPC-hahmoja tai jotain. Pitänee kuitenkin kokeilla syksymmällä uudestaan; potentiaalia tässä(kin) kyllä on.

*Nuijankopautus*

Tätä piti usein itsekin ihmetellä

Kuukauden (tai no rapiat 38 tuntia) se näköjään sitten otti, mutta onpahan Phoenix Wright: Ace Attorney – Spirit of Justice vihdoin viimein läpi. Nälkävuoden mittaisen finaalitapauksen jälkeen on vastahakoisesti myönnettävä, että kyseessä on pelisarjan tähän saakka heittämällä massiivisin mutta samalla myös heikoin esitys. Paperilla kaikki on varmasti näyttänyt erinomaiselta. Jos miltei kaikki edellisistä viidestä pelistä tutut hahmot tekevät comebackin, puolet tapauksista ratkotaan eksoottisesti ulkomailla, ja murhamysteerit viilataan niin monimutkaisiksi ja yllätyksellisiksi, että niiden setviminen vie aiemman 20-25 tunnin sijaan lähemmäs 35-40 niin eihän siitä voi tulla kuin huikein Ace Attorney ikinä! Eiks je? Eikö vaan? Kovinta ikinä tulee siitä! Varmasti tulee!

No ei.

Tuntuu miltei äidinmurhalta kritisoida pelisarjaa, jonka alkuperäistrilogia on yhä yksi rakkaimmista merkkipaaluista omassa pelihistoriassani. Silti on pakko sanoa, että Spirit of Justice sortuu aivan päivänselvään yliyrittämiseen. Sen rytmitys tempoilee ihan missä sattuu ja kun loogisen päättelyn polku alkaa olla jo loppuun kaluttu, ammennetaan haastetta yliluonnollisuudesta. Sillä on helppo selittää ristiriita jos toinenkin. Toki Ace Attorney -pelien tapaukset ovat aina venyttäneet uskottavuuden rajoja mutta Spirit of Justice lyö tuolla saralla jo rumasti yli.

Kattava hahmokaarti puolestaan nakertaa tehokkaasti läheisyyden tunnetta. Pelihahmoista on oppinut pitämään pitkässä juoksussa ajan kanssa, mutta kun tällä kertaa jokainen vain pyörähtää vähän estradilla kääntymässä niin kenestäkään ei jää minkäänlaista tunnejälkeä. Idealaari on selvästi ammennettu typötyhjiin, kun avustaja pistetään asianajajan kenkiin tai kun syyttäjästä tulee puolustaja ja päinvastoin. Tuollaiset kikat ovat missä tahansa kontekstissa epätoivoinen hätähuuto siitä, ettei mitään muutakaan enää keksitä. Sama fiilis välittyy pelin käsikirjoituksesta. Tuntuu aivan siltä, kuin se olisi ensin kirjoitettu ja annettu sitten avustajalle, jonka tehtävänä on ollut tuplata sen pituus lisäämällä ihan jokaisen vuorosanan jälkeen jotain. Ainahan visuaalinovelleissa tekstiä piisaa mutta tällä kertaa tarkoituksellinen pitkittäminen lyö silmille kuin märkä rätti. Varsinkin viimeisessä tapauksessa pelkillä pisteillä esitettyä epäuskoa piisaa satojen pisteiden edestä, mikä viittaa draaman sijaan enemmän jo siihen, että käsikirjoittajallakin on ehkä alkanut keittää jo yli.

Spirit of Justice on edelleen vallan pätevä lakidraama(komedia) mutta peli peliltä alkaa tuntumaan enemmän siltä, että sarjan olisi pitänyt päättyä trilogiana. Tietysti kilpailua kun ei ole niin paskakin Ace Attorney on yhä parempi kuin ei mitään mutta vähän tällaista ikävää alamäkeähän tämä alkaa jo olla.

Pelirintamalta ei mitään uutta

Julmetun komiaa!

Kulunut viikko on jatkunut tutuissa merkeissä. Pääprojektina on yhä Yakuza 0, jossa on hetkeksi heitetty hyvästit kiinteistömaailman koukeroihin sotkeutuneelle Kazuma Kiryulle. Fokus on nyt siirtynyt Osakaan, jossa pelisarjan ehkä rakastetuin kaistapää, Goro ”Hullu Koira” Majima, elää kerrassaan eriskummallisen seesteistä elämää. Mies on kaupungin komeimman ja menestyneimmän kabareen elegantti omistaja. Silmittömien väkivallanpurkausten sijaan hän keskittyy viihdyttämään asiakkaitaan ja pitämään huolta henkilökuntansa hyvinvoinnista. Pramea jetset-elämä on Majimalle kuitenkin pelkkä vastahakoinen vankila. Nuoruuden töppäilyjen vuoksi hän menetti sekä toisen silmänsä että asemansa yakuzassa. Paluuhaluja olisi vaikka millä mitalla, mutta asiasta ei edes neuvotella ilman 500 miljoonan jenin anteeksipyyntöä. Nousukausi eli ei, moisen summan kokoamiseen taitaa kulua tovi jos toinenkin.

Koska minä päätän, on Majima toistaiseksi keskittynyt tienaamisen sijaan lähinnä pörräämään Osakan viihde-elämässä. Kuten Kamurochossakin, hauskoja sivutarinoita ja omalaatuisia hahmoja pomppii esiin vähän sieltä sun täältä. Viihdyttävintä on edelleen hyväntahtoinen naureskelu itse 80-luvulle. Majiman myötä pääsee ihmettelemään vaikkapa kännyköiden esiinmarssia tai ottamaan kantaa siihen, miten Japanin verotuksen tulisi seuraavien vuosikymmenien aikana kehittyä. Osakan Sotonbori (tosielämässä Dotonbori) on tuttu jo Yakuza 5:stä mutta onpahan sekin saanut varsin vakuuttavan PS4-kuorrutuksen. Sinänsähän Yakuza-pelien alueet eivät koskaan ole olleet järin suuria, mutta minkä ne koossa häviävät, ne yksityiskohdissa voittavat. Neonkyltit, katumainokset, juoma-automaatit, lähikauppojen hyllyt, jopa katukiveykset… Kaikki on suunniteltu vimpan päälle huolella ja ennen kaikkea autenttiseksi. Juuri tämän tinkimättömän pikkutarkkuuden vuoksi pelikello näyttää jo 18:aa tuntia mutta varsinainen tarina on vasta alkumetreillään. Näissä maisemissa sitä vain päätyy pyörimään ympäriinsä mitään sen kummempaa tekemättä mutta kaikesta nauttien ja ehtaa Japania hengittäen.

Niinpä… Niinhän se tuntuu…

3DS:n puolella Rhythm Paradise Megamix etenee sekin, joskin nyt jo aika takkuisesti. Vaikka täydellisten vetojen saalistaminen viihdyttikin aikansa, olen loppua kohti keskittynyt vain räpistelemään haasteita läpi edes välttävästi. Pelin hauskuus tuntuu nyt kadonneen jonnekin. Epäilisin syypääksi (varmastikin tahatonta) lannistavuutta. Vaikka pelin haasteet ovatkin silkkaa kerta toisensa jälkeen yllättävää crazy-komediaa, ottaa se rytminsä haudanvakavasti. Vaaditut reaktioajat ja osumaikkunat alkavat olla jo niin pieniä, että iskut nasahtavat kohdalleen useammin vahingossa kuin tarkoituksella. On turhauttavaa huomata kerta toisensa jälkeen, että vaikka oma pää ja sormet vakuuttavat rytmin olevan kohdallaan, suvaitsee peli olla toista mieltä. Se peräänkuuluttaa flow-tilaa, jonka riittävällä harjoittelulla ja varsinkin toistolla voisi varmasti saavuttaa, mutta jotenkin tämä käy jo enemmän työstä kuin viihteestä. Onneksi haasteet ovat yhä sellaisia alle minuutin rykäisyjä, joten kyllä tätä vielä pienissä purskeissa jaksaa.

D’awwwwwwwww!

Myös Phoenix Wright: Ace Attorney – Spirit of Justice kompuroi. Pelin kolmas tapaus oli aivan yhtä megalomaaninen ja tarpeettoman hifistelevä kuin toinenkin. Neljäs puolestaan oli sekä lyhyt että tyystin irrallaan kaikesta muusta. Sekä rytmitys että punainen lanka ovat siis nyt vähän kadoksissa. Pelkkänä Phoenixin ja Mayan tähdittämänä Khura’inin reissuna Spirit of Justice olisi saattanut nousta jopa jumalaisen alkuperäistrilogian tasolle mutta tällaisenaan se on vähän epämääräistä ”jokaiselle jotakin” -höttöä. Kaikesta huolimatta hattua täytyy silti nostaa Khura’inin papittarelle ja prinsessalle, Rayfa Padma Khura’inille. Tästä lakimiehiä halveksuvasta, ylimielisestä nuoresta naisesta on pelin edetessä kehkeytynyt mitä huikein tsundere, jonka tunteenpurkauksille on saanut nauraa vedet silmissä. Finaalitapauskin on vielä setvimättä, joten pelin osakekurssilla on yhä mahdollisuus pyristellä plussalle. Ei Spirit of Justice kuitenkaan huono ole; se ei vain ole niin loistava kuin mihin sarjan pitkäaikaiset fanit ovat ehkä jo tottuneet.

Kaik yhes koos

Mutsis oli!

Jaahas, Phoenix Wright: Ace Attorney – Spirit of Justice ei sittenkään tyydy ainoastaan seuraamaan miestämme maailmalla. Pelin toinen murhakeissi vie hieman yllättäen takaisin kotikonnuille ja nostaa parrasvaloihin miltei kaikki entuudesta tutut hyvikset; Phoenixin adoptiotytär Trucy Wrightin, suojatti Apollo Justicen, kriminaalipsykologi Athena Cykesin ja rikospaikkatutkija Ema Skyen. Tavallaan tässä alkaa jo vähän kaivata niitä aikoja, kun kaikki yksittäisen pelin jutut selvitettiin samalla tiiviillä, 2-3 hengen ydinporukalla. Toisaalta tällaisella all stars -kokoonpanolla varmistetaan ainakin se, että jokaisen hahmon fani löytänee Spirit of Justicesta aihetta riemuun.

Eipä silti, vahvalle puolustukselle oli kyllä tilaustakin, koska sen kummemmin spoilaamatta jo tämä toinen tapaus osoittautui melkoiseksi mötkäleeksi. Peräti kuuden tunnin rutistus piti sisällään niin hurjan määrän tutkintaa, ristikuulusteluja, juonittelua ja valheiden päälle ladottuja uusia valheita, että loppua kohti meno alkoi muistuttaa jo aiempien osien finaalimittelöitä. Ikävä kyllä toimivaa reseptiä ei kannattaisi yrittää parannella pelkkää kompleksisuutta lisäämällä. Ajoittain tämä tapaus – vaikka nautinnollinen olikin – tuntui sortuvan ehkä jo vähän liialliseen kikkailuun.

Taas kerran on silti mielenkiintoista seurata, miten peli sitoo näennäisesti toisistaan riippumattomia tapahtumia yhteen. Toistaiseksi ainoa linkki on, että Satumaisen Yhteensattuman™ suosiollisella myötävaikutuksella Apollon vastapelurina toimi Khura’inista lainassa ollut syyttäjä. Tähän on taatusti jokin muukin syy kuin se, ettei yksikään paikallinen syyttäjä taida enää kehdata marssia oikeussaliin, jos vastassa odottaa Wrightin toimiston puolustama asiakas (^^;) Niin tai näin, hauskaa piisaa, joten nokka kohti keissiä numero kolme!

Hap’piraki!

Näin on tapana tervehtiä Khura’inin kuningaskunnassa, jonne tänä laiskanpulskeana sunnuntaina johdatti taatusti pelimaailman suosituin (lue: oikeastaan ainoa) puolustusasianajaja Phoenix Wright. Toisin sanoen Mitä pelata seuraavaksi -arvonnan voitti 3DS-oikeussalikohellus Phoenix Wright: Ace Attorney – Spirit of Justice. Wrightin vakaana aikomuksena oli matkustaa ulkomaille ihan vain tapaamaan entistä avustajaansa, sarjan ensimmäisistä peleistä tuttua meedio Maya Feytä, mutta kun miehen matkaoppaaksi tuppautunut nuori munkkikokelas on alta aikayksikön syytettynä valtiopetoksesta ja murhasta, ei piikkitukkaisen sinitakkimme auta kuin lähteä kokeilemaan asianajamista vieraassa maassa.

Takana on pelin viidestä tapauksesta toistaiseksi vasta ensimmäinen, mutta jo se on vakuuttanut Capcomin käsikirjoittajien ja murhamysteerien ideoijien olevan yhä hyvässä vireessä. Vauhdikasta tarinaa lueskellaan hulvattomille henkilöhahmoille ja taukoamattomalle läpänheitolle naureskellen, kunnes oikeussalissa ilme sitten toviksi vakavoituu. Raukkamaisten syyllisten pirullisen nerokkaat lavastusyritykset revitään säälimättä auki pala palalta ristikuulustelemalla todistajia, tivaten näiltä lisätietoja, ja kumoamalla esiin pulpahtavat valheet todistusaineistoilla – tuolla peliaseista ehkä tuhovoimaisimmalla. Toki jokainen sarjan peli tuntuu sisältävän myös jonkin tuoreen pikkuidean, joka tällä kertaa näyttäisi olevan Khura’inin papittarien kyky loihtia esiin edesmenneiden viimeiset sekunnit aistihavaintoineen kaikkineen. Eipä siinä mitään, kyllä se ratkaiseva ristiriita niistäkin tongitaan tarpeen vaatiessa esille.

Eiköhän tästä seuraavaksi viikoksi tai pariksi riitä hyvinkin nautittavaa pelailtavaa, joten hajahuomioita seurannee seikkailun edetessä. Jo näin alkumetreilläkin voi silti todeta, että niin älynystyröille kuin nauruhermoillekin tuntuu jälleen kerran olevan tarjolla ensiluokkaista terapiaa.