Aihearkisto: PC

Nostalgia

Hidas paluu takaisin aktiivipelailun pariin on tällä viikolla jatkunut uusretron merkeissä. Vuoronsa sai kokoelmani ainoa (fyysinen) PC-peli, viime syksynä pitkän kehityssyklin päätteeksi päivänvalon viimein nähnyt Thimbleweed Park. Se tarjoaa graafisten seikkailupelien grand old man Ron Gilbertin toimesta melkoisen vakuuttavan aikamatkan takaisin 80- ja 90-lukujen taitteeseen, jolloin LucasArtsin ja Sierran huimat seikkailut värittivät varmaan useammankin meidän nykyisen naavaparran pelinuoruutta. Jostain syystä aikanaan niin kovin suosittu genre hiipui oudosti noiden huippuvuosien jälkeen. Niinpä tyylikkäästi retro Thimbleweed Park vaikutti välittömästi milteipä seikkailujeesuksen toiselta tulemiselta.

Pelin ensiminuutit lupailevat ensiluokkaista viihdettä. Eletään vuotta 1987, kun liittovaltion agentit Ray ja Reyes päätyvät Thimbleweed Parkin pahaiseen 80 asukkaan käpykylään tutkimaan sen liepeillä tapahtunutta murhaa. Temaattisesti liikutaan jossain Twin Peaksin ja X-Filesin välimaastossa siinä missä visuaalisesti kiidetään takaisin Lucasfilmin alkuajoille mutta astetta eloisammalla väripaletilla ja ihan kelvollisella ääninäyttelyllä. Lajityypin veteraanit ovat välittömästi kuin kotonaan; toimintaverbit alavasemmalla, inventaario alaoikealla ja siitäpä sitten vain klikkailemaan hahmoja pitkin poikin kaupunkia törmäillen hyvällä sykkeellä toinen toistaan erikoisimpiin hahmoihin, esineisiin, keskusteluihin ja tilanteisiin. Kahden pelattavan hahmon kattaus kasvaa varsin pian viiteen, joista yksi on vieläpä kuollut. Kaikkien kohtalot tuntuvat nivoutuvan oudosti toisiinsa, joten yhden ainoan yönsä aikana Thimbleweed Parkin kaupunki tarjoilee mitä yltäkylläisimmän seikkailukokemuksen.

Vaikka seikkailupelien haasteellisuus riippuu itse kunkin aivonystyröistä, tuntuu logiikan ja luovan hulluuden tasapaino ainakin aluksi varsin hyvältä. Hienoimpana uudistuksena muutoin niin ihastuttavan (teko)vanhanaikaisessa pelissä ovat hahmojen mukana kulkevat muistikirjat. Niistä voi luntata millaisia tavoitteita itse kunkin pitäisi seikkailun aikana täyttää. Kaupunki puolestaan on aluksi mukavan kompakti ja kun tutkittava lääni myöhemmin laajenee, sujuu eri paikkojen välillä sukkulointi vallan vauhdikkaasti opaskartan avustuksella. Vanhojen klassikoiden ystäville tarjoillaan hersyvää fanipalvelua suurin piirtein jokaisessa mahdollisessa välissä ja niin verbaalinen kuin tilanteellinenkin huumori toimii erinomaisesti.

Tällä kertaa norsun mentävä aukko piilee siinä, että Thimbleweed Park on tinkimätön matka niin menneiden aikojen parhauteen kuin paskuuteenkin. Kun peli nauraa sille, miten silloisen kilpailijan peleissä äkkikuolemat olivat vain halpa tapa pidentää seikkailun kestoa keinotekoisesti, se on vielä hauskaa. Kun peli sitten pyyhkäisee pelaajan viimeisen tunnin mäkeen vähän samalla tavalla, se ei ole. Kun peli nauraa lajityypin merkityksettömille esineille, se on hauskaa. Vielä sekin on tavallaan hauskaa, että sellaisia kertyy mukaan tälläkin kertaa (ja vieläpä poikkeuksellisen avokätisesti) mutta niitä sentään voi nakata lähimpään roskakoriin ajattelutyötä häiritsemästä. Se taas ei ole, että sinne voi viskata myös jotain, millä olisi käyttöä. Thimbleweed Park tekee pilaa oman aikansa seikkailupelien kompastuskivistä mutta latoo silti omiaan pelaajan reitille ja vieläpä ennalta-arvaamattomin tavoin.

Loppua kohti pulmien abstraktisuus vain kasvaa. Kun kaikki hahmot ovat käytettävissä ja koko pelialue auki, mahdollisuuksia on yksinkertaisesti liikaa. Toki automaattisten muistiinpanojen avulla tietää mitä itse kunkin pitäisi saavuttaa mutta kun pallo on vähän hukassa kaikilta viideltä hahmolta ja lopulta onnekas arvauskin edistää tilannetta riemullisen viiden sekunnin ajan ennen seuraavaa täyspysähdystä, on peli-ilo pian tiessään. Peli vihjailee toki vienosti oikeaan suuntaan mutta kaikki tuollaiset vihjeet hukkuvat toivottomasti yleiseen kakofoniaan. Koskaan ei voi olla ihan varma siitä, yrittääkö peli viestiä jotain oikeasti olennaista vai pelkästään heittää (aidosti hauskaa) läppää, mitä se nyt kuitenkin 95% ajasta tekee.

Kohteliaana yksilönä Thimbleweed Parkissa on myös pelin sisäinen vihjenumero. Siihen soittamalla saa progressiivisesti alati selkeämpiä vihjeitä jonkin ongelman ratkaisemiseksi mutta sen käyttö on jo lähtökohtaisesti virtuaalinen seppuku useimmille seikkailupelaajille. Tästä huolimatta päädyin tuntikausien päämäärättömään haahuiluun lopen kyllästyneenä käyttämään sitä viimeisten kolmen tunnin ajan milteipä heti, jos muutaman minuutin pähkäily ei johtanut mihinkään. Osa näistä ratkaisuista sai lähinnä lyömään itseä päähän silkasta typeryydestä mutta joukkoon mahtui kosolti myös sellaista, jonka tajuamiseen olisi voinut mennä päiväkausia ja lopullinen palkinto olisi sittenkin ollut luokkaa ”Joo-o… Että tuommoista nyt sitten… Jep jep, ihan kiva.”

Yhteenvetona Thimbleweed Park jättää jälkeensä vähän ristiriitaisen tunteen. Se herättää todella voimakkaana esiin kaiken sen positiivisen pöhinän mistä entisaikain graafiset seikkailut ansaitusti nauttivat mutta ei korjaa kovinkaan paljoa sellaista, minkä vuoksi ne kenties lopulta unholaan painuivatkin. Tästä huolimatta lähestymistapa itsessään ansaitsee kuitenkin täydet pisteet, eli jos näitä koskaan yritetään vielä kerran uudestaan niin kassajonossa nähdään taas!

Tuhatpuujalkainen kissahöystöllä

Spirry ei pahemmin etiketeistä perusta

Laadukkaita pelejä voi putkahtaa esiin oikeastaan mistä päin maailmaa tahansa. Eilen tämän todisti singaporelainen indiestudio The Gentlebros, jonka tietoisen höpsö kissatoimintarope Cat Quest onnistui liimaamaan minut ruudun ääreen koko kahdeksan tuntinsa ajaksi. Pelin nimetön sankarikatti on pulassa jo ensimetreiltä alkaen, kun ilkeä Drakoth-kissa kaappaa tämän siskon ja alkaa terrorisoida Felingradin avutonta ja talonpoikatäyteistä kuningaskuntaa lohikäärmeidensä avulla. Onneksi poloinen sankarimme osoittautuu hetkeä myöhemmin muinaisten, jo kadonneiksi luultujen lohikäärmelistijöiden jälkeläiseksi. Puhumista hän ei tosin harrasta mutta eipä tuo ole kummoinenkaan haitta kun reissuseuraksi lyöttäytyy joviaali ja sanavalmis suojeluskissahenki Spirry. Yhdessä kaksikko päätyy ravaamaan pitkin poikin Felingradia torppaamassa Drakothin kavalia juonia törmäillen siinä ohessa kutakuinkin kaikkiin ja vieläpä kaikista kömpelöimpiin kissapohjaisiin sanaleikkeihin joita tämä universumi sisällään pitää.

Miellyttävän tiiviin intron jälkeen lähes koko laaja Felingrad on vapaasti tutkittavissa. Pelimaailma on tällä kertaa kirjaimellisesti kartta, jolle on ripoteltu hupaisilla paikannimillä varustettuja alueita, kyliä, luolastoja ja tietysti hirviöitä. Ne kukistetaan sulavissa reaaliaikaisessa taisteluissa, joiden kontrollit ovat taidokkaasti pelkistetyn yksinkertaiset. Yhdellä napilla hyökätään ja toisella kierähdetään kissamaisen sulokkaasti pois vastavahingon tieltä. Ohjaimen neljän olkapäänapin taakse taasen voi valita haluamansa setin Felingradin maagikissoilta ostettavia taikoja. Vaikka ne huomattavan tehokkaita ovatkin, niihin kulutettu mana palautuu vain lähitaisteluaseella huitoen, joten kärhämissä on syytä omata ainakin vähän taktista pelisilmää. Esineitä tai kauppoja ei ole. Kylien majatalot toimivat ilmaisina tallennuspisteinä ja käytännössä kaikki aseet ja varusteet haalitaan kyytiin luolastojen kissa-arkuista.

Jotta pelaaja pysyisi päätarinan vaatimassa levutustahdissa, on syytä vilkuilla ahkerasti kylien ilmoitustauluja sekalaisten sivutehtävien toivossa. Niistä jotkin opettavat sankarille välttämättömiä erikoiskykyjä kuten vetten päällä kävely tai peräti lentäminen. Valtaosa on kuitenkin vain yksinkertaisia variaatioita teemoista ”hae jotain”, ”mene jonnekin”, ”tapa kaikki”, tai useimmiten kaikki kolme yhdessä. Yleensä näin innoton tehtäväsuunnittelu olisi myrkkyä mille tahansa pelille mutta Cat Questin täyskädessä on söpöyden ja (hyvän) huonon huumorin lisäksi myös kerrassaan esimerkillinen tempo. Kun sekä tehtävät että luolastot ovat lyhyitä, ehtii tuon aiemmin mainitun kahdeksan tunnin aikana selvittää vaikka pelin kaikki 62 sivutehtävää, 52 luolastoa, ja vieläpä levuttaa siinä samalla tasolle 99 saakka. Tavallaan koko seikkailu toistaa itseään alusta loppuun saakka mutta koska tahti on niin julmetun ripeä, siihen ei tule kiinnittäneeksi isommin huomiota. Kun lisäksi niin tehtävät kuin luolastotkin kertovat etukäteen suositellun hahmotasonsa, välttyy kätevästi hakkaamasta päätään tarpeettomaan grindausseinään.

Siinä missä niin moni peli varsinkin indie-puolella olettaa pelaajan jäävän niiden pauloihin hyvinkin pitkiksi ja usein kohtuuttoman oloisiksi ajoiksi, Cat Quest on rakastettavan rehellinen. Se tiedostaa vallan hyvin olevansa vain vekkuli yhden päivän hupailu mutta tekee kaikkensa sen eteen, jotta tuo päivä olisi mahdollisimman viihteellinen. Sellaiseksi se myös muodostui, joten tehtävä suoritettu ja kaksi peukkua ylös!

Itse asiassa edellä mainittu minihelmi potkaisi käyntiin tämän vuoden shoppailun, sillä Ron Gilbertin Thimbleweed Park ehti kuin ehtikin löytää tiensä kotiin jo viime vuoden puolella. Paitsi että se on kokoelmani ensimmäinen (ja melko todennäköisesti viimeinen) fyysinen PC-peli, on se taatusti myös yksi komeimmista kunnianosoituksista Lucasfilmin 80- ja 90-luvun graafisille seikkailuille. Niille, joista ainakin oma ikäluokkani nautti pentuna täysin rinnoin mutta jotka silloisina persaukisina teineinä tuli varsin suurella todennäköisyydellä koettua laittomina kopioina. Vaikka Good Old Gamesin kaltaiset toimijat antavat mahdollisuuden digitaaliseen katumukseen vielä näin aikuisiälläkin, onhan noissa vanhan ajan isolootissa nyt vaan ihan oma tenhonsa!

E-kolmikko

Olen joko loman tarpeessa tai vanha (todennäköisesti molempia) mutta tämän vuoden E3 rynnisti ohi jättämättä kovinkaan kummoista jälkeä. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin en vaivautunut seuraamaan yhdenkään Kolmen Suuren pressiä livenä tai edes jälkikäteen. Alitajuisestikin tuo taisi olla hyvä idea, sillä yleispalaute näyttäisi noudattavan samaa kaavaa; perinteisten isojen lafkojen perinteisen isoja juttuja, jotka ovat kaiketi ihan kivoja mutta eivätpä juuri sen enempää.

Ison rahan hypesuon reunoilla kuokkiminen ei kuitenkaan ollut silkkaa ajanhukkaa, sillä tarjosihan se E3 meille vanhoille hipsteripieruillekin edes jotain. Ensimmäisenä ilahdutti Ni no Kuni II: Revenant Kingdom, joka vihdoin viimein sai kuluvan vuoden marraskuuhun sijoittuvan julkaisupäivän. En ole hirveän täpinöissäni siitä, että ensimmäisen osan lapsekkaista hahmoista siirrytään astetta teinimpään suuntaan mutta koska Ni no Kuni: Wrath of the White Witch aikanaan oli kuitenkin aivan perhanan kova JRPG niin sen jatko-osa livahtaa ostoskoriin kutakuinkin samalla sekunnilla kuin se tulee tarjolle. Trailerin dubbaus nyt on mitä on mutta kaipa alkuperäisaudiokin on mukana.

E3:n kakkospalkinnon pokkaa Life Is Strange: Before the Storm. Alkuperäinen Life Is Strange näytti aikanaan närhet munat (ainakin ajoittain niin ikään mainiolle) Telltalelle ja jos äärimmäisen tunne- ja tarinavetoista seikkailua on luvassa lisää niin hitto vie, olen ensimmäisenä kassajonossa. Tosin vasta sen jälkeen, kun tuon esiosan kaikki kolme palasta on julkaistu ja puettu fyysiseen olomuotoon mutta jonossa yhtä kaikki. Before the Storm potkii itsensä käyntiin elokuun lopulla, joten hyvällä tuurilla tätä herkkua saa nauttia jo 2018 keväällä.

Toistaiseksi 13 Sentinels: Aegis Rim ei omaa länsimaista julkaisupäivää (ei kyllä edes japanilaistakaan) mutta koskapa sen trailerikin on jo lokalisoitu, eiköhän tuo Vanillawaren uusinkin päädy ennemmin tai myöhemmin meidän japania taitamattomien riemuksi. Näyttää varsin samalta, aavemaisen kauniilta 2D-toimintaseikkailulta kuin aina ennenkin mutta tokihan kyseistä tyylisuuntaa tukee yhä ihan mielikseen.