Aihearkisto: PlayStation 2

Hanamilataus

Koko alkuvuotta sävyttänyt täydellinen tylsämielisyys on toivoakseni nyt saatu ravisteltua pois ainoalla tuntemallani tavalla. Toisena pääsiäispäivänä haistatin pitkät Suomen kylmälle ja loskaiselle keväälle ja suuntasin parin vuoden tauon jälkeen taas kohti Tokiota. Samalle päivälle osui kevään viimeinen lumimyräkkä mutta Helsinki-Vantaan urheat ammattilaiset pitivät kentän onneksi siinä kunnossa, etteivät kaukolennot joutuneet lukuisten peruutettujen lähtöjen joukkoon. Vaikka Finnair hoiti oman tonttinsa kunnialla, jatkolennolle saapuvia ruotsalaisia saatiin odotella koneessa lopulta miltei toista tuntia. Koska Murphyn lait, mukaan mahtui tietysti myös yksi uuvatti, jonka laukut olivat jo koneessa mutta henkilö itse kadoksissa. Matkaan silti lopulta päästiin ja iloisena yllätyksenä alustavasti ylibookatun koneen harvat tyhjiksi jääneet paikat osuivat omalle penkkirivilleni. Uusi Airbus 350-900 on jo muutenkin miellyttävä kone mutta kolmen penkin edestä henkilökohtaista tilaa teki menomatkasta niin luksusta kuin Economy-luokassa suinkin voi.

Koska vakiohotellikseni muodostunut Villa Fontaine Kayabacho oli ainakin kirsikankukkien sesonkiajaksi nostanut hintojaan epämiellyttävän korkeiksi, jouduin metsästämään hieman edullisemman majapaikan. Sellaisen virkaa sai toimittaa niin ikään Tokion lentoterminaalin läheisyydessä pönöttävä City Pension Zem, joka osoittautui ihan kohtuullisen toimivaksi vaihtoehdoksi. Tämä vain 27 huoneen minikokoinen perhehotelli on toki vaatimaton ja vähän sellaisella herttaisella tavalla vanhanaikainen mutta eipähän majoittumiselta koskaan odota muuta kuin edullisuutta, ilmaista Wi-Fiä ja edes jonkinlaista aamiaista. Paikan äänieristys on olematon mutta koska jokaisessa kerroksessa on vain kolme tai neljä huonetta ja valtaosa kanssamatkustajista huomaavaisia pitämänsä metelin suhteen, sai tuolla untakin ihan hyvin. Suurin miinus tulee sijainnista; lähin metroasema, Suitengumae, on viiden minuutin käppäilyn päässä eikä sieltä oikein edes pääse mihinkään ilman vaihtoja. Toisen viisiminuuttisen päässä ovat astetta paremmat Ningyocho ja Kayabacho mutta kyllähän näillä reissuilla tulee aina käveltyä sen verran paljon, että lyhyetkin matkat alkavat tappaa jalkoja jo parin ensimmäisen päivän jälkeen. Hyvä hinta-laatusuhde ystävälliseen palveluun yhdistettynä nostivat kokemuksen silti voittopuolisesti plussalle, joten kyllä tätä suositella voi.

Hanamin suhteen olin viime vuonna himpun verran etuajassa ja tällä kertaa sitten saman verran myöhässä. Japanin vilpoinen alkukevät kääntyi viime tingassa yllättäväksi helleaalloksi, joka sai kirsikankukat kirimään menetettyä aikaa kiinni ihan urakalla. Onneksi ensimmäisinä päivinä ainakin Uenon puistossa sai vielä todistaa kevään juhlistamisen loppusuoraa rentoja piknik-porukoita ja sekalaisia herkkuja pursuavia markkinakojuja myöten. Parhaimmillaan 26 asteen lämmöt hämmästyttivät jo paikallistakin väkeä mutta tultiin tuosta sentään pian vähän inhimillisempiin, 15-20 asteen lukemiin. Sää ylipäätään oli suopea ja ensimmäistä kertaa omien reissujeni historiassa sateenvarjoa ei tarvittu kertaakaan.

Kokonaisuutena tämä vuosi oli lähinnä kokoelma aiempien visiittien parhaita paloja. Odaibassa tuli nautiskeltua flippereistä ja retropeleistä (löytyvät Decks Mall Tokyo Beachin neljännestä kerroksesta), minkä lisäksi uusi ja vakuuttavasti iltavalaistu Unicorn Gundam säväytti Diver City Plazan edessä. Maukkaasta yakitori-puolesta vastasivat Ginzan iki-ihana Torigin ja Shinjukun kusikujanakin tunnettu Omoide Yokocho, jonka varrelta löytyy kosolti pieniä ja idyllisiä juottoloita ja syöttölöitä. Luonnollisesti Yakuza-fanien pakollinen, neonissa kylpevä pyhiinvaelluspaikka Kabukicho tuli tsekattua myös. Kulttuurijano sammui Yebisun olutmuseossa kun taas Hibiyassa Toho-studion uusi Godzilla-patsas yllätti lähinnä pienuudellaan. Sen vastapainoksi Shiodomesta löytyvä julmetun kokoinen, steampunk-henkinen Ghibli-kello viehätti kovin, varsinkin kun se muutaman kerran päivässä intoutuu lyömään tasatuntinsa hienolla kolmeminuuttisella esityksellä.

Tokaido-linjalla vajaan tunnin junamatkan päässä sijaitseva Yokohama tuli vilkaistua myös, joskin Japanin toiseksi suurimmaksi kaupungiksi se oli melkoinen pettymys. Löytyi sieltä Nissanin pieni autogalleria, Minato Mirain näköalatorni, ja kiinalaisia lihanyyttejä jokaisessa mahdollisessa kadunkulmassa pursuava Chinatown mutta siihenpä se sitten jäikin. Varmasti hienompi näky ilta- tai yöaikaan mutta päiväreissuna yhtä tyhjän kanssa. Onneksi Tokion ja Yokohaman välissä sijaitseva Kawasaki palkitsi. Viiden minuutin kävelymatkan päästä asemalta löytyi Anata no Warehouse, joka on hyvinkin mahdollisesti upein pelihalli koko planeetalla! Tuo viisikerroksinen, tarkoituksellisen ränsistyneeksi suunniteltu kompleksi imitoi Kowloonin Walled Cityä ja lopputulos on vähintäänkin päräyttävä! Säpsäyttävän puhdistuskammion kautta astutaan himmeästi valaistulle kujalle, jonka koristelu ja äänimaailma tempaisevat ihanan karmivalle aikamatkalle menneisyyteen. Hissi ja saniteettitilat näyttävät siltä, että niissä pääsee jollain yliluonnollisella tavalla hengestään ja pikkutarkkoja yksityiskohtia piisaa roppakaupalla. Toki varsinainen pihvi on pelivalikoima, joka on vähintäänkin kattava. Niin uutta kuin vanhaakin on tarjolla kymmenien ja taas kymmenien arcade-kabinettien edestä ja koska monet niistä maksavat vain 50 jeniä per peli, voi täällä viettää edukkaasti vaikka koko päivän, jos vain korvat kestävät ajoittain huumaavaa meteliä.

Kaiken tämän sivussa oli tietenkin, kuinkas muutenkaan, Akihabara. Kanda Myojinin mangaisen rukouslaattavisiitin jälkeen paikallisia pelihalleja ja -kauppoja tuli koluttua suurella antaumuksella lähes päivittäin ja kyytiin tarttui jälleen kerran jos vaikka mitä mielenkiintoista. GBA:n Kessakusen! Ganbare Goemon 1+2: Yukihime to Magginesu ainakin näyttäisi olevan jonkin sortin tasoloikka kun taas PS2:lla vannotaan musiikin (Taiko no Tatsujin: Tobikkiri! Anime Special ja Taiko no Tatsujin: Wai Wai Happy Rokudaime) ja bullet hell shootereiden (Dodonpachi Daioujou, Mushihimesama, Triggerheart Exelica Enhanced ja Twinklestar Sprites: La Petite Princesse) nimeen. Retroa piisaa myös PSP:lle, jolle adoptoin nelikon Dariusburst, Capcom Classics Collection, SNK Arcade Classics Vol. 1 ja SNK Arcade Classics 0. 3DS:n SoniPro: Super Sonico in Production tarjonnee gravure-henkistä rytmimanagerointia siinä missä Vitalla sekä soitellaan (DJMax Technika Tune) että ammuskellaan (Dariusburst Chronicle Saviours). PS4-kokoelma puolestaan täydentyi japanikolmikolla The Idolm@ster: Stella Stage, Game Tengoku CruisinMix ja Hatsune Miku: Project Diva Future Tone DX, joiden lisäksi eräästä import-hyllystä löytyi vielä kotoisen EU-alueen Shovel Knight. Eipähän tarvitse kesälomaohjelmaa tuon enempää suunnitella.

Salainen pelaaja Varsovassa

Kun Nights of Azure tuli pystejään myöten läpäistyä, ovat viime päivät kuluneet leppoisasti yleistä peliähkyä sulatellen. Sopivaksi täsmälääkkeeksi moiseen on osoittautunut puolalaisen Infinite Dreamsin Sky Force Anniversary, jolla PlayStation Plus -tilaajia tässä kuussa hemmotellaan. Se on konstailematon vanhan koulukunnan pystyyn vierivä räiskintä, jossa yksinäinen sankari piskuisessa aluksessaan haastaa urheasti ilmeisen ilkeän kenraali Mantisin mittavat ilma-, meri- ja maajoukot. Mitäpä näiden taustatarinoita tuon kummemmin petaamaan; keulatykit kuumaksi ja tonnitolkulla metallia kierrätykseen.

Siinä missä tämän lajityypin edustajat luottavat yleensä kolmeen elämään, ulkoa opetteluun, ja alati kasvavaan tuhovoimaan, jonka pienikin töpeksintä vie mennessään, on Sky Force Anniversary huomattavasti armeliaampi. Näin siitä huolimatta, että elämiä on vain yksi eikä kentältä kerry kyytiin juuri muuta kuin tiuhempaa tulinopeutta. Mihin tahansa kerran avautuneeseen tasoon voi kuitenkin palata suoraan ja jokaisen reissun varrella tuhotuista vihollisista kertyneillä tähdillä ehostetaan omaa alusta alati paremmaksi. Tarjolla on mukavan laaja kattaus niin paksumpaa ulkokuorta, parempaa tulivoimaa ja maaliinsa hakeutuvia ohjuksia kuin laserin, suojakilven ja megapommien kaltaisia kertakäyttöapuja. Vaikka turpaan tulee säännöllisesti, juuri tuo hidas mutta varma grindaus pitää pelin mielekkäänä. Jopa epäonnistunut yritys on vain välietappi matkalla kohti sen luokan alusta, jolla oletettavasti pärjää jo vähän köpömpikin soturi.

Väistämätöntä toistoa lievitetään myös tasokohtaisilla haasteilla. Tavoitteena on aina tuhota joko 70% tai täydet 100% kaikesta vastaan tulevasta, olla ottamatta yhtään osumaa, ja pelastaa kaikki siellä täällä kykkivät takalinjojen poloiset leijumalla epämukava tovi näiden päällä. Kun nuo neljä haastetta on selätetty (eikä välttämättä edes samalla yrittämällä), voi kyseisen tason haastaa astetta vaikeampana. Tuolloinkin vihollisten määrä ja syklit pysyvät samoina, mitä nyt ammuskelevat astetta hanakammin. Tämäkin auttaa osaltaan tekemään Sky Force Anniversarysta tuoreimman pystyräiskinnän miesmuistiin. Yleensä näitä pelailisi ehkä sen viisitoista minuuttia, joka riittää tuomioon ”joo, ihan kiva” ja jolla pelihallissa pönöttävä arcade-kabinetti nielisi sen krediitin tai pari. Tässä tapauksessa peli kuitenkin esittelee itsensä niin kauniisti ja lähestyttävästi, että sitähän tahkoaa jo ihan mielellään.

Sky Force Anniversary on lisäksi hyvää harjoitusta myös tulevaa silmällä pitäen, sillä viime viikon ostoksiin mahtuu parikin armotonta bullet hell -tapausta. Caladrius Blaze lienee ihan perinteinen sellainen siinä missä Rabi-Ribi yhdistää kuumeisen projektiilien väistelyn tasoloikkaan. Näiden lisäksi semi-retropuolella PS2-toimintarope Dark Cloud palasi viimein pelihyllyyn. Joskus pentuna minulla tuo oli mutta silloin, nuorena ja typeränä, pelejään saattoi ajoittain jopa myydä. Onneksi aikuisena moisesta hulluttelusta on päässyt jo eroon.