Aihearkisto: PlayStation 3

Uh oh…

Vähän lisää duettovoimaa Hibikille

Blogissa pidempään pyörineet varmaan muistavatkin, että sen suurin kirosana on tähän mennessä ollut The Idolm@ster: Platinum Stars, jonka luotaantyöntävän loottihelvetin syövereissä kieriskelin masokistisesti kuukausitolkulla. Vielä viime tammikuussa vannoin, etten hairahtuisi moiseen kuraan enää ikinä mutta jo kuukausi sitä ennen Bandai Namcolta oli putkahtanut ulos The Idolm@ster: Stella Stage. Pahus. Onneksi uutisointi tuon pelin ympärillä lupaili, ettei kyseessä olisi läheskään edeltäjänsä kaltainen pökäle, joten pieni pelko persauksissa päädyin antamaan idolityttösille vielä yhden mahdollisuuden hurmata.

Alku ei todellakaan lupaa hyvää. Suurella vaivalla platinatähdiksi edellisessä pelissä valmennetut suojatit ovat tipahtaneet tylysti takaisin säälittäviksi F-tason aloittelijoiksi ja sama pätee myös pelaajan tuottajaminään. 765 Production -tähtitehtaan pomo antaa jälleen kerran kaitsittavaksi vain yhden firman kolmestatoista idolikandidaatista eikä lisää ole luvassa ennen kuin pelaaja todistaa piilevät tuottajakykynsä. Tästäkö sama painajainen alkaa taas uudelleen? Tavallaan kyllä mutta onneksi Stella Stage näyttäisi korjaavan lähes kaiken, mikä Platinum Starsissa oli keturallaan.

Ensinnäkin varsinaista sisältöä on tällä kertaa runsaammin. Kappaleita 45, esiintymisasuja 116 ja lisäkoristeita 140, eli keräiltävää rompetta on lähes kolme kertaa enemmän kuin viimeksi. Toki nuo luvut sisältävät käytännössä kaiken sen, mitä Platinum Starsissa jo oli mutta jos sen onnistui jättämään kokonaan väliin, on Stella Stage vielä vähän parempi syy unohtaa se ikiajoiksi. Mikä kuitenkin tärkeintä, asut ja lisäkilkkeet eivät enää ole sattumanvaraisia lahjoja vaan taattuja palkintoja onnistuneista keikoista. Tuon lisäksi niitä voi ostaa paikalliselta räätäliltä keikkarahoilla tai avata uudesta lautapelistä. Se on söpö minipeli, jossa nuo 13 idolia tepastelevat chibi-hahmoina pitkin poikin pelilautaa, jonka laatoista saa keikoista kertyvillä valmennuspisteillä niin tähtösten suorituskykyä pysyvästi parantavia bonuksia kuin uusia pukineita ja biisejäkin. Myös lahjat ovat yhä mukana kuvioissa mutta tällä kertaa ne ovat vain fanikirjeiden ja expajuomien kaltaista pikkusälää, jota vieläpä ropisee ihan jokaisen esiintymisen päätteeksi. Vaikka pelaaminen on yhä samanlaista grindaamista kuin ennenkin, keräilyn nimeen vannovia pelaajia hemmotellaan jatkuvalla syötöllä.

Myös tuon grindaamisen määrää on maltillistettu merkittävästi. Kaikki tytöt pitäisi taas kerran kaitsia kirkkaimmalle S-tasolle mutta aiemman kymmenen miljoonan fanin sijaan siihen riittää nyt yksi. Kappaleiden taso nousee jo viiden soittokerran jälkeen aiemman 20 sijaan ja asusteitakin ehostaessa tasokatto tulee vastaan jo seitsemässä. Varsinkin uusia biisejä peli availee yhä harmillisen harvaan tahtiin mutta noin yleisesti ottaen Stella Stagea jaksaa – ainakin toistaiseksi – puurtaa ihan mielellään.

Itse rytmipelailun puolella muutokset ovat astetta kevyempiä. Biisejä soitellaan nyt lähes kaikissa mahdollisissa kokoonpanoissa soolokeikoista aina kaikkien tähdittämiin All Stars -vetoihin saakka ja jokaista varianttia on tarjolla milteipä heti kättelyssä. Kunkin biisin toiseksi vaikein Pro-taso on valittavissa heti ja peli on yhä sen verran helppo lajityyppinsä edustaja, että vähänkin rytmipeleissä marinoidut pelaajat vetänevät täydellisiä suorituksia uusienkin kappaleiden kohdalla jo ensiyrittämällä. Tämän vastapainoksi vaikeinta Master-tasoa on valitettavasti viilattu vielä vähän vaikeammaksi. Ongelmia aiheuttavat varsinkin kahta eri oikean käden nappia vaativat pätkät, jotka peräänkuuluttavat joko äimistyttävää peukaloakrobatiaa tai myös vasemman käden tuomista apuun, mikä sitten saa aikaan paniikin d-padia tarvitsevien nuottien kohdalla. Ainakin omaan makuuni Pro on vähän liian helppo ja Master turhauttavan haastava, joten jokin vaikeustaso näiden kahden väliin olisi enemmän kuin tervetullut.

Pääprojektiksi Stella Stage on jo hieman liian tuttu ja turvallinen mutta muutaman tunnin satunnaisina pikkupurskeina muiden julkaisujen ohella se toimii yllättävänkin hyvin. En vielä puoli vuotta takaperin olisi uskonut, että Platinum Starsin jälkeen Project iM@Sille löytyisi enää tippaakaan myötätuntoa. Silti vielä tuntuu vahvasti siltä, että Stella Stage olisi juurikin se rytmipeli, joka Platinum Starsin olisi aina pitänyt olla, ja se on itse asiassa jo paljon se!

Vaikka noita muita pelaamistaan odottavia tapauksia alkaa pyöriä nurkissa jo vaivaksi asti, eiköhän siihen läjään vielä pari mahdu. Siinä missä Initial D: Extreme Stage viihdytti yhden viikonlopun verran Japanin vuoristoteillä, Wangan Midnight pyrkii samaan maan moottoriteillä. Pitääpä siis selvitellä, josko sen ikoninen Nissan Fairlady Z istuisi näppeihin vähän AE86:sta paremmin. Toisaalta ehkä rauhoittuminenkin saattaisi olla paikallaan; Innocent Life: A Futuristic Harvest Moon ainakin lupailisi rentoa farmielämää jonkinlaisella scifi-kuorrutuksella. Tenhonsa siinäkin.

Kylmää kanttarikyytiä

Ha! Löytyihän sieltä Truenon mentävä aukko!

Kun olin Tokiossa driftannut useammankin jausan arcade-hurjastelun ääressä, jäin miettimään olisiko samaa hupia tarjolla myös kotikonsoleille. Vaikka valinnanvaraa tuntuukin olevan hämmentävän vähän, vuonna 2008 PS3:lle julkaistu Initial D: Extreme Stage tarjosi juuri sitä mitä setä tällä kertaa oli hakemassakin. Peli pohjautuu samannimiseen, 90-luvun lopun hittianimeen, jossa autoihin hurahtaneet teinit kisaavat ylös ja alas Japanin mutkaisia vuoristoteitä. Pelaaja liittyy tähän joukkoon uutena tulokkaana valiten sukupuolensa, ulkonäkönsä, ja kustomoitavaa rekisterikilpeä myöten jonkin kahdeksan japanilaisvalmistajan 23 ajopelistä 80- ja 90-luvuilta (Civicejä, Lancereita, Imprezoja, Skylineja, jne.) Vannoutuneille Initial D -faneille vaihtoehtoja on käytännössä tietenkin vain yksi ainoa: vaatimaton takavetoinen Toyota Sprinter Trueno AE86, jolla taivaallisilla ajolahjoilla siunattu Takumi Fujiwara laittoi kampoihin tuon ajan kireimmillekin kisapeleille.

Reittejä on vain seitsemän, joskin niitä ajetaan sekä ylä- että alamäkeen niin päiväaikaan kuin yölläkin, ja saattaapa välillä sataa ropsauttaakin. Näillä pätkillä pitäisi sitten näyttää ainakin 26:lle animesta tutulle hahmolle mihin omat rahkeet riittävät. Kisat ovat noin neliminuuttisia kaksintaistoja, jotka ovat ihailtavan lähdeuskollisia. Niitä edeltää lyhyt, sarjakuvamainen pullistelupätkä, jonka jälkeen päästään tositoimiin. Moottorit murisevat, renkaat ulvovat, kytkintä tömäytellään kuuluvasti pohjaan ja taustalla pauhaa, kuinkas muutenkaan, 13 kappaleen edestä rakastettavan roskaa eurobeatia. Animen muistettavimmat biisit eivät valitettavasti ole päätyneet soittolistalle mutta tunnelma on silti enemmän kuin hollillaan, semminkin kun puheliaat vastukset intoutuvat kisan aikana joko estottomaan itsekehuun tai pelaajan vauhdin ja taitojen kiroamiseen, riippuen luonnollisesti siitä sattuvatko olemaan johdossa vai ihastelemassa pelaajan perävaloja. Voiton myötä otetaan sitten vastaan epäuskoiset onnittelut hyvältä häviäjältä (tai päinvastoin) ja suunnataan kohti seuraavaa haastajaa.

Kaikkea tätä varjostaa pelin ajomalli, joka on… Noh, sanotaan nyt vaikka mielenkiintoinen. Vaikka kuvakulma auton takaa sopisikin tällaiseen arcade-rälläilyyn mitä mainioimmin, on se lähestulkoon käyttökelvoton. Autot ovat kuin keskipisteestään cocktail-tikun nokkaan tökättyjä, tyystin painottomia möhkäleitä, jotka pyrkivät sivuluisuun mistä tahansa vauhdista pienimmänkin ohjausliikkeen myötä vaikka sitten viivasuoralla tiellä. Vaihtamalla suosiolla tylsempään, pelkän tien näyttävään kuvakulmaan ajaminen alkaa sujua jo hieman paremmin mutta järin nautinnollista se ei ole koskaan. Toki tällainen malli on pelin luonteen kannalta ymmärrettävä, sillä valtaosa ajasta vietetään 180 asteen mutkissa julmetussa kylkimyyryssä mielellään etupuskuri sisäkanttaria hyväillen, jottei vastustaja vahingossakaan löytäisi tilaa ohittamiseen. Jokainen mutka otetaan animelle uskollisesti pitkälti toistasataa lasissa ja jarru vaikuttaa usein lähinnä kosmeettiselta koristeelta.

Kun leijuvan ajomallin on hyväksynyt välttämättömänä pahana, on Extreme Stage ainakin hetken aikaa mainiota viihdettä. Vauhtia on koko ajan aivan älyttömästi mutta ainakin vähän leveämpien vuoristoteiden maltillisemmissa mutkissa varovaisten ohjausliikkeiden säestämä driftaaminen maistuu hyvältä. Hieman skriptatun oloiset kisatkin ovat anime-kuminauhaa parhaimmillaan. Yleensä vastustaja hyökkää alussa johtoon vaikka väkisin runnomalla mutta himmailee sitten jollain myöhemmällä osuudella sen verran, että pelaajalla on ainakin teoreettinen mahdollisuus nousta ahdingosta rinnalle ja ohi.

Vaikka voittoja tulee aluksi tasaiseen tahtiin, näyttää peli pian todelliset kyntensä. Ajaminen saattaa tuntua helpolta, varsinkin kun enemmän tai vähemmän säännölliset kontaktit suojakaiteisiinkin kolhivat vain omaa itsetuntoa. Ylettömästä arcademaisuudestaan huolimatta peli pitäisi kuitenkin oppia ja vieläpä poikkeuksellisen hyvin. Kun vastustaja kerta toisensa jälkeen katoaa nauraen horisonttiin, voi vielä yrittää tasata pelikenttää investoimalla voitoista saatuja pisteitä autonsa suorituskyvyn parantamiseen. Moottoria, pakoputkistoa, renkaita, alustaa ja sekalaista sälää voi tuunata seitsemän tason edestä mutta paitsi että se on kallista ja vahvasti aiempien kisojen toistuvaa grindaamista vaativaaa lystiä, ei sekään lopulta enää auta. Vaikka AE86:ni on kymmenen tunnin myötä tappiinsa saakka viritetty, turpaan tulee edelleen. Periaatteessa voisi kai kokeilla, josko jokin toinen ajokki soveltuisi paremmin loppupään vastusten haastamiseen mutta paitsi että sellaisen saaminen vastaavaan iskuun veisi saman verran aikaa, epäilen vahvasti ainoan tepsivän lääkkeen olevan merkkiä git gud.

Ei sillä, että päätä pitäisi hakata pelkkään tarinamäntyyn. Jokaista rataa voi harjoitella yksikseen aika-ajomoodissa ja vaikka peli on jo kymmenen vuotta vanha, löytyi jopa sen online-puolelta vielä peliseuraa ainakin mitä sitä yhden pikaisen kerran kävin kokeilemassa. Tällaiselle keski-ikäiselle sunnuntaikuskille yksi viikonloppu pelin parissa saa kuitenkin toistaiseksi riittää. Sulokkaan mutta julmetun nopean driftaamisen salat jäävät ikuiseksi mysteeriksi mutta sai tällä sentään Initial D -fanipalvelujanon sammumaan paremmin kuin osasin edes odottaa.

Tuon lisäksi pelihyllyyn päätyi viikolla myös pari muutakin tapausta. Girls und Panzer: Dream Tank Match lienee tasan tarkkaan sitä mitä sen nimikin lupaa, joskin ennen sen pariin sukeltamista on pakko raivata jostain aikaa katsoa siihen liittyvä anime (ja elokuva), jotta selviäisi miksi koulutytöt ovat päätyneet toisen maailmansodan aikaisten tankkien puikkoihin. Tärkeää on tietää se! Jos suinkin mahdollista, vielä vähän japanilaisempaa menoa tarjonnee Gal*Gun 2, tuo pantsuparatiisiksi itseään estoitta mainostava ensimmäisen persoonan raideräiskintä. Epäsovinnaista camp-huumoria? Kyllä kiitos!

Rosoista rallia

PlayStation Plus -suman purkaminen on jatkunut vaihteeksi vanhan kunnon PS3:n puolella, jonne joskus kesän varrella oli pelmahtanut WRC 5. Edellisestä ajopelistä on jo sen verran aikaa, että pitihän sitä kokeilla. Olisi tosin voinut jättää väliinkin, koska eipä tuosta kummoistakaan elämystä irronnut. Numeroiden valossa kaikki näyttää vielä hyvältä. Peliin on ängetty peräti 13 maan rallit, 65 erikoiskoetta ja 21 autoa. Kaikkeen tähän pääsee käsiksi välittömästi joko yksittäisiä pätkiä ajaen tai heittäytymällä uramoodiin, jossa noustaan rallikoulun ja junnu-WRC:n kautta lopulta koko kuninkuusluokan huipulle.

Yleensä nautin ajopelini sisäkuvakulmasta käsin mutta tässä tapauksessa siitä ei tule oikein mitään. Paitsi että ohjaamot ovat poikkeuksellisen pelkistettyjä, myös yleinen näkyvyys on sen verran kehno ettei vauhdin tuntua oikein pääse syntymään. Vaihtaminen konepeltinäkymään helpottaa tilannetta merkittävästi mutta valitettavasti kehittäjien näkemys rallista on jokseenkin omalaatuinen. Erikoiskokeista ehkä vain noin viidennes on sellaisia, joissa tallan voi ainakin ajoittain painaa niin pohjaan että itseäänkin alkaa jo vähän hirvittää. Suurin osa pätkistä on kuitenkin niin tupaten täynnä toisiaan seuraavia mutkia että ajaminen taantuu tylsänpuoleiseksi veivaamiseksi. Räikeimmissä pätkissä keskinopeus tippuu jo 60km/h hujakoille eikä vähäisestäkään rallihuumasta ole enää tietoakaan.

Vaikka jokaisella autolla onkin miellyttävästi oma äänimaailmansa, on niiden kaikkien ohjattavuus epämukavan leijuvaa. Kuivalla asfaltilla pitoa vielä löytyy mutta varsinkin soralla, lumella ja sateella homma menee silkaksi slalomiksi. Toki tuo on tavallaan realistista mutta tyystin ponnettomat jarrut ja teiden miltei yliluonnollinen tasaisuus saavat ajamisen muistuttamaan lähinnä kelkkailua. Näyttävistä ulosajoista on turha edes haaveilla, sillä vähänkin suurempi lipsahdus reitiltä johtaa välittömästi mustaan ruutuun ja auton palauttamiseen takaisin keskelle ajorataa. Sössiä voi tosin myös ajolinjan välittömässä läheisyydessä, jolloin auto saa osakohtaisesti siipeensä. Riittävän railakkaalla menolla laukeaa paitsi kunkin pyörän iskunvaimennus, myös kori, moottori, vaihteisto, tai jopa kartturin nuotteja välittävä radio. Rammalla kalustolla ei auta kuin nilkuttaa seuraavalle huoltotauolle, jossa mekaanikot tekevät taikojaan sen minkä kolmessa vartissa ehtivät.

Uramoodissa risoo kilpailujen lyhyys. Kukin ralli koostuu vain kuudesta tai seitsemästä EK:sta, joiden pituus on siinä 2-7 minuutin hujakoilla. Mikä pahinta, näissä puolen tunnin osakilpailuissa ei todellisuudessa edes kilpailla, sillä pelaajan ajosuorituksella ei tunnu olevan mitään väliä. Kunhan ei köröttele mummovauhtia tai hajota ajopeliään lähelle lunastuskuntoa, on tuloksena käytännössä aina pohja-aika, josta toiseksi tuleva ei koskaan jää 0.2-2 sekuntia enempää. Kun jokainen EK ja jokainen kisa päättyy käytännössä aina samalla tavalla, on uramoodi tylsintä puurtamista miesmuistiin.

WRC 5 ontuu myös teknisesti. Peli on varsin herkkä kaatuilemaan ja silloin tällöin auto ei ilmeisesti osu linjalle, jossa seuraavien mutkien nuotit aktivoituisivat. Repsikka herää kyllä ennemmin tai myöhemmin horroksestaan mutta hetkellinenkin mutkiin paahtaminen ilman nuotitusta häiritsee pahasti. Myös pätkien graafinen ulkoasu on varsin vaisu. Puita sun muita on viljelty varsin kitsaasti ja eritoten aamu- tai iltaruskon aikaan ajettavissa osuuksissa on usein tuskaista erottaa edes sitä, missä tie milloinkin kulkee.

Yleisestä valituksesta huolimatta WRC 5 onnistuu kuitenkin sammuttamaan ainakin vähän kasuaalimman rallijanon. Varsinkin näin ilmaiseksi saatuna sen ongelmia sietää ja pitkäikäisyyttä voi hakea vaikkapa omien aikojen parantelusta tai online-puolelta, joka tosin näin kaksi vuotta julkaisun jälkeen kumisee lähinnä tyhjyyttään. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että kokonaisuutena peli on verrattain mitäänsanomaton. Tavallaan siinä on kaikki mitä rallipeliltä voisi vaatiakin mutta lyötynä kasaan innottoman oloisesti ja määrä laatua edellä.

Daishin pisin kuukausi

Mites olisi erä Etsi Ranko -peliä?

Joka ikinen vuosi alkukevään saamattomuus ei lakkaa hämmästyttämästä. Vaikka päivät pitenevät ja talvi alkaa jo takoa mattoa luovuttamisen merkiksi, pelailusta ei tunnu tulevan yhtään mitään. Isoja, useamman kymmenen tunnin pelejä on jonossa jo riesaksi asti mutta aina välillä tekisi mieli kokea jotain vähän kevyempää ja ohikiitävämpää. Onneksi backlogista löytyi lääke tähänkin vaivaan, nimittäin Bandai Namcon vuonna 2014 julkaistu multimediaprojekti Short Peace: Ranko Tsukigime’s Longest Day. Se on omalaatuinen anime/peli-hybridi, joka koostuu neljästä noin 15 minuutin lyhytelokuvasta ja yhdestä pelistä. Niiden takaa löytyy mm. sellaisia kovan luokan tekijöitä kuin Katsuhiro Otomo ja Goichi Suda, joten odotukset ainakin olivat korkealla.

Julkaisun animepuoli on visuaalisesti huikeaa, joskin sisällöllisesti aika hajanaista. Possessions kertoo taitavan artesaanin yöstä riivatussa majassa, Combustible on traaginen rakkaustarina Edo-ajan Japanissa, hurmeisessa Gambossa yhteen ottavat karhu ja demoni, kun taas A Farewell to Weapons seuraa joukkuetta, joka taistelee robottitankkeja vastaan post-apokalyptisessa Tokiossa. Vaikka näiden lyhäreiden tyyli ja animaatio hivelevätkin silmää, ovat ne lähinnä suurpiirteisiä konsepteja; irrallisia tuokiokuvia erilaisista maailmoista. A Farewell to Weapons tarjoilee kyllä maistuvan murusen verran hirtehistä yhteiskuntakritiikkiä itsetuhoisesta ihmiskunnasta mutta yleisesti ottaen tuntuu siltä, että pikanttien tarinoiden sijaan filmien tarkoitus on enemmänkin promota japanilaista animaatiota ja mitä se voisi olla.

Pelipuolella Ranko Tsukigime’s Longest Day ei ole yhtään sen täyteläisempi mutta ainakin se avaa puhtaan anarkian kaikki tulvaportit. Sen nimikkosankaritar on 17-vuotias lukiolaistyttö-salamurhaaja, joka aikoo kostaa äitinsä kuoleman tappamalla isänsä. Rankon kostoretki on vauhdikas 2D-tasoloikka, jossa vastaantulevia öttömönkiäisiä silvotaan katanalla ja perässä hönkiviä, turhasta hidastelusta rankaisevia henkiä pidetään loitolla tuliasein. Mukaan mahtuu myös leijumopoja, kerrostalon kokoinen lohikäärme, pirskatin äkäinen kääpiöpystykorva, meksikolaista vapaapainia, ja monilla eri tyyleillä toteutettuja, tyystin kaistapäisiä välianimaatioita. Ja kaikki tämä reilun tunnin kokoiseksi paketiksi puristettuna!

Ranko Tsukigime’s Longest Dayn vahvuus piilee sen kokonaisvaltaisessa ja pidäkkeettömässä hulluttelussa. Pelinä se on kuitenkin vähän kömpelö. Hengähdysaikaa ei tunneta, vaan tarkoitus on Sonic-tyyliin saada Ranko ensin kunnon vauhtiin ja pitää hänet siellä. Niin esteisiin törmäily kuin hyökkääminenkin hidastavat ikävästi menoa, joten pohjimmiltaan kyseessä on zenimäistä flow-tilaa vaativa, kohtalaisen stressaava reaktiojumppa. Checkpointejakaan ei tunneta, joten 2-3 minuutin tasoissa mokaaminen vie armotta takaisin niiden alkuun. Lisäksi kukistetut viholliset tuppaavat räjähtämään graafiseksi, onomatopoeettiseksi ilotulitukseksi, joten suurimman osan ajasta ruutu on täynnä käsittämätöntä visuaalista kakofoniaa. Pelin lyhyttä kestoa kompensoidaan tasoihin piilotetuilla lahjapaketeilla, jotka avaavat päävalikkoon mm. konseptitaidetta ja uusia asusteita. Mukana on myös tukku taito- ja nopeuspohjaisia pystejä. Noilla kokemuksesta pystynee ensimmäisen läpipeluun jälkeen puristamaan irti viihdettä vielä muutaman ylimääräisen tunnin verran. Omaan makuuni Ranko Tsukigime’s Longest Day on kuitenkin himpun verran liian hektinen ja turhauttava.

Kokonaisuutena Short Peace: Ranko Tsukigime’s Longest Day on yhden illan välipala, joka puolustaa paikkaansa pelihyllyssä lähinnä vinkeänä kuriositeettina. Se on kuin pieni sushilajitelma, joka kyllä demoaa kivan kompaktissa ja monipuolisessa muodossa japanilaista viihdekulttuuria mutta siihenpä se sitten jääkin.

Tokio mielessäin

Enää kuukauden verran piinaavaa odottelua ja Persona 5 on viimein täällä! Olen tarkoituksella yrittänyt pysyä pelin suhteen niin hyvässä mediapimennossa kuin mahdollista, mutta uskaltaa tuota nyt yhden nopeatempoisen trailerin verran kuolata. Ensikosketukseni tähän huikeaan ja omaperäiseen demoninlahtaus/lukiolaisen arkielämä -roolipelisarjaan tapahtui vasta viime vuonna (!) Vitalla, jolla Persona 4 Golden heivasikin sitten itsensä kertaheitolla rakkaimpien pelikokemusteni joukkoon. Siihen verrattuna Persona 5 näyttää yllä olevan perusteella (jopa päähahmojaan myöden) hyvin samanlaiselta mutta vielä vähän tyylikkäämmältä. Nelosen ainoa pieni fiba oli pakotettu dubbaus, joka laadukkuudestaan huolimatta söi harmittavasti muutoin niin perijapanilaista tunnelmaa. Onneksi vitoseen on sisällytetty myös alkuperäinen audio, joten tämä neljäs huhtikuuta starttaava seikkailu saattaa tarjota vielä autenttisemman virtuaali-Tokion kuin Yakuza 0!

Tokiosta puheen ollen Spike Chunsoft julkisti tällä viikolla kerrassaan mielenkiintoisia uutisia. PS4:lle olisi (joskin vasta) ensi vuoden keväänä luvassa lokalisoitu 428: Shibuya Scramble. Kyseessä on jonkin oudon sortin tekstiä, animea ja näyteltyjä videopätkiä yhdistelevä visuaalinovelli, joka julkaistiin Japanissa 2008 Wiille ja 2009 PS3/PSP:lle. Juuri mitään muuta en tuosta vielä tiedäkään. Koska Spike Chunsoft on kuitenkin genren rautainen ammattilainen ja koska Famitsu pamautti tuolle aikanaan täydet 40/40 pistettä niin ostoskoriinhan se sitten 2018 päätyy. On mukava nähdä, kuinka myös japanilaisille niche-julkaisuille alkaa hiljalleen löytyä riittävää markkinarakoa täällä länsimaissakin!

Backlogin trimmailua

Tulimaan tango

Varsinaisen pelaamisen osalta huomion on viimeisen kolmen viikon ajan vienyt Dynasty Warriors 7. Melkoinen ikuisuusprojekti tuo vuoden 2011 julkaisu on kyllä ollutkin. Kokoelmaan se päätyi jostain alekorista bongattuna vasta 2013 mutta ei tainnut silloin viihdyttää yhtä iltaa kauempaa. Kesällä 2016 muinaiskiinalaisten turpakäräjien pariin tuli taas eksyttyä pariksi päiväksi mutta vasta näin 2017 sain tuon viimein pois backlogia rumentamasta. Kuusi vuotta vanha peli tuskin sen kummempia esittelyjä kaipaa; Kiinan herruudesta kilpailevat upseerit ravaavat arcade-hengessä kauheaa kyytiä laajoilla taistelukentillä pistämässä toisiaan ja toistensa joukkoja pataan. Edellinen pelaamani osa taisi olla kolmonen, joten on paha sanoa miten pelisarja on kehittynyt. Seiskasta nyt kuitenkin löytyy mm. ratsastelua, piiritysaseita, tietovisoja, roppakaupalla kättä pidempää kuritusvälineistöä, neljän eri ryhmittymän tarinakampanjat, ja erillinen valloitusmoodi, jossa heksoilla täytetty Kiinan kartta otetaan pala palalta haltuun läpäisemällä niiden sisältämät taistelut.

Dynasty Warriors 7 on oikeastaan aika täydellinen lohtupeli. Aina joskus tulee niitä hetkiä kun tekisi mieli pelata jotain mutta ei oikein jaksaisi keskittyä mihinkään. Tähän Warriors-pelit ovat mitä mainioin vaihtoehto. Kun omaksuttavana on oikeastaan vain kolme nappia (hyökkäykset mallia kevyt, raskas ja erikoinen) eivätkä yksittäiset mittelöt kestä 5-10 minuuttia kauempaa, voi aivot kääntää huoletta pois päältä ja viilettää voimaannuttavasti sinne tänne mäiskien tieltään sadoittain rivisotilaita ja kymmenittäin isokenkäisiä. Bissenhuuruiseksi bilepeliksikin tämä taipunee hyvin, kiitos kahden pelaajan split screen -moodin.

Vaan onpahan Dynasty Warriors 7 myös turpea! Jo noiden neljän tarinakampanjan läpäiseminen kävi toiston vuoksi vähän voimille. Tarinoista ei oikein voi edes puhua, koska välinäytökset ovat lähinnä upseerien itseriittoista brassailua, ja jos nyt joku silloin tällöin delaakin, ovat kymmenet sukulinjat, lojaliteetit ja ystävyyssuhteet niin iloista sekamelskaa, ettei tunnesiteitä pelaajan suuntaan pääse muodostumaan edes vahingossa. Suurin osa ajasta puolestaan kuluu valloitusmoodissa. Jo kartan kaikkien heksojen valtaaminen on useamman illan urakka ja jos siinä samalla päättää avata kaikkien 62 pelattavan hahmon (!) kyvyt ja muutenkin keräillä kaiken mahdollisen aseista kaverisuhteisiin niin tietääpähän ainakin pelanneensa! Tällaista grindaushelvettiä en muista aiemmin kokeneenikaan ja vaikka tuntikirjanpitoa pelistä ei löydy, oli platinapystin irrotessa takana jo 700 taistelua ja 220344 kukistettua vihollista (x . x)

Kyllä näitä nyt sen kerran per konsolisukupolvi pelaa mutta puolen vuosikymmenen tauko taitaa taas olla poikaa. Paitsi että kohta se Musou Stars. Samperi.