Aihearkisto: PlayStation Portable

Uh oh…

Vähän lisää duettovoimaa Hibikille

Blogissa pidempään pyörineet varmaan muistavatkin, että sen suurin kirosana on tähän mennessä ollut The Idolm@ster: Platinum Stars, jonka luotaantyöntävän loottihelvetin syövereissä kieriskelin masokistisesti kuukausitolkulla. Vielä viime tammikuussa vannoin, etten hairahtuisi moiseen kuraan enää ikinä mutta jo kuukausi sitä ennen Bandai Namcolta oli putkahtanut ulos The Idolm@ster: Stella Stage. Pahus. Onneksi uutisointi tuon pelin ympärillä lupaili, ettei kyseessä olisi läheskään edeltäjänsä kaltainen pökäle, joten pieni pelko persauksissa päädyin antamaan idolityttösille vielä yhden mahdollisuuden hurmata.

Alku ei todellakaan lupaa hyvää. Suurella vaivalla platinatähdiksi edellisessä pelissä valmennetut suojatit ovat tipahtaneet tylysti takaisin säälittäviksi F-tason aloittelijoiksi ja sama pätee myös pelaajan tuottajaminään. 765 Production -tähtitehtaan pomo antaa jälleen kerran kaitsittavaksi vain yhden firman kolmestatoista idolikandidaatista eikä lisää ole luvassa ennen kuin pelaaja todistaa piilevät tuottajakykynsä. Tästäkö sama painajainen alkaa taas uudelleen? Tavallaan kyllä mutta onneksi Stella Stage näyttäisi korjaavan lähes kaiken, mikä Platinum Starsissa oli keturallaan.

Ensinnäkin varsinaista sisältöä on tällä kertaa runsaammin. Kappaleita 45, esiintymisasuja 116 ja lisäkoristeita 140, eli keräiltävää rompetta on lähes kolme kertaa enemmän kuin viimeksi. Toki nuo luvut sisältävät käytännössä kaiken sen, mitä Platinum Starsissa jo oli mutta jos sen onnistui jättämään kokonaan väliin, on Stella Stage vielä vähän parempi syy unohtaa se ikiajoiksi. Mikä kuitenkin tärkeintä, asut ja lisäkilkkeet eivät enää ole sattumanvaraisia lahjoja vaan taattuja palkintoja onnistuneista keikoista. Tuon lisäksi niitä voi ostaa paikalliselta räätäliltä keikkarahoilla tai avata uudesta lautapelistä. Se on söpö minipeli, jossa nuo 13 idolia tepastelevat chibi-hahmoina pitkin poikin pelilautaa, jonka laatoista saa keikoista kertyvillä valmennuspisteillä niin tähtösten suorituskykyä pysyvästi parantavia bonuksia kuin uusia pukineita ja biisejäkin. Myös lahjat ovat yhä mukana kuvioissa mutta tällä kertaa ne ovat vain fanikirjeiden ja expajuomien kaltaista pikkusälää, jota vieläpä ropisee ihan jokaisen esiintymisen päätteeksi. Vaikka pelaaminen on yhä samanlaista grindaamista kuin ennenkin, keräilyn nimeen vannovia pelaajia hemmotellaan jatkuvalla syötöllä.

Myös tuon grindaamisen määrää on maltillistettu merkittävästi. Kaikki tytöt pitäisi taas kerran kaitsia kirkkaimmalle S-tasolle mutta aiemman kymmenen miljoonan fanin sijaan siihen riittää nyt yksi. Kappaleiden taso nousee jo viiden soittokerran jälkeen aiemman 20 sijaan ja asusteitakin ehostaessa tasokatto tulee vastaan jo seitsemässä. Varsinkin uusia biisejä peli availee yhä harmillisen harvaan tahtiin mutta noin yleisesti ottaen Stella Stagea jaksaa – ainakin toistaiseksi – puurtaa ihan mielellään.

Itse rytmipelailun puolella muutokset ovat astetta kevyempiä. Biisejä soitellaan nyt lähes kaikissa mahdollisissa kokoonpanoissa soolokeikoista aina kaikkien tähdittämiin All Stars -vetoihin saakka ja jokaista varianttia on tarjolla milteipä heti kättelyssä. Kunkin biisin toiseksi vaikein Pro-taso on valittavissa heti ja peli on yhä sen verran helppo lajityyppinsä edustaja, että vähänkin rytmipeleissä marinoidut pelaajat vetänevät täydellisiä suorituksia uusienkin kappaleiden kohdalla jo ensiyrittämällä. Tämän vastapainoksi vaikeinta Master-tasoa on valitettavasti viilattu vielä vähän vaikeammaksi. Ongelmia aiheuttavat varsinkin kahta eri oikean käden nappia vaativat pätkät, jotka peräänkuuluttavat joko äimistyttävää peukaloakrobatiaa tai myös vasemman käden tuomista apuun, mikä sitten saa aikaan paniikin d-padia tarvitsevien nuottien kohdalla. Ainakin omaan makuuni Pro on vähän liian helppo ja Master turhauttavan haastava, joten jokin vaikeustaso näiden kahden väliin olisi enemmän kuin tervetullut.

Pääprojektiksi Stella Stage on jo hieman liian tuttu ja turvallinen mutta muutaman tunnin satunnaisina pikkupurskeina muiden julkaisujen ohella se toimii yllättävänkin hyvin. En vielä puoli vuotta takaperin olisi uskonut, että Platinum Starsin jälkeen Project iM@Sille löytyisi enää tippaakaan myötätuntoa. Silti vielä tuntuu vahvasti siltä, että Stella Stage olisi juurikin se rytmipeli, joka Platinum Starsin olisi aina pitänyt olla, ja se on itse asiassa jo paljon se!

Vaikka noita muita pelaamistaan odottavia tapauksia alkaa pyöriä nurkissa jo vaivaksi asti, eiköhän siihen läjään vielä pari mahdu. Siinä missä Initial D: Extreme Stage viihdytti yhden viikonlopun verran Japanin vuoristoteillä, Wangan Midnight pyrkii samaan maan moottoriteillä. Pitääpä siis selvitellä, josko sen ikoninen Nissan Fairlady Z istuisi näppeihin vähän AE86:sta paremmin. Toisaalta ehkä rauhoittuminenkin saattaisi olla paikallaan; Innocent Life: A Futuristic Harvest Moon ainakin lupailisi rentoa farmielämää jonkinlaisella scifi-kuorrutuksella. Tenhonsa siinäkin.

Otan takaisin

No näyttää se sentään ajoittain nätiltä…

Puuh… Aika tarkkaan 60 tunnin myötä Ni no Kuni II: Revenant Kingdom on platinapystiään myöten taputeltu. Niin paljon kuin halusinkin pelistä pitää, osoittautui se lopulta vaisuimmaksi JRPG:ksi pitkään aikaan. Antelias kehitysaika ja suuri budjetti eivät paljoa paina, jos sydän ei ole mukana, ja tällä kertaa Level-5 tuntuu unohtaneen sen jonnekin komeron perukoille. Puolikas pettymyksestä menee tarinan piikkiin. Nuoren Evanin kasvutarina syrjäytetystä kuninkaasta koko maailman pelastajaksi on sinällään aivan kelvollinen aihio mutta varsinainen seikkailu toistaa vain samaa yllätyksetöntä kaavaa kerta toisensa jälkeen. Piipahdetaan naapurivaltioissa, kuunnellaan niiden ongelmia, ravataan sikäläisen luolaston uumeniin, annetaan siellä yleistä mielipahaa aiheuttavalle megamonsulle huutia ja netotaan tästä reissuporukkaan joku kiitollinen paikallisasukas. Lopulta raippaa saa vielä geneerinen pääpahis ja siinäpä se sitten onkin. Tätähän useimmat japaniropet toki pohjimmiltaan ovat mutta tällä kertaa tarina on niin suoraviivainen ja hengetön ettei suuren seikkailun tuntua pääse muodostumaan oikein missään vaiheessa. Lopputekstit pyörähtivät jo vaivaisen 40 tunnin jälkeen, josta siitäkin yli neljännes kului sivuraiteilla.

Tuon sivusisällönkin kanssa on vähän niin sun näin. Aluksi Evanin uuden valtakunnan rakentelu ja parantelu tuntuu mitä kiehtovimmalta ajanvietteeltä ja uusien asukkaiden rekryäminen miltei yhtä hauskalta kuin 108 sankarin haaliminen aikanaan Suikodenissa. Tarjolla on myös vimpan päälle söpöjä armeijakahakoita, joissa Evanin ympärillä pörrääviä, chibejä joukko-osastoja usutetaan vastustajien kimppuun kevyellä kivi-paperi-sakset-tyylisellä strategialla. Avoin maailmankarttakin on tupaten täynnä löytämistään odottavia luolastoja, pyhättöjä ja aarteita, joten ainakin paperilla tekemistä on vaikka millä mitalla. Sitä on kuitenkin copy-pastettu sellaisella antaumuksella ja määrä laatua edellä, että kaikkinainen puuhastelu muuttuu nopeasti tympiväksi pakkopullaksi. Puolen tusinaa kahakkaa vielä jaksaa mutta kun niitä on 50. Sellaiset kymmenkunta sivupomoa päihittää ihan mielellään mutta niitäkin on 50. Päälle vielä 50 maailmassa piilottelevaa higgledyä, toiset 50 kotikuningaskunnan magiapadassa haudutettavaksi, 64 rakennusta, 170 sivutehtävää (joista valtaosa pelkkää sekalaisen sälän löytämistä tai luomista), sadoittain aarrearkkuja täynnä tyhjänpäiväistä tavaraa… Kaikkea on näennäisesti paljon mutta mikään ei tunnu miltään eikä millään oikeastaan ole varsinkaan jälkipelin puolella enää kummoistakaan merkitystä.

Jopa ensimmäisen Ni no Kunin ihan mukava ja omaperäinen semi-vuoropohjainen taistelu on muutettu Tales-tyyliseksi, kaoottiseksi arcade-mätöksi, jossa periaatteessa voisi välillä torjuakin mutta jossa pärjää vallan mainiosti hyökkäysnappia ahkerasti rämpyttäen, satunnaisia erikoisliikkeitä aktivoiden ja antaen kahden muun kentällä hääräävän AI-hahmon tehdä mitä lystäävät. Varsinkin loppua kohti levutustahti muuttuu perin kitsaaksi mutta toisaalta varusteitaan hieman ehostamalla pärjää hyvin jopa 20 tasoa kovemmille vastuksille, kunhan kierähtelee sulokkaasti pois pahimpien hyökkäysten alta. Lisäetua voi haalia myös hetkellisiä pikkubonuksia tarjoavilla sapuskoilla tai investoimalla taisteluista netottavia pisteitä jonkin vahinkotyypin nostamiseksi tai laskemiseksi mutta nämäkin ovat vain sellaisia pikkukivoja lisiä.

Jos pelimaailmassa pörrääminen ei aina järin palkitsevaa olekaan, on se sentään esimerkillisen sujuvaa. Kartalta nimittäin löytyy kaupunkien ja luolastojen lisäksi iso kasa portaaleja, joihin voi aktivoinnin jälkeen warpata suoraan aivan mistä tahansa. Kiitosta saavat myös aina näkyvissä olevat mobit, jotka vieläpä jättävät pelaajan suosiolla rauhaan, jos niiden hahmotaso on sankareita heikompi. Taistelusysteemi ei ole kummoinen mutta onneksi sitä ei sentään tungeta kurkkuun väkisin. Tällaisten huomaavaisten uudistusten ympärille kun saisi astetta paremman pelin niin voi pojat!

Siitä ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että Ni no Kuni II ei ole lähelläkään sitä jatko-osaa, jota odotin kieli pitkällä kaikki nämä vuodet. Se on vain lyhyt, merkityksetöntä höttöä joka saumasta pursuava perus-JRPG, josta ensimmäisen osan lapsekasta charmia ja silkkaa taikaa ei löydä enää etsimälläkään ja se on pirunmoinen sääli se.

Onneksi muita halukkaita vuoden peliksi ponnahtelee esiin vähän sieltä sun täältä. Yakuza 6: The Song of Life on niistä ehkä potentiaalisin, kunhan sen nauttimiselle vain löytäisi riittävästi keskeytymätöntä vapaa-aikaa. Detective Pikachu puolestaan tuli hankittua lähinnä hetken mielijohteesta. Pokémonit sinänsä eivät ole koskaan sen ihmeemmin kiinnostaneet mutta höpsöt spin-offit ovat asia erikseen. Retrompi osasto täydentyi Square Enixin vuosikymmenen takaisella NDS-urbaanifantasialla The World Ends with You, jonka lisäksi Tokiosta löytymättä jäänyt PSP:n pikkutuhma (?) söpöräiskintä Soreyuke! Burunyanman Portable löytyi onneksi sentään edes netistä.

Hanamilataus

Koko alkuvuotta sävyttänyt täydellinen tylsämielisyys on toivoakseni nyt saatu ravisteltua pois ainoalla tuntemallani tavalla. Toisena pääsiäispäivänä haistatin pitkät Suomen kylmälle ja loskaiselle keväälle ja suuntasin parin vuoden tauon jälkeen taas kohti Tokiota. Samalle päivälle osui kevään viimeinen lumimyräkkä mutta Helsinki-Vantaan urheat ammattilaiset pitivät kentän onneksi siinä kunnossa, etteivät kaukolennot joutuneet lukuisten peruutettujen lähtöjen joukkoon. Vaikka Finnair hoiti oman tonttinsa kunnialla, jatkolennolle saapuvia ruotsalaisia saatiin odotella koneessa lopulta miltei toista tuntia. Koska Murphyn lait, mukaan mahtui tietysti myös yksi uuvatti, jonka laukut olivat jo koneessa mutta henkilö itse kadoksissa. Matkaan silti lopulta päästiin ja iloisena yllätyksenä alustavasti ylibookatun koneen harvat tyhjiksi jääneet paikat osuivat omalle penkkirivilleni. Uusi Airbus 350-900 on jo muutenkin miellyttävä kone mutta kolmen penkin edestä henkilökohtaista tilaa teki menomatkasta niin luksusta kuin Economy-luokassa suinkin voi.

Koska vakiohotellikseni muodostunut Villa Fontaine Kayabacho oli ainakin kirsikankukkien sesonkiajaksi nostanut hintojaan epämiellyttävän korkeiksi, jouduin metsästämään hieman edullisemman majapaikan. Sellaisen virkaa sai toimittaa niin ikään Tokion lentoterminaalin läheisyydessä pönöttävä City Pension Zem, joka osoittautui ihan kohtuullisen toimivaksi vaihtoehdoksi. Tämä vain 27 huoneen minikokoinen perhehotelli on toki vaatimaton ja vähän sellaisella herttaisella tavalla vanhanaikainen mutta eipähän majoittumiselta koskaan odota muuta kuin edullisuutta, ilmaista Wi-Fiä ja edes jonkinlaista aamiaista. Paikan äänieristys on olematon mutta koska jokaisessa kerroksessa on vain kolme tai neljä huonetta ja valtaosa kanssamatkustajista huomaavaisia pitämänsä metelin suhteen, sai tuolla untakin ihan hyvin. Suurin miinus tulee sijainnista; lähin metroasema, Suitengumae, on viiden minuutin käppäilyn päässä eikä sieltä oikein edes pääse mihinkään ilman vaihtoja. Toisen viisiminuuttisen päässä ovat astetta paremmat Ningyocho ja Kayabacho mutta kyllähän näillä reissuilla tulee aina käveltyä sen verran paljon, että lyhyetkin matkat alkavat tappaa jalkoja jo parin ensimmäisen päivän jälkeen. Hyvä hinta-laatusuhde ystävälliseen palveluun yhdistettynä nostivat kokemuksen silti voittopuolisesti plussalle, joten kyllä tätä suositella voi.

Hanamin suhteen olin viime vuonna himpun verran etuajassa ja tällä kertaa sitten saman verran myöhässä. Japanin vilpoinen alkukevät kääntyi viime tingassa yllättäväksi helleaalloksi, joka sai kirsikankukat kirimään menetettyä aikaa kiinni ihan urakalla. Onneksi ensimmäisinä päivinä ainakin Uenon puistossa sai vielä todistaa kevään juhlistamisen loppusuoraa rentoja piknik-porukoita ja sekalaisia herkkuja pursuavia markkinakojuja myöten. Parhaimmillaan 26 asteen lämmöt hämmästyttivät jo paikallistakin väkeä mutta tultiin tuosta sentään pian vähän inhimillisempiin, 15-20 asteen lukemiin. Sää ylipäätään oli suopea ja ensimmäistä kertaa omien reissujeni historiassa sateenvarjoa ei tarvittu kertaakaan.

Kokonaisuutena tämä vuosi oli lähinnä kokoelma aiempien visiittien parhaita paloja. Odaibassa tuli nautiskeltua flippereistä ja retropeleistä (löytyvät Decks Mall Tokyo Beachin neljännestä kerroksesta), minkä lisäksi uusi ja vakuuttavasti iltavalaistu Unicorn Gundam säväytti Diver City Plazan edessä. Maukkaasta yakitori-puolesta vastasivat Ginzan iki-ihana Torigin ja Shinjukun kusikujanakin tunnettu Omoide Yokocho, jonka varrelta löytyy kosolti pieniä ja idyllisiä juottoloita ja syöttölöitä. Luonnollisesti Yakuza-fanien pakollinen, neonissa kylpevä pyhiinvaelluspaikka Kabukicho tuli tsekattua myös. Kulttuurijano sammui Yebisun olutmuseossa kun taas Hibiyassa Toho-studion uusi Godzilla-patsas yllätti lähinnä pienuudellaan. Sen vastapainoksi Shiodomesta löytyvä julmetun kokoinen, steampunk-henkinen Ghibli-kello viehätti kovin, varsinkin kun se muutaman kerran päivässä intoutuu lyömään tasatuntinsa hienolla kolmeminuuttisella esityksellä.

Tokaido-linjalla vajaan tunnin junamatkan päässä sijaitseva Yokohama tuli vilkaistua myös, joskin Japanin toiseksi suurimmaksi kaupungiksi se oli melkoinen pettymys. Löytyi sieltä Nissanin pieni autogalleria, Minato Mirain näköalatorni, ja kiinalaisia lihanyyttejä jokaisessa mahdollisessa kadunkulmassa pursuava Chinatown mutta siihenpä se sitten jäikin. Varmasti hienompi näky ilta- tai yöaikaan mutta päiväreissuna yhtä tyhjän kanssa. Onneksi Tokion ja Yokohaman välissä sijaitseva Kawasaki palkitsi. Viiden minuutin kävelymatkan päästä asemalta löytyi Anata no Warehouse, joka on hyvinkin mahdollisesti upein pelihalli koko planeetalla! Tuo viisikerroksinen, tarkoituksellisen ränsistyneeksi suunniteltu kompleksi imitoi Kowloonin Walled Cityä ja lopputulos on vähintäänkin päräyttävä! Säpsäyttävän puhdistuskammion kautta astutaan himmeästi valaistulle kujalle, jonka koristelu ja äänimaailma tempaisevat ihanan karmivalle aikamatkalle menneisyyteen. Hissi ja saniteettitilat näyttävät siltä, että niissä pääsee jollain yliluonnollisella tavalla hengestään ja pikkutarkkoja yksityiskohtia piisaa roppakaupalla. Toki varsinainen pihvi on pelivalikoima, joka on vähintäänkin kattava. Niin uutta kuin vanhaakin on tarjolla kymmenien ja taas kymmenien arcade-kabinettien edestä ja koska monet niistä maksavat vain 50 jeniä per peli, voi täällä viettää edukkaasti vaikka koko päivän, jos vain korvat kestävät ajoittain huumaavaa meteliä.

Kaiken tämän sivussa oli tietenkin, kuinkas muutenkaan, Akihabara. Kanda Myojinin mangaisen rukouslaattavisiitin jälkeen paikallisia pelihalleja ja -kauppoja tuli koluttua suurella antaumuksella lähes päivittäin ja kyytiin tarttui jälleen kerran jos vaikka mitä mielenkiintoista. GBA:n Kessakusen! Ganbare Goemon 1+2: Yukihime to Magginesu ainakin näyttäisi olevan jonkin sortin tasoloikka kun taas PS2:lla vannotaan musiikin (Taiko no Tatsujin: Tobikkiri! Anime Special ja Taiko no Tatsujin: Wai Wai Happy Rokudaime) ja bullet hell shootereiden (Dodonpachi Daioujou, Mushihimesama, Triggerheart Exelica Enhanced ja Twinklestar Sprites: La Petite Princesse) nimeen. Retroa piisaa myös PSP:lle, jolle adoptoin nelikon Dariusburst, Capcom Classics Collection, SNK Arcade Classics Vol. 1 ja SNK Arcade Classics 0. 3DS:n SoniPro: Super Sonico in Production tarjonnee gravure-henkistä rytmimanagerointia siinä missä Vitalla sekä soitellaan (DJMax Technika Tune) että ammuskellaan (Dariusburst Chronicle Saviours). PS4-kokoelma puolestaan täydentyi japanikolmikolla The Idolm@ster: Stella Stage, Game Tengoku CruisinMix ja Hatsune Miku: Project Diva Future Tone DX, joiden lisäksi eräästä import-hyllystä löytyi vielä kotoisen EU-alueen Shovel Knight. Eipähän tarvitse kesälomaohjelmaa tuon enempää suunnitella.

Rytminvaihdos

– No mitenkäs se peli maittaa? – …

Lockstep. Ainakin Rhythm Paradise Megamix -veteraaneille tuo sana kertoo kaiken olennaisen. Meno pelin parissa on jo tovin ollut ei-enää-ihan-niin-kivaa mutta nyt heivaan sen tyylipuhtaalla niskaperseotteella takaisin pelijonon perälle. Edellä mainitussa minipelissä pitäisi vaihtaa sujuvasti vikkelästä rytmistä epärytmiin ja takaisin. Itse en pääse läpi edes sen opetusosiota. Kuten tavallista, internet-kansan mielestä tuo on ”ihan helppo juttu, kun sen kerran tajuaa” ja niin varmasti onkin. Aivoni eivät silti nyt vain naksahda oikealle taajuudelle vaikka mikä olisi. Kun pelkkä ajatus pelin käynnistämisestä vielä yhtä yritystä varten etoo, on pieni tauko suurempien rumasanojen välttämiseksi enemmän kuin paikallaan. Hieman sentään lohduttaa, että samaiseen kohtaan on kompastunut moni muukin.

Idolivoimaa!

Jotta backlogia saisi tässäkin kuussa edes vähän pienemmäksi (ja jotta voisin valehdella itselleni omaavani yhä ihan asiallisen rytmitajun), pyöräytin läpi kosolti lyhyemmän ja anteeksiantavamman musiikkipelin Wanhalla Cunnon PSP:llä. The Idolm@ster Shiny Festa: Groovy Tune on yksi kolmesta pelistä, joilla Bandai Namco imuroi armotta innokkaimpien Idolm@ster-fanien rahat parempaan talteen. Useimmat Idolm@ster-pelit ovat managerisimulaatioita, joista nauttiakseen japanin pitäisi sujua luontevasti. Shiny Festa -trilogia edustaa kuitenkin ehtaa rytmipelaamista, jossa kielimuuri ei ole kummoinenkaan este.

Yhteensä Shiny Festa -peleissä on 48 kappaletta, jotka on näätämäisesti palasteltu kolmeen eri peliin; Honey Sound, Funky Note ja Groovy Tune. Niistä jokaisessa on 14 uniikkia biisiä ja kuusi yhteistä. Samoin on lohkottu myös 765-tuotantoyhtiön 13-henkinen teini-idolikatras, joista Groovy Tunessa framille nostetaan Miki Hoshii, Yukiho Hagiwara, Makoto Kikuchi ja Takane Shijou. Pelaaja on Tuottaja-san, joka johdattaa nelikon tarunhohtoiselle lomasaarelle sekä rentoutumaan että kilpalauleskelemaan. Show käynnistyy täysimittaisella 23 minuutin animejaksolla, joka petaa juonen riittävän ymmärrettävästi jopa meille kielivammaisille. Hämyisen mutta intuitiivisesti luovittavan tutoriaalijakson jälkeen päästäänkin sitten tositoimiin.

Kappalevalikoima on miellyttävä sekoitus pääasiassa energistä tyttöpoppia parilla vähän rauhallisemmalla balladilla höystettynä. Pelimekaniikka on petollisen helppo. Ruudun molemmista reunoista valuu nuotteja kohti keskiruudun osuma-aluetta, jossa ne niitataan rytmikkäästi sisään millä tahansa konsolin kummankin puolen napeista. Jotkin nuotit vaativat yhteispainallusta tai napin pitämistä pohjassa mutta käytännössä menestyäkseen tarvitsee vain erottaa vasen oikeasta.

Aluksi systeemi tuntuu ylettömän yksinkertaiselta. Debut-vaikeusasteella nuotit saapuvat ruudun keskelle viivasuorassa linjassa ja vimpan päälle täydellisiä suorituksia ropisee kassiin yleensä ensiyrittämällä. Osumaikkuna on reilu ja nuottien sijoittelu suorastaan esimerkillistä. Näennäinen helppous karisee silti nopeasti. Haasteen kasvattamiseen tarvitaan vain edellisten variaatioiden ketjuttamista hengästyttäviin mittasuhteisiin pirullisesti kiemurtelevilla nuottipoluilla terästettyinä. Regular-tasolla vielä pärjää, mutta Pro-tasolla iskee jo pieni paniikki ja Master-tasolle ei tavan kuolevaisilla ole mitään asiaa.

Visuaalisesti Groovy Tune on lievästi huijaamalla erinomainen. Näyttää ainakin siltä, että kappaleiden musiikkivideot olisi työstetty alun perin astetta kovemmalla raudalla ja siirretty PSP:lle videomuodossa. Rytmipelailun tiimellyksessä söpöjä tyttöjä ja näiden hillittömän laajaa asuvalikoimaa ei tietenkään ehdi kunnolla edes arvostamaan mutta jo sivusilmäystenkin perusteella kokonaisilme vakuuttaa. Musiikin tenho majailee vielä astetta pahemmin vain kuulijan korvassa mutta meille kepeän jpopin ystäville rallit uppoavat vallan mainiosti.

Sisältöä pelissä on juurikin sen kolmanneksen verran. 20 kappaletta nakuttelee läpi reilussa tunnissa, jonka jälkeen voi loikata päämoodina toimivalle Star of Festa -kiertueelle. Siinä esitetään viiden pelipäivän aikana 15 vapaavalintaista biisiä pyrkien samalla keräämään kasaan 100,000 faniääntä. Joka kolmannen kappaleen yhteydessä voi lisäksi haastaa jonkun toisen idolin, jonka päihittäminen palkitaan tämän keräilykortilla. Kortteja on yhteensä 50 mutta nekin on jaoteltu kolmen pelin kesken. Kokonaisvaltainen Shiny Festa -elämys vaatiikin siis niiden kaikkien omistamista. Onneksi ne sai aikoinaan noukittua hyllyyn käytettyinä, sillä uutena tämä olisi ollut törkeän tyyristä lystiä. Niin komeita ja särmiä rytmipelejä kuin Shiny Festat ovatkin, olisivat ne toimineet paremmin yhdeksi peliksi puristettuna. Yksittäin ne jäävät vähän tällaisiksi pikkukivoiksi välipaloiksi.