Aihearkisto: PlayStation

Hutkii ja mätkii

Herra professori ei ole kummoinenkaan taiteilija :D

Vähemmän loisteliaalta golf-uralta eläköitymisen myötä on ollut aika palata demonien höykyttämiseen. Jo 20 tunnin kohdalla Nights of Azure tarjoili vimpan päälle äkäisen loppupomon, lyhyen ja vähän hämmentävän epilogin, ja sitten lopputekstit. Jo kolmatta kerran peräkkäin tulin siihen lopputulokseen, että tämäkin peli haluaa pelaajan kaivelevan vielä vähän syvemmältä. Jopa NG+ viskasi hetkeen juuri ennen loppuhuipennusta, ja kun sieltä täältä ponnahtelee vastaan uusia sivutehtäviä ja lisäpomoja, on milteipä pakko katsoa miten tylyn turpasaunan taakse oikea loppu on tällä kertaa piilotettu.

Toistaiseksi Nights of Azure on yllättänyt maltillisuudellaan. Periaatteessa peli on läpikotaisin sitä yhtä ja samaa, vauhdikkaan tolkutonta huiskintaa mutta se pysyy hauskana ja on vieläpä hyvin rytmitetty. Hurjien combojen ja prameilevien erikoishyökkäysten vyöryttäminen rupuisten vihollislaumojen niskaan on terapeuttisen rentoa ja säännöllisin väliajoin vastaan tulee myös noita kosolti kovempia, asiallisen isoja ja ilkeitä pomovastuksia. Jos tulee turpaan, peli ei rankaise game overilla vaan palauttaa Arnicen ja tämän Servanit takaisin hotellille vetämään henkeä vieläpä kaiken reissulla kertyneen expan kera. Erittäin tervetullut kädenojennus, jonka myötä ajoittainen tarve grindata ei haittaa oikeastaan ollenkaan.

Myös hahmokaarti on miellyttävän kompakti. Keskeisiä hahmoja on vain sellaiset puolisen tusinaa, joista jokaiselle piisaa lukuisten välianimaatioiden aikana kosolti ruutuaikaa. Stereotypiasta ja toistosta huolimatta hahmojen välinen kemia toimii hyvin ja huumori kukkii. Hyvä näin, sillä ryppyotsainen synkistely jo muutenkin lohduttomassa, verenpunaisen kuun valaisemassa maailmassa olisi loppujen lopuksi aika mielikuvituksetonta. Vaikka Arnice joutuukin sietämään lähinnä toivottomia tomppeleita, huonokin huumori on tässä tapauksessa enemmänkin hyvällä tavalla huonoa kuin vain väsynyttä.

Se hieman yllätti, että jo noin tusinan erilaisen Servanin myötä peli hihkaisi niiden kokoelman olevan jo puoliksi kerätty. Toisaalta on ihan piristävää, ettei niitäkään ole tolkuttomasti, varsinkin kun yleensä huomaa turvautuvansa aina samaan neljän Servanin luottosakkiinsa. Arnicen kykyjen kehittyessä mukana voi tosin kuljettaa peräti neljää tuollaista neljän Servanin rypästä. Tässäkin peli tulee sikäli kivasti vastaan, että käyttämättömänäkin jokainen apuri tienaa yhtäläisesti expaa, joten myöhemminkin mukaan liittyneet levuttuvat kuin varkain käyttökelpoiseen kuntoon.

Juuri tällä hetkellä hakkaan päätäni ensimmäiseen, kovin temperamenttisen oloiseen lisäpomoon mutta vaikka ”jälki”pelin haastekäyrä tuntuukin jyrkentyneen huomattavasti, kummasti tätä vain naama virneessä jatkaa vaikka turpiin tuleekin.

Servanien lisäksi männäviikolla tuli noukittua kyytiin myös pelejä. Odottamattomin yllätys oli SNES Classic Mini, jonka vannoin hommaavani vain, jos sen saisi nollavaivalla ja ilman ylihintaa. Laite tarttui lopulta kyytiin paikallisesta supermarketista perjantai-illan ruokaostosten yhteydessä, joten eipä tuo helpompaa olisi voinut olla. Pienellä paikkakunnalla asumisessa on näköjään etunsakin. PS1-JRPG Koudelka ja alekoreista adoptoitu PS4-trio Abzû, Earth Defense Force 4.1: The Shadow of New Despair ja Fate/Extella: The Umbral Star täydensivät omalta osaltaan backlogia, joka tuntuu ajan myötä vain kasvavan. No, sellaista on peliotakun elämä.

Hauskaa hanamitta

Blogi on jälleen talvehtinut viikon verran mutta ainakin tällä kertaa siihen on edes etäisesti puolusteltavissa oleva syy. Viimeiset seitsemän päivää ovat kuluneet samaan tapaan kuin ne yleensä tähän aikaan vuodesta kuluvat, eli aina yhtä valloittavassa Japanissa. Koska sekä Tokio että Osaka ovat viime vuosien varrella tulleet jo tutuiksi, päädyin vaihtelun vuoksi katsastamaan mitä Nagoyalla on tarjota. Tätä Japanin talousveturia pidetään joidenkin mukaan maan tylsimpänä kaupunkina, josta edes sen omat asukkaat eivät ole järin innoissaan. Vaikka oma reissuni ei ihan putkeen mennytkään, ei siitä kyllä voi kaupunkia syyttää. Tässä siis kompakti(hko) yhteenveto reissun ylä- ja alamäistä.

Menomatka oli tavanomaiseen tapaan silkkaa kärsimystä. Kun täältä peräkorvesta ensin matkaa reilut pari tuntia lentokentälle, viettää rapiat yhdeksän tuntia ilmassa ilman kunnon yöunia, matkaa reilun tunnin verran bussilla keskustaan ja odottelee sen jälkeen iltapäiväkolmeen päästäkseen kirjautumaan sisään hotelliin niin sitä alkaa olla kohtalaisen puhki. Finnairin lento tosin oli ylibookattu ja pari suostuvaista lahjottiin 300 ja 500 euron lahjakorteilla välilaskusta Souliin. Matka-aika olisi venynyt ”vain” kolmella tunnilla mutta koska välimatka Suomen ja Japanin välillä on jo muutenkin riittävän rassaava ja varsinkin koska omaan reissuhistoriaani ei mahdu yhtäkään hyvin sujunutta välilaskullista lentoa, jätin tuon sinänsä anteliaan seikkailumahdollisuuden suosiolla väliin.

Saapuminen itsessään oli vallan miellyttävä. Ulkomaalaisia eksyy Nagoyaan merkittävästi suurempia kaupunkeja vähemmän, joten maahantulon muodollisuudet hoituivat reilussa vartissa ja Chubun lentokentältä löysi tiensä kaupungin keskustaan vaivatta. Hotelliksi hintansa ja sijaintinsa vuoksi arpomani Nagoya B’s Hotel oli erinomainen sekin. Huoneet nyt ehkä olivat vähän vielä pienempiä kuin yleensä mutta eipä tuo juuri haitannut, kun vastineeksi oli tarjolla ilmaiseksi aamiaista, langatonta verkkoa, kuntosali, kylpylä, juoma-automaatteja ja tupakkahuone meille tervakeuhkoille, jotka kuitenkin haluavat majoittua savuttomasti. Kaikki tämä vartin kävelymatkan päässä Nagoyan asemalta ja viisi minuuttia lähimmälle Fushimin metropysäkille, josta pystyi sukkuloimaan näppärästi kaupungin kaikkien merkittävimpien linjojen välillä. 10/10, valitsisin toistamiseenkin!

Jetlag houkuttelee kyllä ottamaan tirsat välittömästi sisäänkirjautumisen jälkeen mutta kuten kokemus on osoittanut, on parempi pyrkiä uuteen aikarytmiin mahdollisimman nopeasti vaikka sitten väkisin. Niinpä haahuilin tukikohdan perustamisen jälkeen univajeisena zombina illalliselle läheiseen Kululu Meiekiin, joka tarjoili Nagoyan kuuluisaa Cochin-kanaa kaikissa mahdollisissa ja huikean herkullisissa muodoissa. Parin maittavan alkupala-annoksen jälkeen ystävällisen rouvan taidokkaasti asiakkaan silmien alla valmisteltu sukiyaki upposi kybällä ja aivan yhtä ystävällinen baarimikko perehdytti täkäläisen tampio-gaijinin dippaamaan tuon pataruoan herkut raa’assa vatkatussa kananmunassa. Kokonaisuutena elämäni maittavin kanakokemus!

Tuloilta jatkui improtyyliin hotellin viereisen joen varteen pykättyä minifestivaalia ihaillen. Musiikki raikasi ja lukuisissa markkinakojuissa kaupiteltiin jos jonkinlaista pikkupurtavaa. Kaikkein olennaisinta näytti olevan sake, jota sai ostaa maisteltavaksi miltei jokaiselta kojulta. Vaikka joen vartta reunustavat kirsikkapuut eivät vielä olleet puhjenneet kukkaan, kaupunkilaiset olivat selvästi jo valmiita vastaanottamaan tämän vuoden hanamikauden. Tunnelma oli mukavan leppoisa ja näin jälkikäteen hieman harmittaa, ettei tähän tapahtumaan tullut perehdyttyä sen tarkkaavaisemmin. Keho alkoi kuitenkin jo vihjailemaan, että yhden yön unet ovat tainneet jäädä herralta väliin.

Koska ilta oli yhä nuori ja koska pelaaja on pelaaja, raahustin vielä parin korttelin päähän arvostamaan Nagoyan pelibaarikulttuuria. Ja kyllä kannatti! Pienen sivukadun alakertaan piilotettu Critical Hit muodostui välittömästi koko reissun vakiomestaksi. Varsinkin meille kielivammaisille turisteille se on kenties Japanin paras lajityyppinsä edustaja. Mukavan valoisa sisustus, retrohenkistä musiikkia, useilla SNES-konsoleilla pedattu baaritiski, kattava pelivalikoima ja halvat hinnat (500 jeniä tai yksi juoma per tunti) tekivät olon välittömästi kerrassaan kotoisaksi. Paikan omistaja, Alex Fraioli, oli mitä huomaavaisin isäntä ja ekspattipainotteisen asiakaskunnan kanssa sai olla juuri niin sosiaalinen tai antisosiaalinen kuin halusi. Parin bissen jälkeen oli silti pakko myöntää, että tulokkaan akuissa ei ole varausta enää pätkän vertaa. Siispä takaisin hotellille nukkumaan univelkaa pois. Niin tai näin, ehkä paras tulopäivä ikinä!

Toisena päivänä kaikki alkoikin sitten mennä iloisesti päin helvettiä. Vaikka jetlagin kukistaminen aika hyvin onnistuikin, vettä piiskasi taivaalta läpi koko päivän ja lämpötilakin huiteli alta kymmenen asteen. Olin toki tänä vuonna liikenteessä himpun verran liian aikaisin mutta rajansa kaikella. Päivän suunniteltu ohjelmisto oli onneksi sisätilapainotteinen, joten ei muuta kuin ylös ja ulos koestamaan Nagoyan metroverkosto. Kuusi vuotta sitten Tokiosta hommattu Pasmo-IC-kortti toimi edelleen moitteetta ja selkeästi merkittyjen asemien välillä matkustaminen oli äärimmäisen helppoa ja nopeaa.

Päivän ensimmäinen pysäkki oli Nagoyan satama-alueella sijaitseva akvaario. Olisi tosin pitänyt arvata, että jos turisti on keksinyt mielestään hyvän paikan viettää sadepäivä niin samaan lopputulemaan ovat päätyneet arvioilta noin miljoona muutakin. Lipputiskille kiemurteli iloinen, miltei tunnin mittainen jono ja hetken jo arvelutti, onko luvassa Osakan tapaan mitä stressaavin ja ruuhkaisin kokemus. Onneksi paikka oli siinä määrin laaja, että se imi valtavan asiakaskunnan sisään vallan vaivattomasti ja merenelävistä sai nautiskella kohtuullisen vapaasti. Komia tappajavalas, hylkeitä, pyöriäisiä, delfiinejä, pingviinejä, sardiiniparvia, meduusoja, jättikilpikonnia… Akvaario mikä akvaario mutta oikein mainio tapa viettää aamupäivä.

Läheisen ruokakompleksin ravintoloiden laatu oli sanalla sanoen heikko mutta halpa yakisoba muutamalla mustekalapallolla terästettynä antoi riittävästi virtaa jatkaa eteenpäin. Päivän kakkoskohteena oli Japanin rautateiden junamuseo, joka olikin todella siisti mesta! Näytillä oli yli parikymmentä junaa tai vaunua aina 20-luvun vajaata satasta kulkevasta puujunasta viimeisimpään, miltei kuutta sataa pyyhältävään Maglev-petoon. Arpajaisonnella olisi päässyt jopa tuollaisen virtuaalirattiin mutta pitkien jonojen ja kielimuurin vuoksi tyydyin ihastelemaan muiden menoa takavasemmalta käsin. Autenttisen ohjaamon ja useampimetrisen näytön yhdistelmä näytti silti kerrassaan jausalta.

Juuri muuta ankeaan harmaaseen päivään ei sitten satunnaista käppäilyä lukuun ottamatta mahtunutkaan. Päivän päätteeksi piipahdin vielä perinteisellä illallisella paikallisessa Outbackissa. Se on kuitenkin paha tapa, josta pitäisi hiljalleen päästä jo eroon. Kunnon pihvi ja grillatut katkaravut olivat sinänsä ihan jees mutta eivät yhtään sen enempää, ja hinta-laatusuhde jättää kosolti toivomisen varaa. Pelkällä hampurilaisella olisi todennäköisesti tullut aivan yhtä täyteen ja ainoastaan aterian päätteeksi nautittua Baileys-kahvia voi suositella.

Jo tässä vaiheessa koko talven kenkkuillut lonkka alkoi huutaa vastalauseita runsasta kävelyä kohtaan. Pienenä lohtuna hotellista löytyi myös automatisoituja hierontatuoleja, jotka mylläsivät kehoa niin monen servon, paineilmatyynyn ja nystyrän voimalla, että alkoi jo arveluttaa josko jostain ponnahtaisi esiin vielä lonkero tai pari. Ei sentään mutta helpottuipahan olo edes hetkeksi. Kaikesta huolimatta päivä oli kokonaisuutena lähinnä kylmä, märkä ja kivulias, joten nukkumaan mentiin aika matalapaineisissa tunnelmissa.

Kolmas päivä oli varattu Osulle, jonka pitäisi olla lähin vastine Tokion Akihabaralle ja Osakan Den-Den Townille. Toisin sanoen nörttihenkinen anime-, manga- ja pelitäyteinen päivä, jonka olisi pitänyt olla silkkaa parhautta. Taivas oli taas peilikirkas mutta siihenpä se sitten jäikin. Osun katetut ostoskadut olivat sinällään ihan idyllisiä mutta pelitarjonta jätti kosolti toivomisen varaa. Toki paikallinen Super Potato on retropelaajien pakollinen pyhiinvaelluspaikka mutta sen välittömästä läheisyydestä löytyi vain pari hassua muuta pelikauppaa ja yleisfiilis jäi lähinnä tasolle ”tässäkö tämä nyt sitten oli?” Taitollakin oli kaupunginosassa vain yksi pieni kolmikerroksinen arcade-halli. Sekin panosti lähinnä uusimpiin peleihin, joista länsimaalainen ei kyllä ota mitään tolkkua. Onneksi sen vastapäätä sijaitsi massiivinen Phoedra-pelihalli, jonka toisesta kerroksesta löytyikin sitten sekä uutta että vanhaa jokaiseen makuun. Toki Nagoya on Tokiota ja Osakaa pienempi mesta mutta odotin silti Osulta paljon, paljon enemmän. Ei voi mitään; Akihabara on Akihabara ja muut tulevat kaaaaaaukana perässä.

Paitsi että lonkka ja alaselkä parkuivat armoa läpi koko päivän, lisäharmia aiheutti luottokortin simahtanut magneettiraita. Japanissa käteinen on toki kuningas mutta varautuu näihin reissuihin miten suurella budjetilla tahansa, mielenkiintoista osteltavaa löytyy aina niin reippaasti, että kortillekin löytyisi kyllä käyttöä. Oli kuitenkin varsin noloa kantaa kassalle pino pelejä vain todetakseen, että kortti ei toimi ja suurin osa käteisestäkin oli jäänyt (turhaan mutta) varmuuden vuoksi hotellille. Ei siinä voinut kuin anovasti pyytää, että myyjä yrittäisi kortin höyläämistä vielä jokusen kerran mutta kun ei toiminut niin ei vaan toiminut. Poistuminen vuolaiden anteeksipyyntöjen kera ja takaisin kotipesään laskeskelemaan, mihin oikeasti on varaa. Paska päivä tämäkin.

Onneksi tästä eteenpäin mentiinkin sitten voittopuolisesti nousujohteisissa tunnelmissa. Neljäs päivä alkoi tutustumisella Nagoyan linnaan, joka olikin mitä vakuuttavin ilmestys. Ylin kerros tarjosi hienot näkymät ympäri kaupunkia ja historiallisia muinaisesineitä ja hienoja dioraamoja piisasi. Hieman tosin huvitti, että paikan päältä löytyi myös Star Wars -aiheinen näyttely. Koska Japani. Taatusti ei olisi Ieyasu Tokugawan aikaan käynyt moinen viihderietastelu laatuun!

Tuolta matka jatkui Nagoyan tiedemuseoon, joka tosin japania taitamattomille jäi lähinnä pikaiseksi kuriositeetiksi. Lapsille ja lapsenmielisille oli tarjolla kymmenittäin interaktiivisia pisteitä, joissa havainnollistettiin erilaisia tieteellisiä ilmiöitä mutta vaikka paikalliset tenavat olivatkin niistä hellyttävän innoissaan, ei tuolta nyt mitään järin ihmeellistä löytynyt. Vinkeä minitornado ja kylmähuone, jossa pystyi kokemaan miltä -30°C tuntuu mutta eipähän tuokaan näin suomalaisittain ole kummoinenkaan elämys.

Friteeratun kanalounaan jälkeen piipahdin Nagoyan asemalla Midland Squaren näköalatornissa, jossa miltei 250 metrin korkeudesta sai jälleen kerran todistaa, kuinka japanilaiset suurkaupungit vain jatkuvat jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan. Komiaa oli! Tuolta vielä illan jo hämärtyessä Sakaen vilkkaaseen ja tavaratalotäyteiseen kaupunginosaan, jossa Nagoyan 180-metrisestä TV-tornista tuli napsittua kosolti muikeita iltaotoksia neonissa kylpevästä kaupungista.

Viihtyisän (ja ennen kaikkea budjettiystävällisen) päivän päätti illallinen kaupungin kenties parhaassa pihvipaikassa. Midtown BBQ (entinen Sienna) oli kerännyt netissä siinä määrin ylistäviä arvioita, että pitihän sitä kokeilla. Mukavimpana yllätyksenä Sakaen perukoilla aiemmin sijainnut mesta oli vasta viikko sitten muuttanut paitsi nimeään niin myös sijaintiaan, joka sattuikin olemaan samassa korttelissa kuin hotellini. Onnekasta! Konstailematon annos taivaallisen mehevää Angus-härkää rapeilla ranuilla vei kielen mennessään ja niinpä päivän päätteeksi pää painui tyynyyn isossa virneessä.

Viidentenä päivänä meno sen kuin parani. Aamusta päätin tarkistaa, josko edes läheisen 7-Elevenin käteisautomaatti tunnistaisi luottokorttini ja kuinka ollakaan, ihan hyvinhän se toimi. Jee! Rahahuolet takana tein aamupäivästä pienen sivureissun Nagoyan laitamilla sijaitsevaan Toyotan automuseoon. Puolisen tuntia suuntaansa mutta todella suositeltava mesta, joka yli 160 ajopelin kattauksellaan tutustuttaa kävijän autoilun ensipäivistä nykyisyyteen. Bonuksena sivurakennuksesta löytyi vielä hupaisa Jonnet ei muista -henkinen näyttely 60-80-lukujen käyttöesineisiin.

Alkuiltapäivästä paikallistin viimein myös Nagoyan ainoan pöllökahvilan, Fukuro no Iru Morin, jonka ohi olin aiempina päivinä kävellyt jo pariinkin otteeseen. Tämä pienen toimistorakennuksen neljänteen kerrokseen piilotettu kahvila oli mainio vierailukohde sekin. Tunnin aikana sai ihastella ja kuvata yli kymmentä pöllöä, joista valitsemansa kanssa sai vielä visiitin päätteeksi poseerata. Muissa kaupungeissa kokemiani pöllökahviloita huomattavasti seesteisempi mesta ja vaikka aina voikin kyseenalaistaa, onko urbaani ympäristö oikea paikka pöllöille, paikalliset asukit näyttivät oloihinsa vallan tyytyväisiltä.

Tuolta sitten takaisin Osuun jatkamaan aiemmin keskeytynyttä shoppailua ja sieltä lopuksi takaisin Midtown BBQ:n herkkujen ääreen. Tällä kertaa lautaselle päätyi ehta 300-grammainen kyljys wagyuta, tuota pihvilihojen kaviaaria. Vincent Vegaa mukaillen en nyt tiedä oliko tuo ihan hintansa väärti elämys mutta oli se kyllä aika perhanan maistuva pihvi! Lopuksi vielä muutamalle pelihuuruiselle bisselle Critical Hitiin ja niin päättyi tämäkin päivä mitä positiivisimmissa fiiliksissä!

Viimeinen päivä kuluikin sitten samaan tapaan kuin kaikki tähänastiset reissut Japanissa, eli varauksellisuus hiiteen ja matkakassa surutta palamaan. Koska lämpötila huiteli ensimmäistä kertaa jo 18 asteen tietämissä, käväisin vielä Tsurumain puistossa vilkaisemassa, josko reissuun mahtuisi edes himpun verran sakuraa. Valitettavasti tällä kertaa ei auttanut kuin myöntää, että itse olin Japanissa hieman liian aikaisin ja toisaalta kirsikankukinta oli tänä vuonna himpun verran myöhässä. Puistossa oli kyllä reippaasti markkinakojuja ja päivää paistattelevia paikallisia mutta vaaleanpunainen hehku loisti yhä poissaolollaan. No, samapa tuo, onhan tuota jo tullut todistettua aiemminkin.

Huonon ajoituksen hyvä puoli oli kuitenkin paluulento, jossa kone ei ollut täynnä edes puoliksikaan. Kun vierellä ei istunut kukaan, selkänojan sai laskea surutta taakse, ja vessat olivat miltei aina vapaina, ei kymmenen tuntia taivaalla tuntunut missään. Noita paria vähän vaikeampaa päivää lukuun ottamatta tämän vuoden matka oli jälleen kerran mainio. Voi tietysti kyseenalaistaa, onko mitään järkeä viettää kokonaista viikkoa pelkästään Nagoyassa mutta toisaalta lomat ovat parhaimmillaan juuri silloin, kun yhdellekään päivälle ei ole tarkasti käsikirjoitettua ja tuntiaikataulutettua ohjelmaa. Itse ainakin nautin parhaiten silkasta stressittömästä huuhailusta ja chillailusta. Tosin nyt kun tämäkin kaupunki on tullut tutuksi, voisi sen varmasti tiivistää 2-3 päivän pikavisiitiksi jonkin suuremman kiertoreissun yhteyteen. Yhä on nimittäin sellainen fiilis, että tuskinpa tämäkään viimeiseksi Japanin visiitiksi jää, mikäli tuon selän nyt vain saa vähän reissukestävämpään kuntoon.

Vaan entäpä se ryöstösaalis? Mukaan tarttui tällä kertaa tasapainoinen kattaus retroa ja uutta. GBA-kokoelma karttui viisikolla Crayon Shin-chan: Densetsu o Yobu Omake no To Shukkugaan! (tai jotain sinne päin), Kuru Kuru Kururin, Gunstar Super Heroes, Klonoa G2: Dream Champ Tournament, ja Rhythm Tengoku (taidan olla masokisti). Pitkän harkinnan jälkeen mukaan lähti myös pirkuleen kallis mutta myös varsin harvinainen PS1-räiskintä Harmful Park. Modernimpaa osastoa edustavat Taiko no Tatsujin: Dokodon! Mystery Adventure 3DS:lle ja häpeilemätöntä fanipalvelua pursuava PS4-nelikko Senran Kagura: Peach Beach Splash, SG/ZH: School Girl Zombie Hunter, The Idolm@ster: Platinum Stars, ja tässäkin blogissa jo hieman ennakkoon mehusteltu Musou Stars, jonka maaliskuun alun julkaisupäivä viivästyi hieman osuakseen silti parahiksi juurikin viimeiselle matkapäivälle. Näistäkin siis kokemuksia jossain sopivassa saumassa, kunhan jetlagista ja selkäkivuista nyt ensi alkuun pääsee kunnolla eroon.