Aihearkisto: Shoppailu

Uh oh…

Vähän lisää duettovoimaa Hibikille

Blogissa pidempään pyörineet varmaan muistavatkin, että sen suurin kirosana on tähän mennessä ollut The Idolm@ster: Platinum Stars, jonka luotaantyöntävän loottihelvetin syövereissä kieriskelin masokistisesti kuukausitolkulla. Vielä viime tammikuussa vannoin, etten hairahtuisi moiseen kuraan enää ikinä mutta jo kuukausi sitä ennen Bandai Namcolta oli putkahtanut ulos The Idolm@ster: Stella Stage. Pahus. Onneksi uutisointi tuon pelin ympärillä lupaili, ettei kyseessä olisi läheskään edeltäjänsä kaltainen pökäle, joten pieni pelko persauksissa päädyin antamaan idolityttösille vielä yhden mahdollisuuden hurmata.

Alku ei todellakaan lupaa hyvää. Suurella vaivalla platinatähdiksi edellisessä pelissä valmennetut suojatit ovat tipahtaneet tylysti takaisin säälittäviksi F-tason aloittelijoiksi ja sama pätee myös pelaajan tuottajaminään. 765 Production -tähtitehtaan pomo antaa jälleen kerran kaitsittavaksi vain yhden firman kolmestatoista idolikandidaatista eikä lisää ole luvassa ennen kuin pelaaja todistaa piilevät tuottajakykynsä. Tästäkö sama painajainen alkaa taas uudelleen? Tavallaan kyllä mutta onneksi Stella Stage näyttäisi korjaavan lähes kaiken, mikä Platinum Starsissa oli keturallaan.

Ensinnäkin varsinaista sisältöä on tällä kertaa runsaammin. Kappaleita 45, esiintymisasuja 116 ja lisäkoristeita 140, eli keräiltävää rompetta on lähes kolme kertaa enemmän kuin viimeksi. Toki nuo luvut sisältävät käytännössä kaiken sen, mitä Platinum Starsissa jo oli mutta jos sen onnistui jättämään kokonaan väliin, on Stella Stage vielä vähän parempi syy unohtaa se ikiajoiksi. Mikä kuitenkin tärkeintä, asut ja lisäkilkkeet eivät enää ole sattumanvaraisia lahjoja vaan taattuja palkintoja onnistuneista keikoista. Tuon lisäksi niitä voi ostaa paikalliselta räätäliltä keikkarahoilla tai avata uudesta lautapelistä. Se on söpö minipeli, jossa nuo 13 idolia tepastelevat chibi-hahmoina pitkin poikin pelilautaa, jonka laatoista saa keikoista kertyvillä valmennuspisteillä niin tähtösten suorituskykyä pysyvästi parantavia bonuksia kuin uusia pukineita ja biisejäkin. Myös lahjat ovat yhä mukana kuvioissa mutta tällä kertaa ne ovat vain fanikirjeiden ja expajuomien kaltaista pikkusälää, jota vieläpä ropisee ihan jokaisen esiintymisen päätteeksi. Vaikka pelaaminen on yhä samanlaista grindaamista kuin ennenkin, keräilyn nimeen vannovia pelaajia hemmotellaan jatkuvalla syötöllä.

Myös tuon grindaamisen määrää on maltillistettu merkittävästi. Kaikki tytöt pitäisi taas kerran kaitsia kirkkaimmalle S-tasolle mutta aiemman kymmenen miljoonan fanin sijaan siihen riittää nyt yksi. Kappaleiden taso nousee jo viiden soittokerran jälkeen aiemman 20 sijaan ja asusteitakin ehostaessa tasokatto tulee vastaan jo seitsemässä. Varsinkin uusia biisejä peli availee yhä harmillisen harvaan tahtiin mutta noin yleisesti ottaen Stella Stagea jaksaa – ainakin toistaiseksi – puurtaa ihan mielellään.

Itse rytmipelailun puolella muutokset ovat astetta kevyempiä. Biisejä soitellaan nyt lähes kaikissa mahdollisissa kokoonpanoissa soolokeikoista aina kaikkien tähdittämiin All Stars -vetoihin saakka ja jokaista varianttia on tarjolla milteipä heti kättelyssä. Kunkin biisin toiseksi vaikein Pro-taso on valittavissa heti ja peli on yhä sen verran helppo lajityyppinsä edustaja, että vähänkin rytmipeleissä marinoidut pelaajat vetänevät täydellisiä suorituksia uusienkin kappaleiden kohdalla jo ensiyrittämällä. Tämän vastapainoksi vaikeinta Master-tasoa on valitettavasti viilattu vielä vähän vaikeammaksi. Ongelmia aiheuttavat varsinkin kahta eri oikean käden nappia vaativat pätkät, jotka peräänkuuluttavat joko äimistyttävää peukaloakrobatiaa tai myös vasemman käden tuomista apuun, mikä sitten saa aikaan paniikin d-padia tarvitsevien nuottien kohdalla. Ainakin omaan makuuni Pro on vähän liian helppo ja Master turhauttavan haastava, joten jokin vaikeustaso näiden kahden väliin olisi enemmän kuin tervetullut.

Pääprojektiksi Stella Stage on jo hieman liian tuttu ja turvallinen mutta muutaman tunnin satunnaisina pikkupurskeina muiden julkaisujen ohella se toimii yllättävänkin hyvin. En vielä puoli vuotta takaperin olisi uskonut, että Platinum Starsin jälkeen Project iM@Sille löytyisi enää tippaakaan myötätuntoa. Silti vielä tuntuu vahvasti siltä, että Stella Stage olisi juurikin se rytmipeli, joka Platinum Starsin olisi aina pitänyt olla, ja se on itse asiassa jo paljon se!

Vaikka noita muita pelaamistaan odottavia tapauksia alkaa pyöriä nurkissa jo vaivaksi asti, eiköhän siihen läjään vielä pari mahdu. Siinä missä Initial D: Extreme Stage viihdytti yhden viikonlopun verran Japanin vuoristoteillä, Wangan Midnight pyrkii samaan maan moottoriteillä. Pitääpä siis selvitellä, josko sen ikoninen Nissan Fairlady Z istuisi näppeihin vähän AE86:sta paremmin. Toisaalta ehkä rauhoittuminenkin saattaisi olla paikallaan; Innocent Life: A Futuristic Harvest Moon ainakin lupailisi rentoa farmielämää jonkinlaisella scifi-kuorrutuksella. Tenhonsa siinäkin.

Kylmää kanttarikyytiä

Ha! Löytyihän sieltä Truenon mentävä aukko!

Kun olin Tokiossa driftannut useammankin jausan arcade-hurjastelun ääressä, jäin miettimään olisiko samaa hupia tarjolla myös kotikonsoleille. Vaikka valinnanvaraa tuntuukin olevan hämmentävän vähän, vuonna 2008 PS3:lle julkaistu Initial D: Extreme Stage tarjosi juuri sitä mitä setä tällä kertaa oli hakemassakin. Peli pohjautuu samannimiseen, 90-luvun lopun hittianimeen, jossa autoihin hurahtaneet teinit kisaavat ylös ja alas Japanin mutkaisia vuoristoteitä. Pelaaja liittyy tähän joukkoon uutena tulokkaana valiten sukupuolensa, ulkonäkönsä, ja kustomoitavaa rekisterikilpeä myöten jonkin kahdeksan japanilaisvalmistajan 23 ajopelistä 80- ja 90-luvuilta (Civicejä, Lancereita, Imprezoja, Skylineja, jne.) Vannoutuneille Initial D -faneille vaihtoehtoja on käytännössä tietenkin vain yksi ainoa: vaatimaton takavetoinen Toyota Sprinter Trueno AE86, jolla taivaallisilla ajolahjoilla siunattu Takumi Fujiwara laittoi kampoihin tuon ajan kireimmillekin kisapeleille.

Reittejä on vain seitsemän, joskin niitä ajetaan sekä ylä- että alamäkeen niin päiväaikaan kuin yölläkin, ja saattaapa välillä sataa ropsauttaakin. Näillä pätkillä pitäisi sitten näyttää ainakin 26:lle animesta tutulle hahmolle mihin omat rahkeet riittävät. Kisat ovat noin neliminuuttisia kaksintaistoja, jotka ovat ihailtavan lähdeuskollisia. Niitä edeltää lyhyt, sarjakuvamainen pullistelupätkä, jonka jälkeen päästään tositoimiin. Moottorit murisevat, renkaat ulvovat, kytkintä tömäytellään kuuluvasti pohjaan ja taustalla pauhaa, kuinkas muutenkaan, 13 kappaleen edestä rakastettavan roskaa eurobeatia. Animen muistettavimmat biisit eivät valitettavasti ole päätyneet soittolistalle mutta tunnelma on silti enemmän kuin hollillaan, semminkin kun puheliaat vastukset intoutuvat kisan aikana joko estottomaan itsekehuun tai pelaajan vauhdin ja taitojen kiroamiseen, riippuen luonnollisesti siitä sattuvatko olemaan johdossa vai ihastelemassa pelaajan perävaloja. Voiton myötä otetaan sitten vastaan epäuskoiset onnittelut hyvältä häviäjältä (tai päinvastoin) ja suunnataan kohti seuraavaa haastajaa.

Kaikkea tätä varjostaa pelin ajomalli, joka on… Noh, sanotaan nyt vaikka mielenkiintoinen. Vaikka kuvakulma auton takaa sopisikin tällaiseen arcade-rälläilyyn mitä mainioimmin, on se lähestulkoon käyttökelvoton. Autot ovat kuin keskipisteestään cocktail-tikun nokkaan tökättyjä, tyystin painottomia möhkäleitä, jotka pyrkivät sivuluisuun mistä tahansa vauhdista pienimmänkin ohjausliikkeen myötä vaikka sitten viivasuoralla tiellä. Vaihtamalla suosiolla tylsempään, pelkän tien näyttävään kuvakulmaan ajaminen alkaa sujua jo hieman paremmin mutta järin nautinnollista se ei ole koskaan. Toki tällainen malli on pelin luonteen kannalta ymmärrettävä, sillä valtaosa ajasta vietetään 180 asteen mutkissa julmetussa kylkimyyryssä mielellään etupuskuri sisäkanttaria hyväillen, jottei vastustaja vahingossakaan löytäisi tilaa ohittamiseen. Jokainen mutka otetaan animelle uskollisesti pitkälti toistasataa lasissa ja jarru vaikuttaa usein lähinnä kosmeettiselta koristeelta.

Kun leijuvan ajomallin on hyväksynyt välttämättömänä pahana, on Extreme Stage ainakin hetken aikaa mainiota viihdettä. Vauhtia on koko ajan aivan älyttömästi mutta ainakin vähän leveämpien vuoristoteiden maltillisemmissa mutkissa varovaisten ohjausliikkeiden säestämä driftaaminen maistuu hyvältä. Hieman skriptatun oloiset kisatkin ovat anime-kuminauhaa parhaimmillaan. Yleensä vastustaja hyökkää alussa johtoon vaikka väkisin runnomalla mutta himmailee sitten jollain myöhemmällä osuudella sen verran, että pelaajalla on ainakin teoreettinen mahdollisuus nousta ahdingosta rinnalle ja ohi.

Vaikka voittoja tulee aluksi tasaiseen tahtiin, näyttää peli pian todelliset kyntensä. Ajaminen saattaa tuntua helpolta, varsinkin kun enemmän tai vähemmän säännölliset kontaktit suojakaiteisiinkin kolhivat vain omaa itsetuntoa. Ylettömästä arcademaisuudestaan huolimatta peli pitäisi kuitenkin oppia ja vieläpä poikkeuksellisen hyvin. Kun vastustaja kerta toisensa jälkeen katoaa nauraen horisonttiin, voi vielä yrittää tasata pelikenttää investoimalla voitoista saatuja pisteitä autonsa suorituskyvyn parantamiseen. Moottoria, pakoputkistoa, renkaita, alustaa ja sekalaista sälää voi tuunata seitsemän tason edestä mutta paitsi että se on kallista ja vahvasti aiempien kisojen toistuvaa grindaamista vaativaaa lystiä, ei sekään lopulta enää auta. Vaikka AE86:ni on kymmenen tunnin myötä tappiinsa saakka viritetty, turpaan tulee edelleen. Periaatteessa voisi kai kokeilla, josko jokin toinen ajokki soveltuisi paremmin loppupään vastusten haastamiseen mutta paitsi että sellaisen saaminen vastaavaan iskuun veisi saman verran aikaa, epäilen vahvasti ainoan tepsivän lääkkeen olevan merkkiä git gud.

Ei sillä, että päätä pitäisi hakata pelkkään tarinamäntyyn. Jokaista rataa voi harjoitella yksikseen aika-ajomoodissa ja vaikka peli on jo kymmenen vuotta vanha, löytyi jopa sen online-puolelta vielä peliseuraa ainakin mitä sitä yhden pikaisen kerran kävin kokeilemassa. Tällaiselle keski-ikäiselle sunnuntaikuskille yksi viikonloppu pelin parissa saa kuitenkin toistaiseksi riittää. Sulokkaan mutta julmetun nopean driftaamisen salat jäävät ikuiseksi mysteeriksi mutta sai tällä sentään Initial D -fanipalvelujanon sammumaan paremmin kuin osasin edes odottaa.

Tuon lisäksi pelihyllyyn päätyi viikolla myös pari muutakin tapausta. Girls und Panzer: Dream Tank Match lienee tasan tarkkaan sitä mitä sen nimikin lupaa, joskin ennen sen pariin sukeltamista on pakko raivata jostain aikaa katsoa siihen liittyvä anime (ja elokuva), jotta selviäisi miksi koulutytöt ovat päätyneet toisen maailmansodan aikaisten tankkien puikkoihin. Tärkeää on tietää se! Jos suinkin mahdollista, vielä vähän japanilaisempaa menoa tarjonnee Gal*Gun 2, tuo pantsuparatiisiksi itseään estoitta mainostava ensimmäisen persoonan raideräiskintä. Epäsovinnaista camp-huumoria? Kyllä kiitos!

Otan takaisin

No näyttää se sentään ajoittain nätiltä…

Puuh… Aika tarkkaan 60 tunnin myötä Ni no Kuni II: Revenant Kingdom on platinapystiään myöten taputeltu. Niin paljon kuin halusinkin pelistä pitää, osoittautui se lopulta vaisuimmaksi JRPG:ksi pitkään aikaan. Antelias kehitysaika ja suuri budjetti eivät paljoa paina, jos sydän ei ole mukana, ja tällä kertaa Level-5 tuntuu unohtaneen sen jonnekin komeron perukoille. Puolikas pettymyksestä menee tarinan piikkiin. Nuoren Evanin kasvutarina syrjäytetystä kuninkaasta koko maailman pelastajaksi on sinällään aivan kelvollinen aihio mutta varsinainen seikkailu toistaa vain samaa yllätyksetöntä kaavaa kerta toisensa jälkeen. Piipahdetaan naapurivaltioissa, kuunnellaan niiden ongelmia, ravataan sikäläisen luolaston uumeniin, annetaan siellä yleistä mielipahaa aiheuttavalle megamonsulle huutia ja netotaan tästä reissuporukkaan joku kiitollinen paikallisasukas. Lopulta raippaa saa vielä geneerinen pääpahis ja siinäpä se sitten onkin. Tätähän useimmat japaniropet toki pohjimmiltaan ovat mutta tällä kertaa tarina on niin suoraviivainen ja hengetön ettei suuren seikkailun tuntua pääse muodostumaan oikein missään vaiheessa. Lopputekstit pyörähtivät jo vaivaisen 40 tunnin jälkeen, josta siitäkin yli neljännes kului sivuraiteilla.

Tuon sivusisällönkin kanssa on vähän niin sun näin. Aluksi Evanin uuden valtakunnan rakentelu ja parantelu tuntuu mitä kiehtovimmalta ajanvietteeltä ja uusien asukkaiden rekryäminen miltei yhtä hauskalta kuin 108 sankarin haaliminen aikanaan Suikodenissa. Tarjolla on myös vimpan päälle söpöjä armeijakahakoita, joissa Evanin ympärillä pörrääviä, chibejä joukko-osastoja usutetaan vastustajien kimppuun kevyellä kivi-paperi-sakset-tyylisellä strategialla. Avoin maailmankarttakin on tupaten täynnä löytämistään odottavia luolastoja, pyhättöjä ja aarteita, joten ainakin paperilla tekemistä on vaikka millä mitalla. Sitä on kuitenkin copy-pastettu sellaisella antaumuksella ja määrä laatua edellä, että kaikkinainen puuhastelu muuttuu nopeasti tympiväksi pakkopullaksi. Puolen tusinaa kahakkaa vielä jaksaa mutta kun niitä on 50. Sellaiset kymmenkunta sivupomoa päihittää ihan mielellään mutta niitäkin on 50. Päälle vielä 50 maailmassa piilottelevaa higgledyä, toiset 50 kotikuningaskunnan magiapadassa haudutettavaksi, 64 rakennusta, 170 sivutehtävää (joista valtaosa pelkkää sekalaisen sälän löytämistä tai luomista), sadoittain aarrearkkuja täynnä tyhjänpäiväistä tavaraa… Kaikkea on näennäisesti paljon mutta mikään ei tunnu miltään eikä millään oikeastaan ole varsinkaan jälkipelin puolella enää kummoistakaan merkitystä.

Jopa ensimmäisen Ni no Kunin ihan mukava ja omaperäinen semi-vuoropohjainen taistelu on muutettu Tales-tyyliseksi, kaoottiseksi arcade-mätöksi, jossa periaatteessa voisi välillä torjuakin mutta jossa pärjää vallan mainiosti hyökkäysnappia ahkerasti rämpyttäen, satunnaisia erikoisliikkeitä aktivoiden ja antaen kahden muun kentällä hääräävän AI-hahmon tehdä mitä lystäävät. Varsinkin loppua kohti levutustahti muuttuu perin kitsaaksi mutta toisaalta varusteitaan hieman ehostamalla pärjää hyvin jopa 20 tasoa kovemmille vastuksille, kunhan kierähtelee sulokkaasti pois pahimpien hyökkäysten alta. Lisäetua voi haalia myös hetkellisiä pikkubonuksia tarjoavilla sapuskoilla tai investoimalla taisteluista netottavia pisteitä jonkin vahinkotyypin nostamiseksi tai laskemiseksi mutta nämäkin ovat vain sellaisia pikkukivoja lisiä.

Jos pelimaailmassa pörrääminen ei aina järin palkitsevaa olekaan, on se sentään esimerkillisen sujuvaa. Kartalta nimittäin löytyy kaupunkien ja luolastojen lisäksi iso kasa portaaleja, joihin voi aktivoinnin jälkeen warpata suoraan aivan mistä tahansa. Kiitosta saavat myös aina näkyvissä olevat mobit, jotka vieläpä jättävät pelaajan suosiolla rauhaan, jos niiden hahmotaso on sankareita heikompi. Taistelusysteemi ei ole kummoinen mutta onneksi sitä ei sentään tungeta kurkkuun väkisin. Tällaisten huomaavaisten uudistusten ympärille kun saisi astetta paremman pelin niin voi pojat!

Siitä ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että Ni no Kuni II ei ole lähelläkään sitä jatko-osaa, jota odotin kieli pitkällä kaikki nämä vuodet. Se on vain lyhyt, merkityksetöntä höttöä joka saumasta pursuava perus-JRPG, josta ensimmäisen osan lapsekasta charmia ja silkkaa taikaa ei löydä enää etsimälläkään ja se on pirunmoinen sääli se.

Onneksi muita halukkaita vuoden peliksi ponnahtelee esiin vähän sieltä sun täältä. Yakuza 6: The Song of Life on niistä ehkä potentiaalisin, kunhan sen nauttimiselle vain löytäisi riittävästi keskeytymätöntä vapaa-aikaa. Detective Pikachu puolestaan tuli hankittua lähinnä hetken mielijohteesta. Pokémonit sinänsä eivät ole koskaan sen ihmeemmin kiinnostaneet mutta höpsöt spin-offit ovat asia erikseen. Retrompi osasto täydentyi Square Enixin vuosikymmenen takaisella NDS-urbaanifantasialla The World Ends with You, jonka lisäksi Tokiosta löytymättä jäänyt PSP:n pikkutuhma (?) söpöräiskintä Soreyuke! Burunyanman Portable löytyi onneksi sentään edes netistä.

Hitaasti hautuva

Vaikka Japanin tuliaistenkin pariin tekisi mieli, julkaistiin lännessä poikkeuksellisen hiljaisen alkuvuoden päätteeksi iso läjä astetta mielenkiintoisempia tapauksia. Niistä pelijonon keulille tuuppi itsensä Ni no Kuni II: Revenant Kingdom, joka on kauan odottamaani jatkoa miltei kahdeksan vuoden takaiselle PS3 JRPG-helmelle Ni no Kuni: Wrath of the White Witch. Peli seuraa nuorta, kissarotuista Evan Pettiwhisker Tildrumia, joka pahaisten hiirten suorittaman vallankaappauksen myötä menettää hiljattain menehtyneen isänsä kuningaskunnan ja miltei henkensä. Rinnakkaistodellisuudesta tähän fantasiamaailmaan mystisesti tupsahtava nuorimies Roland Crane auttaa Evania pakenemaan ja yhdessä kaksikko päättää, että jos valtakunta on mennyttä niin ei auta kuin perustaa sen tilalle uusi. Jokainen valtias tarvitsee kuitenkin ensin Kuninkaantekijän; massiivisen, omistajansa valtakuntaa uskollisesti suojelevan maagisen pedon. Evanin tapauksessa sellainen tosin osoittautuu keltaiseksi, polvenkorkuiseksi maskotiksi nimeltään Lofty mutta eipä nuorukainen tästäkään näennäisestä vastoinkäymisestä lannistu. Lääni haltuun, pytinkiä pystyyn ja kuono kohti naapurivaltioiden tunnustusta hakemaan.

Takana on nyt sellaiset 20 tuntia ja ainakaan toistaiseksi peli ei ole onnistunut säväyttämään läheskään samalla tavalla kuin sen huikean hyvä edeltäjä. Tarina etenee jo vähän turhankin tuttuun ja suoraviivaiseen tapaan, eli Evan ja Roland ravaavat pitkin poikin maita ja mantuja yhdestä kuningaskunnasta ja siihen liittyvästä luolastosta toiseen paikallisia ongelmia ratkoen ja siinä sivussa uusia liittolaisia ja reissukavereita netoten. Liioitellun etäinen, maailmantuhosta haaveileva vakiopääpahis heittää kapuloita rattaisiin sen minkä ehtii, jalkapatikka vaihtuu ajan myötä purjelaivaan ja siitä lentoalukseen, ja ylipäätään kaikki keskeinen on niin varman päälle pelattua, liian moneen kertaan aiemmin koettua kliseesoppaa, että siitä on vaikea innostua.

Edes Level-5:n uniikki charmi ei nyt pure täydellä tenhollaan. Maailmankartta ja osa luolastoista ovat jälleen kerran häkellyttävän kaunista katseltavaa ja peli kauttaaltaan kuin hyvälaatuista animea. Käytännössä kaikki, luokattoman lyhyet välianimaatiot on kuitenkin toteutettu itse pelimoottorilla, joten ne ovat aivan liian vaisuja. Sama pätee pelin soundtrackiin. Sinällään ”ihan kiva” orkestraalinen musiikki on alati läsnä mutta mieleen jää korkeintaan ensimmäisen pelin mahtipontinen tunnusmelodia mutta sekin astetta huonommin sovitettuna. Jopa ääninäyttelyssä on kitsasteltu pahemman kerran ja valtaosa dialogista esitetään vain satunnaisten äännähdysten sävyttämänä tekstinä. Ei tämä ole uljas, kahdeksan vuotta hartaasti odotettu Ni no Kuni vaan korkeintaan sen valepukuun sonnustautunut Tales of, joita Bandai Namco on puskenut pihalle samassa ajassa jo neljän pelin verran.

Sivusisällöstä ja osasta suunnitteluratkaisuja sentään löytyy paljon hyvääkin, joten pykälää positiivisempaa jorinaa luvassa tulevina päivinä, kunhan seikkailu tästä edistyy.

Lähes kaikki muutkin alkuvuoden hankinnat ovat PS4-osastoa. Dead Island: Definitive Collection remasteroi kaksi edellisen sukupolven vakuuttavinta ja hauskinta zombiemättöä miesmuistiin, joten ne tulee taatusti koettua jossain sopivassa välissä toistamiseenkin. Atari Flashback Classics Vol. 1, Atari Flashback Classics Vol. 2, Marvel Pinball: Epic Collection Vol. 1 ja Yesterday Origins edustavat kaikki halpoja alekorilöytöjä ilman sen suurempia odotuksia. Sarjaporrasta kovempaan liigaan kuuluvat Life Is Strange: Before the Storm ja Final Fantasy XV, joista ensin mainittu saatiin viimein fyysisenä ja jälkimmäinen kaikki DLC:t paketoivana Royal Edition -versiona (joka tosin on suureksi pettymykseksi pelkkä peruspeli levyllä ja useampaan kymmeneen gigaan oikeuttava latauskoodi). The Witch and the Hundred Knight 2 puolestaan on jatkoa yhdelle viime sukupolven raikkaimmista ja rakkaimmista toimintaropeista, joten odotukset sitäkin kohtaan ovat valtaisat. Rautapuolella C64 Mini taasen on hellyttävin retrokone ikuna! Sen 64 pelin kattauksesta löytyy peräti Winter Games, joka oli kutakuinkin ensimmäinen koskaan pelaamani peli, kun vanhempani 9-vuotiasta itseäni tietokoneella vuonna 1985 hemmottelivat. Sille tielle sitä on sitten tullut jäätyäkin enkä päivääkään vaihtaisi pois!

Hanamilataus

Koko alkuvuotta sävyttänyt täydellinen tylsämielisyys on toivoakseni nyt saatu ravisteltua pois ainoalla tuntemallani tavalla. Toisena pääsiäispäivänä haistatin pitkät Suomen kylmälle ja loskaiselle keväälle ja suuntasin parin vuoden tauon jälkeen taas kohti Tokiota. Samalle päivälle osui kevään viimeinen lumimyräkkä mutta Helsinki-Vantaan urheat ammattilaiset pitivät kentän onneksi siinä kunnossa, etteivät kaukolennot joutuneet lukuisten peruutettujen lähtöjen joukkoon. Vaikka Finnair hoiti oman tonttinsa kunnialla, jatkolennolle saapuvia ruotsalaisia saatiin odotella koneessa lopulta miltei toista tuntia. Koska Murphyn lait, mukaan mahtui tietysti myös yksi uuvatti, jonka laukut olivat jo koneessa mutta henkilö itse kadoksissa. Matkaan silti lopulta päästiin ja iloisena yllätyksenä alustavasti ylibookatun koneen harvat tyhjiksi jääneet paikat osuivat omalle penkkirivilleni. Uusi Airbus 350-900 on jo muutenkin miellyttävä kone mutta kolmen penkin edestä henkilökohtaista tilaa teki menomatkasta niin luksusta kuin Economy-luokassa suinkin voi.

Koska vakiohotellikseni muodostunut Villa Fontaine Kayabacho oli ainakin kirsikankukkien sesonkiajaksi nostanut hintojaan epämiellyttävän korkeiksi, jouduin metsästämään hieman edullisemman majapaikan. Sellaisen virkaa sai toimittaa niin ikään Tokion lentoterminaalin läheisyydessä pönöttävä City Pension Zem, joka osoittautui ihan kohtuullisen toimivaksi vaihtoehdoksi. Tämä vain 27 huoneen minikokoinen perhehotelli on toki vaatimaton ja vähän sellaisella herttaisella tavalla vanhanaikainen mutta eipähän majoittumiselta koskaan odota muuta kuin edullisuutta, ilmaista Wi-Fiä ja edes jonkinlaista aamiaista. Paikan äänieristys on olematon mutta koska jokaisessa kerroksessa on vain kolme tai neljä huonetta ja valtaosa kanssamatkustajista huomaavaisia pitämänsä metelin suhteen, sai tuolla untakin ihan hyvin. Suurin miinus tulee sijainnista; lähin metroasema, Suitengumae, on viiden minuutin käppäilyn päässä eikä sieltä oikein edes pääse mihinkään ilman vaihtoja. Toisen viisiminuuttisen päässä ovat astetta paremmat Ningyocho ja Kayabacho mutta kyllähän näillä reissuilla tulee aina käveltyä sen verran paljon, että lyhyetkin matkat alkavat tappaa jalkoja jo parin ensimmäisen päivän jälkeen. Hyvä hinta-laatusuhde ystävälliseen palveluun yhdistettynä nostivat kokemuksen silti voittopuolisesti plussalle, joten kyllä tätä suositella voi.

Hanamin suhteen olin viime vuonna himpun verran etuajassa ja tällä kertaa sitten saman verran myöhässä. Japanin vilpoinen alkukevät kääntyi viime tingassa yllättäväksi helleaalloksi, joka sai kirsikankukat kirimään menetettyä aikaa kiinni ihan urakalla. Onneksi ensimmäisinä päivinä ainakin Uenon puistossa sai vielä todistaa kevään juhlistamisen loppusuoraa rentoja piknik-porukoita ja sekalaisia herkkuja pursuavia markkinakojuja myöten. Parhaimmillaan 26 asteen lämmöt hämmästyttivät jo paikallistakin väkeä mutta tultiin tuosta sentään pian vähän inhimillisempiin, 15-20 asteen lukemiin. Sää ylipäätään oli suopea ja ensimmäistä kertaa omien reissujeni historiassa sateenvarjoa ei tarvittu kertaakaan.

Kokonaisuutena tämä vuosi oli lähinnä kokoelma aiempien visiittien parhaita paloja. Odaibassa tuli nautiskeltua flippereistä ja retropeleistä (löytyvät Decks Mall Tokyo Beachin neljännestä kerroksesta), minkä lisäksi uusi ja vakuuttavasti iltavalaistu Unicorn Gundam säväytti Diver City Plazan edessä. Maukkaasta yakitori-puolesta vastasivat Ginzan iki-ihana Torigin ja Shinjukun kusikujanakin tunnettu Omoide Yokocho, jonka varrelta löytyy kosolti pieniä ja idyllisiä juottoloita ja syöttölöitä. Luonnollisesti Yakuza-fanien pakollinen, neonissa kylpevä pyhiinvaelluspaikka Kabukicho tuli tsekattua myös. Kulttuurijano sammui Yebisun olutmuseossa kun taas Hibiyassa Toho-studion uusi Godzilla-patsas yllätti lähinnä pienuudellaan. Sen vastapainoksi Shiodomesta löytyvä julmetun kokoinen, steampunk-henkinen Ghibli-kello viehätti kovin, varsinkin kun se muutaman kerran päivässä intoutuu lyömään tasatuntinsa hienolla kolmeminuuttisella esityksellä.

Tokaido-linjalla vajaan tunnin junamatkan päässä sijaitseva Yokohama tuli vilkaistua myös, joskin Japanin toiseksi suurimmaksi kaupungiksi se oli melkoinen pettymys. Löytyi sieltä Nissanin pieni autogalleria, Minato Mirain näköalatorni, ja kiinalaisia lihanyyttejä jokaisessa mahdollisessa kadunkulmassa pursuava Chinatown mutta siihenpä se sitten jäikin. Varmasti hienompi näky ilta- tai yöaikaan mutta päiväreissuna yhtä tyhjän kanssa. Onneksi Tokion ja Yokohaman välissä sijaitseva Kawasaki palkitsi. Viiden minuutin kävelymatkan päästä asemalta löytyi Anata no Warehouse, joka on hyvinkin mahdollisesti upein pelihalli koko planeetalla! Tuo viisikerroksinen, tarkoituksellisen ränsistyneeksi suunniteltu kompleksi imitoi Kowloonin Walled Cityä ja lopputulos on vähintäänkin päräyttävä! Säpsäyttävän puhdistuskammion kautta astutaan himmeästi valaistulle kujalle, jonka koristelu ja äänimaailma tempaisevat ihanan karmivalle aikamatkalle menneisyyteen. Hissi ja saniteettitilat näyttävät siltä, että niissä pääsee jollain yliluonnollisella tavalla hengestään ja pikkutarkkoja yksityiskohtia piisaa roppakaupalla. Toki varsinainen pihvi on pelivalikoima, joka on vähintäänkin kattava. Niin uutta kuin vanhaakin on tarjolla kymmenien ja taas kymmenien arcade-kabinettien edestä ja koska monet niistä maksavat vain 50 jeniä per peli, voi täällä viettää edukkaasti vaikka koko päivän, jos vain korvat kestävät ajoittain huumaavaa meteliä.

Kaiken tämän sivussa oli tietenkin, kuinkas muutenkaan, Akihabara. Kanda Myojinin mangaisen rukouslaattavisiitin jälkeen paikallisia pelihalleja ja -kauppoja tuli koluttua suurella antaumuksella lähes päivittäin ja kyytiin tarttui jälleen kerran jos vaikka mitä mielenkiintoista. GBA:n Kessakusen! Ganbare Goemon 1+2: Yukihime to Magginesu ainakin näyttäisi olevan jonkin sortin tasoloikka kun taas PS2:lla vannotaan musiikin (Taiko no Tatsujin: Tobikkiri! Anime Special ja Taiko no Tatsujin: Wai Wai Happy Rokudaime) ja bullet hell shootereiden (Dodonpachi Daioujou, Mushihimesama, Triggerheart Exelica Enhanced ja Twinklestar Sprites: La Petite Princesse) nimeen. Retroa piisaa myös PSP:lle, jolle adoptoin nelikon Dariusburst, Capcom Classics Collection, SNK Arcade Classics Vol. 1 ja SNK Arcade Classics 0. 3DS:n SoniPro: Super Sonico in Production tarjonnee gravure-henkistä rytmimanagerointia siinä missä Vitalla sekä soitellaan (DJMax Technika Tune) että ammuskellaan (Dariusburst Chronicle Saviours). PS4-kokoelma puolestaan täydentyi japanikolmikolla The Idolm@ster: Stella Stage, Game Tengoku CruisinMix ja Hatsune Miku: Project Diva Future Tone DX, joiden lisäksi eräästä import-hyllystä löytyi vielä kotoisen EU-alueen Shovel Knight. Eipähän tarvitse kesälomaohjelmaa tuon enempää suunnitella.

Puiston ympäri 79 päivässä

Kun PlayStation Storessa nyt pitkästä aikaa tuli shoppailtua, päätyi ostoskoriin myös Firewatch, Campo Santon verrattain hyvän vastaanoton saanut debyyttiseikkailu vuodelta 2016. Siinä elämän yllättävien kierrepallojen murtama mies, Henry, päättää ottaa etäisyyttä vähän kaikkeen ja pestautuu erakkomaiseksi palovartijaksi Yellowstonen kansallispuistoon. Seuraa tarjoaa vain naapuritornin puhelias Delilah, jota Henry ei ole koskaan tavannut mutta jonka kanssa hän päätyy muodostamaan tiiviin etä(työ)suhteen radioteitse. Päivät kuluvat small talkia harrastaen, pitkillä patikkaretkillä käyskennellen ja satunnaisille teinikänniääliöille jöötä pitäen. Varsin pian käy kuitenkin ilmi, ettei kaikki ole aivan hollillaan. Luonnonpuistossa hiippailee outoja hahmoja, turisteja sekä katoilee että on kadonnut jo aiemminkin, Henryn ja Delilahin keskusteluja salakuunnellaan ja ympäristöstä löytyy epäilyttävästi aidattuja alueita. Kaikkea tätä kummastellessa pitäisi vielä hoitaa hommansakin, jottei poikkeuksellisen kuuma ja kuiva kesä johtaisi katastrofaaliseen metsäpaloon.

Heti ensimmäiseksi huomio kiinnittyy tämän ensimmäisestä persoonasta kuvatun, vahvasti tutkimiseen pohjautuvan seikkailun avoimuuteen. Henryn valvottavaksi päätyvä alue on verrattain laaja, eikä peli harrasta kovinkaan kummoista kädestä pitelyä. Jos on heitettävä rutiininomainen partioreissu tai taivaanrannassa siintää jotain omituista, sinne on suunnistettava ihan omin avuin karttaa ja kompassia ahkerasti vilkuillen. Vaikka jo pelkässä päämäärättömässä haahuilussa keskellä kaunista luontoa on oma viehätyksensä, rakentuu Firewatch ensisijaisesti Henryn ja Delilahin väliselle hauraalle kemialle. Molemmat ovat aikuisia, hieman rikkirevittyjä persoonia, joiden kyyninen elämänasenne ja karkea huumori kannattelevat muutoin niin kovin seesteistä seikkailua hienosti, varsinkin kun pelaajakin pääsee vaikuttamaan siihen, mitä Henryn milloinkin suustaan päästää.

Reaaliajassa Henryn kahden ja puolen kuukauden kesäduunin kokee noin neljässä tunnissa, johon mahtuu kosolti luonnonrauhaa, upeita auringonlaskuja ja -nousuja, hulppeita maisemia, kiipeilyä, hylättyjä leiriytymispaikkoja ja tasaisesti epämukavuutta nostattavia tapahtumia. Pienenä kauneusvirheenä joihinkin paikkoihin pääsemisestä on tehty kovin kömpelöä ja epäuskottavaa, ja tarinakin päätyy loppuaan kohden vähän lässähtämään. Tämä on kuitenkin helppo antaa anteeksi, koska kahden epätäydellisen ihmisen kohtaamisessa pelkän radiopuhelimen välityksellä nyt vain on sitä jotain. Ei siitä toki mihinkään pääse, että myös Firewatch on pohjimmiltaan peli lähinnä nimellisesti mutta kuten niin moni näistä ”kävelysimulaattoreista” osoittaa, soveltuu media mainiosti myös ihan pelkille tarinoille. Setä tykkäsi.

Edith, Edith, kuka v***n Edith?

Tuo kysymys nousi mieleen, kun silmäilin kuun alussa muiden pelaajien listoja viime vuoden parhaista peleistä. Niistä useammassakin mainittiin What Remains of Edith Finch, jonka kehittänyt Giant Sparrow kuulosti oudon tutulta. Pienen aivojumpan jälkeen muistin, että kyseisen studion käsialaa oli myös vuonna 2012 kovasti ihastuttanut The Unfinished Swan. Kun What Remains of Edith Finch sattui vieläpä olemaan sopivasti PlayStation Storen tammialessa, päätin vilkaista millainen potentiaalinen merkkitapaus oli päässyt livahtamaan omasta tutkastani. Nyt, vain paria hassua tuntia myöhemmin voi todeta, että ohikiitävyydestään huolimatta kyseessä oli taas kerran vallan kaunis ja koskettava tarina.

Vasta 17-vuotias Edith Finch on nuoresta iästään huolimatta sukunsa viimeinen edustaja. Vuosien saatossa Finchit ovat joko kadonneet tai kuolleet mitä oudoimmissa olosuhteissa. Kuuden vuoden poissaolon jälkeen Edith palaa lapsuudenkotiinsa tarkoituksenaan tutustua paremmin kirotuksikin väitetyn sukunsa historiaan. Vaikka ränsistyneen kartanon ovet on saumattu umpeen, on talo tupaten täynnä salakäytäviä, joita koluamalla Edithille avautuu pikku hiljaa suvun jokaisen jäsenen elämä ja kohtalo. Kirjeiden ja päiväkirjamerkintöjen laukaisemien takautumien kautta tyttö päätyy kokemaan kunkin Finchin viimeiset hetket näiden omien silmien kautta. Niin karmivalta kuin tuo saattaa kuulostaakin, ei peli kuitenkaan ole kauhuseikkailu vaan kaihoisa ja mystinen elämysmatka täynnä kiehtovaa fantasiaa.

Ensimmäisestä persoonasta kuvattu What Remains of Edith Finch on tyylipuhdasta tutkimista, jossa interaktio rajoittuu vain kävelyyn ja sekalaisten kiintopisteiden aktivoimiseen ohjaimen olkapäänapilla. Niin Edithin kuin Finchin suvun muidenkin edustajien ääneen puhutut mietteet leijailevat tyylikkäästi osaksi ympäristöä ja huolehtivat tarinankerronnan ohella vienosti myös pelaajan johdattamisesta. Vaikka autioksi jäänyt kartano onkin valtava, etenee seikkailu jopa poikkeuksellisen suoraviivaisessa putkessa, jonka keskiössä on enemmänkin kokeminen kuin varsinainen pelaaminen. Juuri tuota enempää ei spoilereiden välttämiseksi voi edes sanoa, sillä pelin taika kumpuaa niin vahvasti kunkin Finchin melankolisesta mutta usein myös riemastuttavan omalaatuisesta, todellisuuden kudosta repivästä tarinasta.

Pähkinänkuoressa What Remains of Edith Finch on vaikuttava aikuisten satu, jota kokiessa silmäkulmakin saattaa hieman kostua. Sen lyhyys, tarkoituksellisen viipyilevä tempo ja pelillisten elementtien vähyys ei välttämättä sovi kaikille mutta tunnelmallisten tarinoiden ystäville se tarjoaa mitä hienoimman ja mieleenpainuvimman matkan!

Tuhatpuujalkainen kissahöystöllä

Spirry ei pahemmin etiketeistä perusta

Laadukkaita pelejä voi putkahtaa esiin oikeastaan mistä päin maailmaa tahansa. Eilen tämän todisti singaporelainen indiestudio The Gentlebros, jonka tietoisen höpsö kissatoimintarope Cat Quest onnistui liimaamaan minut ruudun ääreen koko kahdeksan tuntinsa ajaksi. Pelin nimetön sankarikatti on pulassa jo ensimetreiltä alkaen, kun ilkeä Drakoth-kissa kaappaa tämän siskon ja alkaa terrorisoida Felingradin avutonta ja talonpoikatäyteistä kuningaskuntaa lohikäärmeidensä avulla. Onneksi poloinen sankarimme osoittautuu hetkeä myöhemmin muinaisten, jo kadonneiksi luultujen lohikäärmelistijöiden jälkeläiseksi. Puhumista hän ei tosin harrasta mutta eipä tuo ole kummoinenkaan haitta kun reissuseuraksi lyöttäytyy joviaali ja sanavalmis suojeluskissahenki Spirry. Yhdessä kaksikko päätyy ravaamaan pitkin poikin Felingradia torppaamassa Drakothin kavalia juonia törmäillen siinä ohessa kutakuinkin kaikkiin ja vieläpä kaikista kömpelöimpiin kissapohjaisiin sanaleikkeihin joita tämä universumi sisällään pitää.

Miellyttävän tiiviin intron jälkeen lähes koko laaja Felingrad on vapaasti tutkittavissa. Pelimaailma on tällä kertaa kirjaimellisesti kartta, jolle on ripoteltu hupaisilla paikannimillä varustettuja alueita, kyliä, luolastoja ja tietysti hirviöitä. Ne kukistetaan sulavissa reaaliaikaisessa taisteluissa, joiden kontrollit ovat taidokkaasti pelkistetyn yksinkertaiset. Yhdellä napilla hyökätään ja toisella kierähdetään kissamaisen sulokkaasti pois vastavahingon tieltä. Ohjaimen neljän olkapäänapin taakse taasen voi valita haluamansa setin Felingradin maagikissoilta ostettavia taikoja. Vaikka ne huomattavan tehokkaita ovatkin, niihin kulutettu mana palautuu vain lähitaisteluaseella huitoen, joten kärhämissä on syytä omata ainakin vähän taktista pelisilmää. Esineitä tai kauppoja ei ole. Kylien majatalot toimivat ilmaisina tallennuspisteinä ja käytännössä kaikki aseet ja varusteet haalitaan kyytiin luolastojen kissa-arkuista.

Jotta pelaaja pysyisi päätarinan vaatimassa levutustahdissa, on syytä vilkuilla ahkerasti kylien ilmoitustauluja sekalaisten sivutehtävien toivossa. Niistä jotkin opettavat sankarille välttämättömiä erikoiskykyjä kuten vetten päällä kävely tai peräti lentäminen. Valtaosa on kuitenkin vain yksinkertaisia variaatioita teemoista ”hae jotain”, ”mene jonnekin”, ”tapa kaikki”, tai useimmiten kaikki kolme yhdessä. Yleensä näin innoton tehtäväsuunnittelu olisi myrkkyä mille tahansa pelille mutta Cat Questin täyskädessä on söpöyden ja (hyvän) huonon huumorin lisäksi myös kerrassaan esimerkillinen tempo. Kun sekä tehtävät että luolastot ovat lyhyitä, ehtii tuon aiemmin mainitun kahdeksan tunnin aikana selvittää vaikka pelin kaikki 62 sivutehtävää, 52 luolastoa, ja vieläpä levuttaa siinä samalla tasolle 99 saakka. Tavallaan koko seikkailu toistaa itseään alusta loppuun saakka mutta koska tahti on niin julmetun ripeä, siihen ei tule kiinnittäneeksi isommin huomiota. Kun lisäksi niin tehtävät kuin luolastotkin kertovat etukäteen suositellun hahmotasonsa, välttyy kätevästi hakkaamasta päätään tarpeettomaan grindausseinään.

Siinä missä niin moni peli varsinkin indie-puolella olettaa pelaajan jäävän niiden pauloihin hyvinkin pitkiksi ja usein kohtuuttoman oloisiksi ajoiksi, Cat Quest on rakastettavan rehellinen. Se tiedostaa vallan hyvin olevansa vain vekkuli yhden päivän hupailu mutta tekee kaikkensa sen eteen, jotta tuo päivä olisi mahdollisimman viihteellinen. Sellaiseksi se myös muodostui, joten tehtävä suoritettu ja kaksi peukkua ylös!

Itse asiassa edellä mainittu minihelmi potkaisi käyntiin tämän vuoden shoppailun, sillä Ron Gilbertin Thimbleweed Park ehti kuin ehtikin löytää tiensä kotiin jo viime vuoden puolella. Paitsi että se on kokoelmani ensimmäinen (ja melko todennäköisesti viimeinen) fyysinen PC-peli, on se taatusti myös yksi komeimmista kunnianosoituksista Lucasfilmin 80- ja 90-luvun graafisille seikkailuille. Niille, joista ainakin oma ikäluokkani nautti pentuna täysin rinnoin mutta jotka silloisina persaukisina teineinä tuli varsin suurella todennäköisyydellä koettua laittomina kopioina. Vaikka Good Old Gamesin kaltaiset toimijat antavat mahdollisuuden digitaaliseen katumukseen vielä näin aikuisiälläkin, onhan noissa vanhan ajan isolootissa nyt vaan ihan oma tenhonsa!

D’awwwww!

Kulunut pelivuosi jää mieleen tasalaatuisuutensa lisäksi myös siitä, että värikkäät tasoloikat tuntuvat tekevän ainakin jonkinlaista comebackia. Suuret pelitalot tosin luottavat lähinnä joko vakiintuneisiin brändeihin tai vanhojen hittisarjojen HD-ehostuksiin. Vaikka tuo onkin hivenen tylsää varman päälle pelaamista, löytyy maailmasta onneksi myös Gears for Breakfastin kaltaisia pioneereja. Tämän pienen studion joukkorahoitettu debyyttipeli A Hat in Time muodostui itselleni melkoiseksi jouluihmeeksi. Tekijöiden itsensä ”halvatun söpöksi 3D-tasoloikaksi” kuvailema peli paitsi pitää kutinsa, ponnahtaa myös vaivatta lajityyppinsä kirkkaimpaan kärkeen ja näyttää kenellekään kumartelematta, kuinka tuo vähän unohduksiin painunut 90-luvun puolivälin tasoloikkataika toimii tuoreilla raaka-aineilla vielä nykypäivänäkin.

Pelin sankaritar on ihan vain Hattumuksuksi nimetty nuori tyttö, jonka tähtienvälinen kotimatka keskeytyy mafiaplaneetan kiertoradalle. Tullimaksuista syntyvän kiistan myötä tytön avaruusalus ottaa osumaa ja niinpä sekä hän että aluksen polttoaineen virkaa toimittavat 40 maagista tiimalasia sukeltavat planeetan pinnalle. Kotimatka voi jatkua vasta, kun bensatankki on saatu takaisin täyteen, joten keräilyhommiksihan se taas menee. Planeetta koostuu neljästä verrattain isosta avoimen maailman alueesta, joista kuhunkin on ripoteltu kymmenen enemmän tai vähemmän tarinavetoista näytöstä. Näitä haastetaan hubina toimivasta avaruusaluksesta käsin ihan vapaavalintaisessa järjestyksessä, mitä nyt tyystin uusien alueiden avaaminen vaatii tietyn määrän takaisin hommattuja tiimalaseja ja osa näytöksistä on läpäistävissä vasta, kun toisista mukaan kertynyt varustus sen mahdollistaa.

Ketterä Hattumuksu taitaa jo heti kättelyssä tuplaloikkien ja ilmasyöksyjen kaltaiset välttämättömyydet. Sateenvarjo taasen toimii sekä käyttökelpoisena lähitaisteluaseena että laskuvarjona, jos jokin loikka sattuu osoittautumaan vähän turhan hurjapäiseksi. Näiden perustaitojen lisäksi kentistä löytyy lankakeriä, joista tyttö väsää itselleen näppärästi uusia, erikoisvoimilla varustettuja hattuja. Niiden avulla voi mm. ravata nopeammin, tehdä huimia loikkia niitä mahdollistavilta alustoilta, sekoitella räjähtäviä rohdoksia ja lopulta jopa hidastaa aikaa. Hattuihinsa voi myös löytää tai ostaa merkkejä, jotka tarjoavat lisäbonuksia kuten erikoisvoimien nopeampi palautuminen, äärimmäisen käytännöllinen heittokoukku, tai vaikkapa keräiltävää sälää tehokkaammin mukaan kiskova magneetti.

Jotta peli olisi toimintaseikkailu eikä ”vain” tasoloikka, se tarvitsee aina sekä tarinan että tukun hyviä hahmoja. Varsinkin tällä saralla A Hat in Time loistaa erityisen kirkkaasti. Alati pirteä Hattumuksu on jo itsessään kenties hellyttävin sankaritar ikinä ja planeetalta löytyy kosolti mitä erikoisimpia persoonallisuuksia. Mafian kurmoottamisen lisäksi tyttönen joutuu selvittelemään pingviinien ja pöllöjen välistä kiistaa elokuvamaailman herruudesta, tekemään hanttihommia saadakseen takaisin teatraalisen varjohaamun takavarikoiman sielunsa, ja viilettämään pitkin poikien majesteettisia alppeja paikallista vuohikansaa jelppimässä. Peli on julmetun hauska, alati yllätyksellinen ja tupaten täynnä sekä erinomaista ääninäyttelyä että musiikkia.

Kaiken muun hyvän lisäksi A Hat in Time on juuri sopivalla tavalla haastava. Varsinkin jokaisen alueen loppupomot ovat pitkiä ja vaikuttavia yhteenottoja, joista ei selvitä nopeasti kolmella helpolla osumalla vaan väistellen paniikissa massiivisia hyökkäyksiä yrittäen löytää niiden välistä sopivia rakoja pienen vastavahingon tekemiseksi. Uusintayrityksiltä, ärräpäiltä ja kenties jopa muutamalta ragequitilta on vaikea välttyä mutta jollain oudolla tavalla peli ei oikeastaan koskaan tunnu halpamaiselta. Kamera tosin on ajoittain hieman temperamenttinen tehden loikkien kohdistamisesta turhan vaikeaa mutta tuo nyt on vähän jokaisen 3D-tasoloikan ongelma. Hattua taasen pitää nostaa erinomaisille trophyille, jotka haastavat selvittämään yksittäisiä näytöksiä joko omaperäisesti tai mahdollisimman virheettömästi. Kaiken mahdollisen näkeminen ja kokeminen vei lopulta jopa 18 tuntia, joten A Hat in Time on vieläpä erittäin sisältörikas tapaus.

Parhainta pelissä on kuitenkin se, miten piskuinen tulokasstudio näyttää koko peliteollisuudelle, ettei ensiluokkaisen 3D-tasoloikan tekemiseksi todellakaan tarvitse aina turvautua Nintendoon ja Marioon. Ainakin omasta mielestäni tämän olisi aivan hyvin voinut pukata pihalle vaikka täysihintaisena fyysisenä julkaisuna ja se olisi sittenkin ollut joka pennin arvoinen. A Hat in Time tuo aikanaan rakastetun lajityypin takaisin sellaisella rytinällä ja ihailtavalla omaperäisyydellä, että isompienkin pelitalojen soisi ottavan opiksi. Yksi vuoden 2017 huikeimmista esityksistä, Gears for Breakfast! Tällaista ehdottomasti lisää, kiitos!

Vaikka pari lähetystä matkaakin yhä maailmalla (toivottavasti ainakin), vuoden viimeiset peliostokset alkaa nyt olla taputeltu. Lisää indie-elämyksiä haetaan viimeistään ensi vuoden puolella ainakin Thomas Happin kovasti kehutusta Metrdoivaniasta Axiom Verge. Lisäksi, vaikka A Hat in Timesta lienee paha pistää paremmaksi, vilkaisenpa nyt kuitenkin josko männäaikojen Yooka-Laylee sammuttaisi lopunkin 3D-tasoloikkajanon.

Enkelten kaupunki v1.1

Totuus ei pala pantsuissakaan

Selän yhä kenkkuillessa ja vuoden toiseen magneettiin aikaa odotellessa arki on kutakuinkin yhtä synkkää kuin sääkin. Mielentilaa onkin viime päivinä tukenut mainiosti L.A. Noire. Sen yhtäläisen synkkä, kyyninen ja karhea film noir -maailma ei nykyiselle konsolisukupolvelle remasteroituna ole muuttunut kovinkaan kummoisesti. Mikä kuitenkin 2011 toimi, toimii näköjään vielä näin kuusi vuotta myöhemminkin. Cole Phelpsin, ansioituneen toisen maailmansodan veteraanin matka pahaisesta sinivuokosta karaistuneiden etsivien kärkikaartiin vuoden 1947 Los Angelesissa on edelleen hivenen omalaatuinen mutta sekalaisista oikullisuuksistaan huolimatta tyylikäs ja viihdyttävä hiekkalaatikko.

Pelin kantavana voimana ovat yhä silminnäkijöiden ja epäiltyjen kuulustelut. Niissä vastapuolen kehonkieltä tarkkaillen pitäisi päätellä edustavatko näiden lausunnot totuutta, muunneltua totuutta, vai puhdasta palturia, joka ammutaan alas tutkinnan varrella kyytiin kertyneellä todistusaineistolla. Tämä sinällään hauska ja omaperäinen idea kärsi aina siitä, että ilmeiden onnistunut tulkitseminen oli usein hakuammuntaa. Koskaan ei voinut olla aivan varma siitä, millä tavoin verrattain kiivasluontoinen Phelps kunkin vaihtoehdon tapauksessa reagoi. Uusintaversiossa totuus ja epäileminen on korvattu termeillä hyvä kyttä ja paha kyttä mutta eipä se juuri tilannetta muuksi muuta. Kuulustelut edustavat edelleen ihan mukavaa aivojumppaa mutta ennen lopullisia valintoja on aina suuri kiusaus luntata netistä, onko päätymässä pelinkin mielestä oikeaan vaihtoehtoon.

Jos L.A. Noire onkin saanut uuden kerroksen maalia, eipä se hirvittävän ilmeistä ole. Ehostuksesta huolimatta peli näyttää väkisinkin jo vähän ikääntyneeltä ja kukoistavan suurkaupungin kadut usein omituisen autioilta. Onneksi aikakauden ajopelit, mainostaulut ja nähtävyydet mallinnettiin aikanaan niin suurella pieteetillä, että silkka päämäärätön kruisailu jazzin ja radiokuunnelmien säestyksellä on yhä mitä nautinnollisinta ajanvietettä. Harmillinen jako tarinan ja sivutehtävillä koristellun hiekkalaatikon välillä on kuitenkin säilynyt entisellään. Siinä missä GTA-tyylisten hiekkalaatikoiden tarinatehtävät aktivoidaan yleensä kartalta löytyville markkereille suunnistamalla, kiidätetään Phelpsiä keskeytymättömässä putkessa tapauksesta toiseen. Velvollisuuksista vapaa vaeltelu sallitaan oikeastaan vasta sen jälkeen, kun ansioitunut miekkonen siirretään niittämään kunniaa johonkin uuteen jaostoon ja sittenkin vapaa moodi on kytkettävä erikseen päälle alkuvalikkoon peruuttamalla.

Korjaamista olisi kaivannut kipeästi myös se, ettei välianimaatioita voi skipata. Ensimmäisellä kerralla tuo ei tietenkään häiritse mutta vasta tapausten loppuraporteista selviää jäikö todistusaineistoa huomaamatta, menivätkö kuulustelutilanteet oikein ja kuinka paljon rahallista vahinkoa varomaton suhaaminen pitkin poikin kaupunkia sai aikaan. Viiden tähden täydellisyyteen pyrkivien pelaajien pitää aika suurella todennäköisyydellä ottaa ainakin jokunen tapaus uusiksi, jolloin samojen välipätkien seuraaminen on äärimmäisen tympeää. Myös monia toimintakohtauksia edeltää pieni välipätkä, jotka kerta toisensa jälkeen mokatessa tulevat epämiellyttävän tutuiksi. Ei L.A. Noire nyt mikään vaikea peli ole mutta varsinkin suojapaikoista irtaantuminen on sen verran kömpelöä, että lyijyn lentäessä osumaa otetaan ajoittain vähän halpamaisen oloisesti.

Jos on kiinnostunut keräiltävistä, niitä pelissä piisasi jo alunperinkin ja tässä versiossa vähän vielä enemmän. Pelimaailman kaikkien 95 ajopelin ratin taakse istahtaminen edustaa vielä ihan aidosti koukuttavaa aarteenetsintää mutta kaiken maailman filmikelat, virkamerkit, novellit ja LP:t ovat juuri sellaista turhanpäiväistä pikkusälää, johon törmää vain vahingossa tai opaskartan avustuksella.

Korjaamatta jääneistä pikkuvioistaan huolimatta L.A. Noiren kokee mielellään toiseenkin kertaan. Se on päälle 30 tunnin kovaksikeitetty rikosdraama, joka peilaa sodanjälkeistä 40-lukua hyvinkin monipuolisella, uskottavalla ja viihdyttävällä tavalla. Pelin maailma on toki korostetun karski ja kursailemattoman seksistinen mutta sellaistahan laadukkaan film noirin pitää ollakin. On sääli, että peli jäi lopulta aussikehittäjänsä ainoaksi julkaisuksi, sillä puutteistaan huolimatta kyseessä on raikkaan erilainen hiekkalaatikko, jollaisia ainakin tässä pelitaloudessa arvostetaan kovastikin.

Viime viikon Black Friday ei ollut omalla kohdallani kovinkaan kummoinen tapaus. Varsinkin hyvät pelitarjoukset tuntuivat olevan kiven alla. Kyytiin tarttui lopulta vain maltillinen läjä PS4-julkaisuja, jotka kaikki ovat vähän sellaisia ”voisi kai tuota kokeilla” -tapauksia. Darksiders II: Deathinitive Edition, The Last of Us Remastered, Resident Evil 7: Biohazard, Uncharted: The Lost Legacy ja The Walking Dead: A New Frontier olivat kuitenkin valahtaneet jo alle kahteen kymppiin kappale, jolla yleensä viitsin pelin jo ostaa, jos olen ostaakseni.