Aihearkisto: Shoppailu

Liiallisuuden lapsi

Joskus voi näköjään onnistaakin. Kun Ubisoftin vähän tavanomaista taiteellisempi ja ihan hyvän vastaanoton saanut 2D-tasoloikka-RPG Child of Light noin kolme vuotta sitten julkaistiin, teki sitä aina mieli kokeilla. Näin ei kuitenkaan päässyt käymään, koska sitä ei koskaan julkaistu fyysisenä versiona (tai no tavallaan julkaistiin mutta pelkän latauskoodin sisältävä pahvikotelo on pohjimmiltaan vain pahvikotelo.) Vaikka rahanyörit eivät pelille aikanaan auenneetkaan, oli se mukana syyskuun PlayStation Plus -kattauksessa. Niinpä pääsin vihdoin viimein katsastamaan millaisesta merkkitapauksesta olenkaan jäänyt paitsi. Noin kahdeksan tunnin naama mutrussa väännettyä läpipeluuta myöhemmin on todettava, että olisi saanut jäädä kokematta.

Pelissä punatukkainen prinsessa Aurora viilettää pitkin poikin Lemurian taianomaista kuningaskuntaa yhdessä tulikärpäskeiju Igniculuksen kanssa. Matkan varrella kaksikon seuraan liittyy sekalainen katras uusia tuttavuuksia ja jonkin sortin perhedraamaa tässä kai selvitellään. Tarina jäi kuitenkin tyystin pimentoon, sillä Child of Light on päättänyt kertoa sen runomuodossa. Kaikki kerronta hahmojen välistä sanailua myöten on puettu ontuviksi riimeiksi, jotka soljuvat kuin jähmeä jäteöljy tervassa ja vääntävät juonen niin kömpelösti seurattavaan muotoon, ettei siitä ensimmäisten kymmenen minuutin jälkeen välitä enää tippaakaan.

Tuon saman kymmenminuuttisen aikana mukavaa Metroidvania-henkisyyttä lupaileva maailmakin hajoaa käsiin. Aluksi vain loikkimaan kykenevä Aurora saa jo alkumetreillä maagisen kyvyn lentää, jonka myötä tutkimisen ja löytämisen riemusta katoaa jo puolet. Toinen puolikas menetetään historian ehkä järkyttävimmän Ubipöhön myötä. Pelissä on miltei mahdotonta edetä edes viittätoista sekuntia törmäämättä aarrearkkuihin tai kehnosti piilotettuihin salaluoliin. Myös miltei jokainen vuoropohjainen taistelu johtaa uusiin hahmotasoihin ja niiden myötä tyhjänpäiväisten kykypuiden täyttämiseen. Peli on kuin ADHD-potilaan unelma, jossa on aivan joka hetki oltava jotain mutta sitä on sitten niin ylettömästi ettei mikään tunnu enää miltään.

Toki se on sanottava, että Child of Light on huikean kaunis ja vähän vielä huikeamman kauniisti animoitu. Ylipäätään sen minkäänlainen kritisoiminen tuntuu koiranpennun potkimiselta mutta kun ei iske niin ei iske. Konservatiivisella tarinankerronnalla ja tutkimisen arvoisella maailmalla peliin olisi ehkä tullut perehdyttyä syvällisemmin mutta tällaisenaan se ei ansaitse näitä neljää hutaistua tekstinkappaletta enempää.

Tämänkin ohilyönnin aikana jonoon hiippaili neljä potentiaalista kunnaria. Niistä L.A. Noire on ns. varma nakki, koska kyseessä on jo PS3:lla erinomaisesti viihdyttäneen pelin remasteroitu versio. Sen jaksaa taatusti läpäistä toistamiseenkin, varsinkin kun PS4-versioon on ympätty mukaan myös kaikki aikanaan väliin jääneet DLC:t (jep, ostan mieluummin vaikka koko pelin uudelleen kuin maksan digitaalisesta lisäsisällöstä.) NIS America puolestaan vakuuttaa kahdella kovalla jatko-osalla. Demon Gaze II on kakkososa ehkä parhaimmalle luolastonkoluamiselle ikinä kun taas Nights of Azure 2: Bride of the New Moon jatkaa sitä positiivista perintöä, jonka sen edeltäjä vasta viime kuussa minulle jätti. Pientä täpinää saa aikaan myös Taiko no Tatsujin: Session de Dodon ga Don!, joka rumpukontrollerin kera tarjoaa ensimmäistä kertaa mahdollisuuden pelata Taiko-pelejä tavalla, jolla ne on tarkoitettukin pelattavaksi.

Ei minun taivaani

Öööööö… Joo?

Aina yhtä ihastuttavan ajantasaisena pelaajana päädyin hiljattain ottamaan työn alle niinkin tuoreen tapauksen kuin No Man’s Sky. Hypen hurmaamana hankin tuon jo vuosi sitten julkaisupäivänä mutta silloin se onnistui viihdyttämään vaivaisen parin tunnin ajan ennen palaamistaan takaisin pelikomeron perukoille. Vuoden aikana Hello Games on päivittänyt ja ehostanut avaruuseepostaan jo useampaankin otteeseen, joten päätin selvittää joko versio 1.38 tekisi valtavan avaruuden kartoittamisesta edes etäisesti mielekästä. Noin 40 pelitunnin jälkeen on valitettavasti todettava, että eipä juuri.

Uusintayritys tiputti minut planeetalle, josta oli pelin näennäisenä maalina toimivaan universumin keskustaan iloiset 750,000 valovuotta. Kun oma rämä alus oli saatettu lentokuntoon erinäisiä resursseja käsilaserilla louhien, oli aika ravistaa planeetan pölyt jaloista, loikata kiertoradalle ja lähteä viipottamaan kohti uusia ihmeellisiä galakseja. Se voisi olla mahtava seikkailu, jos peli pysyisi jatkuvasti tuoreena ja yllätyksellisenä mutta kun on nähnyt yhden planeetan ja tähtijärjestelmän, on oikeastaan nähnyt ne kaikki.

Kukin tähtijärjestelmä koostuu avaruusasemasta ja satunnaisesta määrästä planeettoja ja niiden kuita. Avaruusasemilla voi jutustella kolmeen eri rotuun kuuluvien muukalaisten kanssa, harjoittaa kaupankäyntiä ja hyväksyä tehtäviä lisätienestien toivossa. Niihin kuuluu sekä avaruuspiraattien höykyttämistä että erinäisiä planeetoilla suoritettavia töitä teknologian korjaamisesta ja kadonneiden henkilöiden etsimisestä aina kasvillisuuden skannaamiseen tai eläimistön harventamiseen. Kun lähitienoot alkavat tympiä, voi louhittavia resursseja yhdistelemällä väsätä poimuajokristallin, jolla loikataan seuraavaan tähtijärjestelmään ja… No, siinäpä oikeastaan kaikki.

Päivitysten myötä osalle planeetoista voi perustaa oman tukikohdan, jota voi laajentaa isolla valikoimalla käytäviä, huoneita ja tutkimuspisteitä, joihin avaruusasemilta värvätään henkilökuntaa. Jos hidas jalkapatikka planeettojen pinnalla ei maita, voi niillä huristella nyt myös exoaluksella, jollaisen voi ilmeisesti rakentaa tukikohtaansa asianmukaisesti laajentamalla. Innokkaan tähtimatkaajan tukikohta jää luonnollisesti nopeasti valovuosien matkan päähän mutta sinne voi palata helposti jokaisella avaruusasemalla olevan portaalin kautta. Masokismiin taipuvaiset voivat lisäksi haastaa pelin myös uudessa survival-moodissa tai jopa permadeathilla höystettynä.

Näistä pikku-uudistuksista huolimatta No Man’s Sky on edelleen vain ja ainoastaan tylsä. Sen 18 kvintiljoonaa satunnaisgeneroitua maailmaa satunnaisgeneroituine kasveineen, eläimineen ja ilmastoineen ovat visuaalisesti erilaisia mutta sisällöllisesti identtisiä. Pelaaminen on pelkkää tympeää toistoa, jossa loikataan uuteen tähtijärjestelmään ja haalitaan sieltä kasaan riittävästi resursseja uuden poimuajokristallin luomiseksi. Ehostamaton avaruusalus kykenee vain säälittäviin sadan valovuoden mittaisiin loikkiin ja vaikka satunnaisia madonreikiä hyödyntämällä matka taittuu jopa 15 kertaa nopeammin, vaatisi universumin keskustan saavuttaminen melkoista omistautuneisuutta. Viihdettä voi toki yrittää repiä irti aluksensa, aseensa ja avaruuspukunsa parantelemisesta tai noiden kolmen muukalaisrodun kieliä sana sanalta oppien. Kaikesta tästä huolimatta No Man’s Sky on lähinnä järjettömän kokoinen kulhollinen kaurapuuroa, joka tulee tutuksi jo yhden ainoan lusikallisen jälkeen. Mielikuvituksettomia tavoitteita innottomasti täyttäen pelistä nappaa kyllä sen platinapystin mutta universumin keskustan saavuttaminen ei tunnu kaiken vaivan ja toiston arvoiselta.

Onneksi vaihtoehdoista ei koskaan ole pulaa. Tälläkin viikolla kämppään on tupsahdellut taas vaikka mitä mielenkiintoista. Visuaalinovelli Chaos;Child lupailee psykologista kauhua, Spintires: Mudrunner päästää rälläämään raskaalla kalustolla mahdottoman tuntuisiin jorpakkoihin, Undertale on ymmärtääkseni varsin eksentrinen mutta myös kovasti kehuttu indie-RPG ja Yomawari: Midnight Shadows puolestaan pyrkii säikyttelemään chibisti. Näyttää tämäkin vuosi tarjoilevan melkoisen mukavan ja monipuolisen pelisyksyn!

Pierutaidetta

Meidän ei ehkä pitäisi olla täällä…

Viikonlopun suunnitelmat menivät kertaheitolla uusiksi, kun postista putkahti jo perjantaina ensi tiistaina julkaistava South Park: The Fractured But Whole. Koska maanmainiosta The Stick of Truthista on kulunut jo reilut kolme vuotta, piti uutukaista kokeilla samoin tein. Nyt, pariakymmentä pelituntia ja läpipeluuta myöhemmin on mukava todeta, että Trey Parkerin ja Matt Stonen huumorissa on yhä sitä jotain! Ei sillä, että The Fractured But Whole olisi juonellisesti kovinkaan paljon edeltäjäänsä kummoisempi. Kun South Parkin lapset leikkivät vielä edellisen pelin fantasiaa, päättää Eric Cartman yhtäkkiä supersankareiden olevan kuuminta hottia ikinä. Yhdessä pienessä hujauksessa jokainen on keksinyt itselleen salaisen supersankari-identiteetin ja valinnut kahdesta toisiaan vastaan kilpailevasta ryhmittymästä omansa. Näin muuttuu South Parkin unelias pikkukaupunki jälleen sotatantereeksi, jossa vain mielikuvitus on rajana.

Pelaaja on tuttuun tyyliin sanaakaan pukahtamaton Uusi Poika (tai Tyttö), joka liittyy Cartmanin johtamaan supersankariryhmään erikoiskykynään – kuinkas muutenkaan – suolistokaasut. Kyseenalainen voima mutta vaatimattomat tuhnut vahvistuvat seikkailun edetessä repimään rikki jopa ajan kudoksen. Sovinnaisuuden rajoja koettelevaa, tarkoituksellisen hölmöä pissa- ja kakkahuumoria piisaa siis (pieru)pilvin pimein. Kaiken tuon mauttomuuden keskellä South Parkin nuoret kuitenkin jälleen kerran opettavat nauramaan ihmiskunnan parantumattomalle idiotismille sen kaikissa esiintymismuodoissaan. Viiltävästä yhteiskuntakritiikistä osansa saavat tasapuolisesti niin luiskaotsaiset rasistit kuin moraalisessa ylemmyydessään piehtaroivat sijaisloukkaantujatkin, ja juuri tämä vallaton mutta älykäs anarkia pitää pelin hienosti kasassa.

Tarinatehtävien perässä juostaan neljän supersankarin tiiminä. Matkaseuraksi avautuu pelin edetessä kymmenen tuttua hahmoa, joista jokaisella on yksi äärimmäisen voimakas erikoisliike ja kolme vähän tavallisempaa. Sama pätee myös pelaajaan, jonka on aluksi tyydyttävä yhteen vapaavalintaiseen hahmoluokkaan mutta joka saa lopulta noukkia taisteluliikkeensä peräti kymmenen eri luokan liikevalikoimasta. Roolipelaamisen perinteitä kunnioittaen mukaan mahtuu brutaalia vahinkoa niin läheltä kuin etäältäkin, parantavaa magiaa, ja sekalainen kasa buffeja ja debuffeja. Neljänkymmenen taidon valikoimasta jokainen löytänee helposti omaan pelityyliinsä parhaiten soveltuvan yhdistelmän.

Vuoropohjaiset taistelut käydään verrattain pienillä grideillä, joissa kukin yrittää parhaansa mukaan asemoida itsensä sekä vahingon jakamiseksi että välttämiseksi. Tuotakin tärkeämpää on kuitenkin taktikoida niin, ettei oman vuoronsa jälkeen ole jonkun toisen liikkeitä estämässä. Koska mikään ei ole pyhää, huutia saavat matkan varrella naapuruston lapsien lisäksi myös vanhemmat, vanhukset, katolilaispapit, kierot poliisit, pummit, prostituoidut, korealaiset ninjat, rapumuukalaiset, jne. Jos pokkaa on riittävästi, voi turpasaunaan haastaa jopa itsensä Morgan Freemanin.

Keräilyaddikteja hemmotellaan aina niin muodikkailla selfieillä, joihin kaupungin kymmeniä asukkaita yritetään houkutella mukaan. Tälle turhamaiselle ajalle tyypillisesti ne lähetetään heti pelin sosiaalisen mediaan, Coonstagramiin, jossa tavoitteena on tietysti tulla South Parkin seuratuimmaksi henkilöksi. Sinne tänne on piilotettu myös kosolti sarjan herttaista poikaparia, Tweekia ja Craigia esittävää yaoi-fanitaidetta. Löytämistään odottavat lisäksi kymmenet erilaiset asut, hiustyylit ja muut tykötarpeet, joilla itsestään voi loihtia juuri sen näköisen South Park -hahmon kuin on aina halunnut. Joka puolelta matkaan kertyvää sekalaista irtotavaraa taasen hyödynnetään askartelutarpeina omia kykyjä ehostaville artefakteille, uusille asusteille ja terveyttä parantaville esineille.

Kokonaisuutena The Fractured But Whole on tavallaan ennalta arvattava mutta silti erinomainen. Piiloälykkään piikittelyn ohella sen kantavana voimana toimii – ja tiedän kyllä olevani ristiriidassa edellisen lauseeni kanssa – jatkuva yllätyksellisyys. Hulvattomia minipelejä ja toinen toistaan odottamattomampia tilanteita vyörytetään pelaajan niskaan niin hurjalla sykkeellä, ettei aika käy tylsäksi edes vahingossa. Vaikka peli lähinnä keksiikin The Stick of Truthin pyörän uudelleen, mitäpä sitä toimivaa kaavaa muuttamaankaan; kyllä South Parkissa muutaman vuoden tauon jälkeen oli taas mitä piristävintä käydä kääntymässä!

Tuon lisäksi kuluneella viikolla hyllyyn kotiutuivat myös Culdcept Revolt ja Fire Emblem Echoes: Shadows of Valentia. Ensiksi mainittu on ymmärtääkseni jonkinlainen JRPG:n, korttipelin ja Monopolin risteytys kun taas jälkimmäinen taitaa tarjota hardcore-tason JRPG-strategiaa. Syksyn pelisatokausi tosin alkaa olla jo niin runsas, että lompakko on parkunut armoa jo pitkän tovin. Aikaakin olisi kiva pieraista jostain. Noh, onpahan ainakin positiivinen ongelma jos ei muuta.

Salainen pelaaja Varsovassa

Kun Nights of Azure tuli pystejään myöten läpäistyä, ovat viime päivät kuluneet leppoisasti yleistä peliähkyä sulatellen. Sopivaksi täsmälääkkeeksi moiseen on osoittautunut puolalaisen Infinite Dreamsin Sky Force Anniversary, jolla PlayStation Plus -tilaajia tässä kuussa hemmotellaan. Se on konstailematon vanhan koulukunnan pystyyn vierivä räiskintä, jossa yksinäinen sankari piskuisessa aluksessaan haastaa urheasti ilmeisen ilkeän kenraali Mantisin mittavat ilma-, meri- ja maajoukot. Mitäpä näiden taustatarinoita tuon kummemmin petaamaan; keulatykit kuumaksi ja tonnitolkulla metallia kierrätykseen.

Siinä missä tämän lajityypin edustajat luottavat yleensä kolmeen elämään, ulkoa opetteluun, ja alati kasvavaan tuhovoimaan, jonka pienikin töpeksintä vie mennessään, on Sky Force Anniversary huomattavasti armeliaampi. Näin siitä huolimatta, että elämiä on vain yksi eikä kentältä kerry kyytiin juuri muuta kuin tiuhempaa tulinopeutta. Mihin tahansa kerran avautuneeseen tasoon voi kuitenkin palata suoraan ja jokaisen reissun varrella tuhotuista vihollisista kertyneillä tähdillä ehostetaan omaa alusta alati paremmaksi. Tarjolla on mukavan laaja kattaus niin paksumpaa ulkokuorta, parempaa tulivoimaa ja maaliinsa hakeutuvia ohjuksia kuin laserin, suojakilven ja megapommien kaltaisia kertakäyttöapuja. Vaikka turpaan tulee säännöllisesti, juuri tuo hidas mutta varma grindaus pitää pelin mielekkäänä. Jopa epäonnistunut yritys on vain välietappi matkalla kohti sen luokan alusta, jolla oletettavasti pärjää jo vähän köpömpikin soturi.

Väistämätöntä toistoa lievitetään myös tasokohtaisilla haasteilla. Tavoitteena on aina tuhota joko 70% tai täydet 100% kaikesta vastaan tulevasta, olla ottamatta yhtään osumaa, ja pelastaa kaikki siellä täällä kykkivät takalinjojen poloiset leijumalla epämukava tovi näiden päällä. Kun nuo neljä haastetta on selätetty (eikä välttämättä edes samalla yrittämällä), voi kyseisen tason haastaa astetta vaikeampana. Tuolloinkin vihollisten määrä ja syklit pysyvät samoina, mitä nyt ammuskelevat astetta hanakammin. Tämäkin auttaa osaltaan tekemään Sky Force Anniversarysta tuoreimman pystyräiskinnän miesmuistiin. Yleensä näitä pelailisi ehkä sen viisitoista minuuttia, joka riittää tuomioon ”joo, ihan kiva” ja jolla pelihallissa pönöttävä arcade-kabinetti nielisi sen krediitin tai pari. Tässä tapauksessa peli kuitenkin esittelee itsensä niin kauniisti ja lähestyttävästi, että sitähän tahkoaa jo ihan mielellään.

Sky Force Anniversary on lisäksi hyvää harjoitusta myös tulevaa silmällä pitäen, sillä viime viikon ostoksiin mahtuu parikin armotonta bullet hell -tapausta. Caladrius Blaze lienee ihan perinteinen sellainen siinä missä Rabi-Ribi yhdistää kuumeisen projektiilien väistelyn tasoloikkaan. Näiden lisäksi semi-retropuolella PS2-toimintarope Dark Cloud palasi viimein pelihyllyyn. Joskus pentuna minulla tuo oli mutta silloin, nuorena ja typeränä, pelejään saattoi ajoittain jopa myydä. Onneksi aikuisena moisesta hulluttelusta on päässyt jo eroon.

Hutkii ja mätkii

Herra professori ei ole kummoinenkaan taiteilija :D

Vähemmän loisteliaalta golf-uralta eläköitymisen myötä on ollut aika palata demonien höykyttämiseen. Jo 20 tunnin kohdalla Nights of Azure tarjoili vimpan päälle äkäisen loppupomon, lyhyen ja vähän hämmentävän epilogin, ja sitten lopputekstit. Jo kolmatta kerran peräkkäin tulin siihen lopputulokseen, että tämäkin peli haluaa pelaajan kaivelevan vielä vähän syvemmältä. Jopa NG+ viskasi hetkeen juuri ennen loppuhuipennusta, ja kun sieltä täältä ponnahtelee vastaan uusia sivutehtäviä ja lisäpomoja, on milteipä pakko katsoa miten tylyn turpasaunan taakse oikea loppu on tällä kertaa piilotettu.

Toistaiseksi Nights of Azure on yllättänyt maltillisuudellaan. Periaatteessa peli on läpikotaisin sitä yhtä ja samaa, vauhdikkaan tolkutonta huiskintaa mutta se pysyy hauskana ja on vieläpä hyvin rytmitetty. Hurjien combojen ja prameilevien erikoishyökkäysten vyöryttäminen rupuisten vihollislaumojen niskaan on terapeuttisen rentoa ja säännöllisin väliajoin vastaan tulee myös noita kosolti kovempia, asiallisen isoja ja ilkeitä pomovastuksia. Jos tulee turpaan, peli ei rankaise game overilla vaan palauttaa Arnicen ja tämän Servanit takaisin hotellille vetämään henkeä vieläpä kaiken reissulla kertyneen expan kera. Erittäin tervetullut kädenojennus, jonka myötä ajoittainen tarve grindata ei haittaa oikeastaan ollenkaan.

Myös hahmokaarti on miellyttävän kompakti. Keskeisiä hahmoja on vain sellaiset puolisen tusinaa, joista jokaiselle piisaa lukuisten välianimaatioiden aikana kosolti ruutuaikaa. Stereotypiasta ja toistosta huolimatta hahmojen välinen kemia toimii hyvin ja huumori kukkii. Hyvä näin, sillä ryppyotsainen synkistely jo muutenkin lohduttomassa, verenpunaisen kuun valaisemassa maailmassa olisi loppujen lopuksi aika mielikuvituksetonta. Vaikka Arnice joutuukin sietämään lähinnä toivottomia tomppeleita, huonokin huumori on tässä tapauksessa enemmänkin hyvällä tavalla huonoa kuin vain väsynyttä.

Se hieman yllätti, että jo noin tusinan erilaisen Servanin myötä peli hihkaisi niiden kokoelman olevan jo puoliksi kerätty. Toisaalta on ihan piristävää, ettei niitäkään ole tolkuttomasti, varsinkin kun yleensä huomaa turvautuvansa aina samaan neljän Servanin luottosakkiinsa. Arnicen kykyjen kehittyessä mukana voi tosin kuljettaa peräti neljää tuollaista neljän Servanin rypästä. Tässäkin peli tulee sikäli kivasti vastaan, että käyttämättömänäkin jokainen apuri tienaa yhtäläisesti expaa, joten myöhemminkin mukaan liittyneet levuttuvat kuin varkain käyttökelpoiseen kuntoon.

Juuri tällä hetkellä hakkaan päätäni ensimmäiseen, kovin temperamenttisen oloiseen lisäpomoon mutta vaikka ”jälki”pelin haastekäyrä tuntuukin jyrkentyneen huomattavasti, kummasti tätä vain naama virneessä jatkaa vaikka turpiin tuleekin.

Servanien lisäksi männäviikolla tuli noukittua kyytiin myös pelejä. Odottamattomin yllätys oli SNES Classic Mini, jonka vannoin hommaavani vain, jos sen saisi nollavaivalla ja ilman ylihintaa. Laite tarttui lopulta kyytiin paikallisesta supermarketista perjantai-illan ruokaostosten yhteydessä, joten eipä tuo helpompaa olisi voinut olla. Pienellä paikkakunnalla asumisessa on näköjään etunsakin. PS1-JRPG Koudelka ja alekoreista adoptoitu PS4-trio Abzû, Earth Defense Force 4.1: The Shadow of New Despair ja Fate/Extella: The Umbral Star täydensivät omalta osaltaan backlogia, joka tuntuu ajan myötä vain kasvavan. No, sellaista on peliotakun elämä.

Lämpenemistä

Hei, osallistuminen on aina tärkeintä :P

Jos Everybody’s Golf viime päivityksen myötä saattoikin kuulostaa vähän tyhjänpäiväiseltä niin alkaa se hiljalleen avautua. Juuri tällä hetkellä se vaikuttaa mukailevan varsin taidokkaasti pelaajan kulloistakin mielialaa. Jos vain suihkii menemään hälläväliä-asenteella, lyönnit kaartavat minne sattuu ja jopa masentava bogey kasvaa herkästi päälle viiden ylilyönnin katastrofiksi. Jos puolestaan keskittyy edes vähän, RNG-jumalat astuvat kehiin pitäen huolta siitä, että vähän köpömpikin swingi saattaa toimia. Tuulen, tähtäyksen, rataprofiilin, kierteen, alustan, ajoituksen ja tuurin täydellinen yhdistäminen on milteipä mahdotonta mutta takalistossa on kuitenkin sellainen kutina, että aito yrittäminen palkitaan. Alati paranevien mailojen avulla birdiet alkavat olla jo enemmän sääntö kuin poikkeus ja onnistuupa muutama eaglekin aina silloin tällöin.

Pelillä on edelleen vaikeuksia viihdyttää kauempaa kuin sen puoli tuntia tai tunnin kerrallaan mutta siinäkin ajassa saa jo paljon aikaan. Yleensä valittavissa on joko 9 tai 18 reiän kierros, jollaisen pyyhkäisee läpi noin 10-20 minuutissa. Offline-puolella tuosta nettoaa expaa, jonka kertyessä avautuu uusia kaksinpelihaasteita. Linjoilla puolestaan voi tarkistaa miten hyvin pärjää sekä globaalilla tasolla että pelin automaattisesti valitsemassa kymmenen pelaajan viiteryhmässä. Jo nyt parhaat pelaajat huitelevat yleensä sellaisia 10-15 lyöntiä parempia kierroksia kuin mihin itse pystyn mutta vaikka löydänkin itseni toistuvasti milteipä minkä tahansa tuloslistan häntäpäästä, saapahan päivittäin vaihtuvan haasteradan läpikäynnistä lohdutuspalkinnoksi edes alati lisää avatar-sälää.

Uutena kuriositeettina eräs voitettu VS-vastustaja opetti avatarilleni kalastuksen salat, joten jos golf ei aina jaksa kiinnostaa, voi suunnata lähimmälle rannalle tai lammikolle vedeneläviä narraamaan. Tuo tosin on silkkaa tärpin jälkeistä napinrämpytystä, joten sen viihdearvo on samaa luokkaa kuin golfkärryillä huristelu tai vesistöissä uiskentelu; höpsöjä sivuaktiviteetteja, joita periaatteessa voisi kutsua uudistuksiksi mutta joilla ei tunnu olevan minkäänlaista käytännöllistä funktiota.

Niiin tai näin, Everybody’s Golf jatkaa yhä sellaisena perusviihdyttävänä tapauksena, jonka parissa käy päivittäin kääntymässä mutta joka kuitenkin taitaa toimia paremmin jonkin astetta täyteläisemmän pelin lisukkeena. Pitää tässä nyt kuitenkin yrittää, jos saisi joskus jopa sen legendaarisen hole-in-onen onnistumaan.

Sateisen harmaat syysviikonloput ovat mitä parhainta aikaa pysytellä visusti sisätiloissa videopelien parissa. Tälläkin viikolla kokoelmaan on liittynyt tukku toiveikkaita ehdokkaita. Kesäkuussa semisti viihdyttänyt Utawarerumono: Mask of Deception sai siis jo nyt jatko-osan, Utawarerumono: Mask of Truth. Hyvä näin, sillä kesken jääneen tarinan jatkaa loppuun mielellään silloin, kun siitä muistaa vielä jotain. Mask of Deception oli kuitenkin sen verran lukupainotteinen, että taidan käyttää vielä tovin vähän enemmän varsinaista pelaamista sisältävien julkaisujen parissa.

Nintendo 3DS:n kohdalla hämmästelin lähinnä sitä, kuinka moni peli meinaa livahtaa kokonaan tutkan alta. JRPG-kaksikosta 7th Dragon III: Code: VFD ja The Legend of Legacy en tiedä juuri mitään mutta luotto niin Atlukseen kuin Segaankin on sen verran kova, että kokeiltavahan nuo on. Shantae and the Pirate’s Curse puolestaan on jo vähän tutumpaa ja ikääntyneempää tasoloikkaa mutta unohdinpa tyystin, että se julkaistiin myös fyysisenä versiona. Onneksi näitä vielä sieltä täältä saa pelastettua henkilökohtaiseen kansallisarkistoonsa.

Kthxbye

Kiitoksia, Bandai Namco. Ei ikinä, IKINÄ enää.

Haukotus… Taas yksi mennyt viikko, taas yksi The Idolm@ster: Platinum Stars -postaus. Tämä olkoon kuitenkin viimeinen sellainen, sillä kuusi viikkoa söpöä japanipoppia putkeen alkaa olla liikaa kenelle tahansa. Tämän viikonlopun aikana tuntui ohikiitävän hetken siltä, että tämän olisi voinut lopetella jopa kunniakkaasti ja nousujohteisissa merkeissä. Se oli kuitenkin vain pelin ovela tapa muistuttaa, että pohjimmiltaan se on se sama sadistinen psykopaatti kuin männäviikkoinakin. Näin tässä lopulta kävi:

  • 141 tuntia: Kaikilla seitsemän miljoonaa fania. Vaellan pimeydessä. Mikään ei tunnu enää miltään.
  • 153 tuntia: Kaikilla kahdeksan miljoonaa fania. Grindaushelvetissä kaikki hyvin. Jatkakaa.
  • 158 tuntia: Kaikilla yhdeksän miljoonaa fania. Käytin kaikki tähän saakka kertyneet keikkapalkkiot PR-toimintaan idoleiden valokuvaussessioilla, joilla tämä fanimäärä tavoitettiin tuollaiset seitsemisen tuntia etuajassa. Tuottaja on nyt paitsi väsynyt, myös persaukinen.
  • 168 tuntia: Kaikilla kymmenen miljoonaa fania! Voisiko tässä todellakin olla pitkän matkan loistokas maali?
  • 171 tuntia: Kaikki idolit nostettu peräkanaa platinanhehkuiseen S-sarjaan! Aikaa sekin vei, kun jokaisen täytyi läpäistä kolmen täyden biisin tasokoe mutta hieno hetki oli tämä! Riemua ja onnenkyyneleitä kaikille! Lisäksi, koska pelin alaotsikko nyt kuitenkin on Platinum Stars, suostun viimein tulkitsemaan tämän läpäistyksi.
  • 174 tuntia: Oi juku! S-sarjassa jokaisella on soololive, josta pokkaa palkinnoksi uuden esiintymisasun! Melkein sadan tunnin kuiva vaatetuskausi päättyy 13 asusteen tulvaan. Yksi asu jää kuitenkin yhä lukkoon. Koska ironia.
  • 175 tuntia: Kaikki 20 biisiä nostettu legendatasolle. Periaatteessa se olisi vaatinut kunkin soittamista 200 kertaa mutta tässä peli tulee vastaan edes sen verran, että lahjapaketeista saa silloin tällöin (yleensä harvoin) lehtiä, joilla tuosta voi viilata pois 10-30 toistokertaa. Niidenkin avulla tähän pisteeseen päästäkseen on kai oltava vähän masokisti.
  • 176 tuntia: Kaikki S-sarjan keikat täysimittaisesti selätetty. Koska mitään ei oikein voi enää saavuttaa, eikö viimeinenkin asu olisi tästä sovelias palkinto? Ai ei? No haista ite.

Vaikka minulla on nyt iso kasa platinatähtiä, pelin platinapysti vaatisi tuon vihoviimeisenkin asusteen hankkimisen. Senkin lisäksi paikalliselle räätälille pitäisi vielä kärrätä läjä lahjakortteja, joita se mulkero ei edes hyväksy kuin viiden seteissä. Näitä puuttuvia romppeita löytää tietenkin vain lahjapaketeista, joita saattaa tipahdella keikkojen jälkeen mutta ei läheskään joka kerta. Jos lahjan ylipäätään saakin, nyt se on jo valtavalla todennäköisyydellä jotain tyystin turhaa. Koska huonotuurisilla pelaajilla on voinut mennä tähän lopulliseen puristukseen jopa yli 500 tuntia, puhallan farssin omalta osaltani nyt päättyneeksi. Saa olla viimeinen kerta kun sotkeudun mikrotransaktioiden ympärille rakennettuun peliin, varsinkaan täysihintaiseen sellaiseen.

Virvoituksen triplakeidas!

Tuosta ajanhukasta vielä puisevampaa teki se, että samaan aikaan postiluukusta on kolahdellut vaikka mitä mielenkiintoista. Everybody’s Golf lienee tuttua ja tasaisen viihdyttävää kasuaaligolfausta, Knack 2 tuntuu edeltäjänsä tavoin olevan peliarvostelijoiden lempi-inhokki (mikä itsessään on jo vallan mainio syy ostaa se), ja Yonder: The Cloud Catcher Chronicles on vielä toistaiseksi itselleni täysi mysteeri. Kuulopuheiden perusteella se on ilmeisesti jonkin sortin Animal Crossing tai Stardew Valley -hengenheimolainen, jonka kokemiseen ei kuitenkaan vaadita satojen tuntien investointia. Varsinkin tuon edellisen tapauksen jälkeen moinen kuulostaa vallan mukavalta.

Valmistelua

Miehellä on järjellinen netti. Mies on iloinen.

Pari viikkoa on näköjään taas mystisesti kadonnut jonnekin. Eipä sillä, että mitään kummoisempaa olisi tapahtunutkaan. The Idolm@ster: Platinum Stars jatkuu toki edelleen mutta se nyt on vähän kuin seuraisi ruohon kasvamista. Koska PS4 kuitenkin tarjoaa poikkeuksellisen vaivattoman tavan pelien striimaamiseen, jäin pohdiskelemaan josko moista hömppää pitäisi kokeilla itsekin. Pelkällä konsolilla ei tosin vielä pitkälle pötkitä, joten viime päivät ovat menneet haalimalla huusholliin sekalaista tarpeistoa.

Striimaamisen perusedellytys on tietenkin riittävän tasokas uppikaista. Valitettavasti itse olen jumissa taloyhtiössä, johon saa kiinteänä ainoastaan antiikkisen 11/1-nopeuksiin yltävän laajakaistan, jolla ei luonnollisesti striimata edes perunaa. Vaikka mobiiliyhteyksistä ja niiden epäluotettavuudesta on jo vuosikausia ollut liikkeellä lähinnä huolestuttavia kauhutarinoita, päätin ottaa riskin ja kokeilla voisiko kiinteän yhteyden edes kaupunkiolosuhteissa korvata 4G:llä. Yllättävää kyllä, voipa hyvinkin! Uuden reitittimen ja 4G LTE -liittymän myötä nopeudet tuntuvat olevan paskimmillaankin sellaista 50/30-tasoa, joten paitsi että parannus on huomattava, tässähän tuntee siirtyneensä netin suhteen melkeinpä nykyaikaan.

Vaikka en mikään sosiaalinen moottoriturpa olekaan, yleinen konsensus tuntuu olevan, että juontamaton striimi ei ole striimi laisinkaan. Nurkissa ei kuitenkaan lojunut yksiäkään mikkikuulokkeita, joten ostoksille mars. Jos on audiofiili, kuulokkeiden ostamiseen voi varmasti kuluttaa loputtomasti aikaa. Omat vaatimukseni olivat lähinnä luokkaa ”no kunhan nyt jotain”, joten vajaan viiden minuutin huolettoman googlailun jälkeen ostoskoriin päätyivät Turtle Beach P12 -luurit. Vähän muovisen oloiset rimpulathan nuo ovat mutta kun kuulokkeista kuuluu ja mikrofoni toimii niin aivan riittävää on se.

Kuulokkeiden myötä pääsinkin sitten sujuvasti kiroilemaan sitä, ettei PS4:ssä ole kuin kaksi USB-porttia. Kun pidän yhdessä ohjainta jatkuvassa latauksessa ja toisen vie ulkoinen kovalevy, oli ostoslistalla seuraavana USB-hubi. Trust GXT 215 on mukavasti konsolin linjoja mukaileva viiden portin hubi, joka ei paljoa maksanut mutta eipä ole järin häävikään. Jo kerran tuon kautta liitetty ohjain on jättänyt yllättäen reagoimatta napinpainalluksiin, joten saapa nähdä millaiseen kiinakuraan sitä on taas tullut kätensä survaistua.

Koska tuleva viikonloppu on taas vaihteeksi ylimääräisistä velvollisuuksista vapaa, ehtinee kaikkea tätä jopa kokeilemaankin. Twitchin puolella harjoitellaan ja tuonne sivupalkkiinkin löytyi vimpain, josta linjoilla olon näkee. Viihdyttävyyttä, säännöllisyyttä tai taitoa ei ole luvassa mutta eiköhän internetiin vielä yksi ehta scrubikanavakin mahdu.

Mitä pelihankintoihin tulee, näiden parin viikon aikana kokoelma on karttunut ainoastaan Yakuza Kiwamilla. Koska Yakuza 0:sta ei ole vielä kuin puolisen vuotta ja koska Kiwami on ”vain” ensimmäisen Yakuzan remasterointi, taidan säästää sen myöhemmälle syksyyn. Vaikka onkin piristävää nähdä, kuinka moni uusi pelaaja löytää tämän jo PS2:lla debytoineen sarjan, pukkaa Sega näitä nyt pihalle ehkä jo vähän turhankin tiiviiseen tahtiin.

Vuosisatani murmelina

Olisi niin jees kun se vain tajuaisi loppua :'(

Jos peli-into lomia seuranneen arjen myötä on kortilla niin The Idolm@ster: Platinum Stars pitää huolen siitä, ettei siitä vähästäkään oikein pääse nauttimaan. Kuten jo hieman ounastelinkin, sen pelikellossa on jo 58 tuntia ilman, että oikeastaan mitään mainittavaa olisi tapahtunut. Puisevaa kaavaa monotonisesti toistaen idolien kokemus ja fanit karttuvat tasaisesti mutta samalla niin naurettavan hitaasti, että peli on taantunut jo tyylipuhtaaksi uuvutustaisteluksi. Jos keikkalistaan ilmestyykin jokin uusi tapahtuma, voi olla tyystin varma siitä, että sen läpäisemistä edes räpistellen voi harkita vasta 10-20 tuntia myöhemmin. Täydellisillä suorituksilla ei tee hevon pökälettäkään, sillä jos esiintyjien taso ei ole riittävän kova niin vaadittua pistemäärää ei vain voi saavuttaa. Piste. Niinpä tässä on edelleen tullut soiteltua läpi yhtä ja samaa haastetta todennäköisesti jo useamman sata kertaa hitaasti grindaten. Niin wow. Paljon kivaa. Varmaan helpottaisi, jos ostaisi kauppapaikalta vähän apukivaa, eiköstä vaan? Haista Project iM@S p*** a.

Surkuhupaisasti peli noudattaa virtuaalista, viikon pätkissä etenevää vuosikiertoa. Jos skippaa jokaisen mahdollisen välianimaation, yhden pelivuoden voi puristaa noin kolmen tunnin reaalielämän maratoniksi, jonka aikana ehtii käymään läpi 48 peruskeikkaa ja neljä koko idolipoppoon kattavaa spessua. Realismin nimissä pelin 13-21-vuotiaat tähtöset saavuttaisivat uriensa huipun kenties jossain 90 ikävuoden kieppeillä ja sittenkin saatettaisiin tarvita inkarnaatio tai pari. Onneksi ovat iättömiä. Tässä vaiheessa pelin sietäminen vaatii tuollaisten pienten nyanssien huomioimista. Päivätavoitteeksi voisi vaikka ottaa yhden pelivuoden läpäisemisen (joskin nyt jo vuosineljänneskin alkaa etoa jo pahasti). Ystävänpäivänä johtajaksi valitulta tytöltä heltiää lohtusuklaata, joten ne kaikki keräilemällä voi tuhlata elämästään sellaiset 39 tuntia. Pelin säälittävän pienen kappalevalikoiman voi myös nostaa legendatasolle, kunhan soittaa niistä jokaista 200 kertaa. Yksittäisen kappaleen kohdalla suurin palkinto tuosta lienee se, ettei sitä todennäköisesti halua kuulla enää ikinä. Toisaalta jos tuota edistää biisi kerrallaan, oppii nopeasti minkä nuotin kohdalla yleisön suosiomittarin saa tiimillään tappiin. Koska virhenuoteista ei heilu raippaa, voi loppubiisin jättää huoletta soimaan samalla kun itse käy vaikka jääkaapilla, kusella, tupakalla, tai ihan vain viettää syvällisen hetken pohtimalla miksi tällaiseen epäpelaamiseen edes alistuu. Ja niin tosiaan, tuo 20 biisin kattaus ei muuten edelleenkään ole täysin auki. Ehkä sitten joskus 60-70 tunnin tietämillä tai jotain? Jeesus.

Kaikki tämä on äärimmäisen raivostuttavaa siksi, että pohjimmiltaan Platinum Stars on ihan hyvä rytmipeli, vaikkakin sisällöllisesti höyhensarjaa. Jos sen lopputekstit olisivat pyörineet vaikka siinä 15-20 tunnin tietämillä ja kaikki mahdollinen nähty 30-50 tunnin kieppeillä, se olisi poistunut estradilta rakastettuna voittajana. Nyt siitä on tullut se tyyppi, joka lyöttäytyy seuraan ja on hetken verran niin kovin joviaali ja äärimmäisen miellyttävä, kunnes tajuaa sen olevan oikeasti sietämätön kusipää, joka liimautuu ikuisesti iholle ja josta pääsee eroon korkeintaan kirveellä ja murhasyytteellä. Rytmimatka jatkukoon, joskin enää vain makaaberina sosiaalisena kokeena, jossa selvitetään mitä oikeasti vaatii sellaisen pelin läpäisy, joka on suunniteltu ensisijaisesti kuppaamaan pelaajiltaan satoja tai tuhansia euroja ekstraa. On meinaan aika kyynistä menoa tämä.

Päästäisi tuon yhden nyt vaan menemään…

Kerran aloitetun pelin jättäminen kesken on aina la petite mort mutta jos näin (taas kerran) pääsee käymään, vierihoitoa onneksi piisaa. Toisteisen tylsyyden voisi backlogin lisäksi korvata oikeastaan mikä tahansa männäviikolla sitä kartuttaneesta viidestä uudesta JRPG-pläjäyksestä; Final Fantasy XII: The Zodiac Age, Nights of Azure, Yo-Kai Watch 2: Bony Spirits, Yo-Kai Watch 2: Fleshy Souls (pirun simultaanijulkaisut) mutta semminkin Stella Glow. Viimeksi mainittu saattaisi hyvinkin olla sitä ehtaa strategiaropellusta, jota Utawarerumono olisi voinut olla mutta ei kuitenkaan raaskinut.

Panosten korotusta

Ja sinä Militesin torakkahan ET karkaa!

Huh huh! Kun Final Fantasy Type-0 HD:n iso pyörä pyörähtää, se tekee sen todella vakuuttavalla tavalla! Jos joku epäilee, kuinka suuri merkitys 14 teinikadetilla olisi suurvaltojen välisessä sodassa niin oikeassa ovat; ei kärpäsen paskan vertaa. Kun konflikti eskaloituu, reilun sodan säännöt heitetään romukoppaan ja osapuolet turvautuvat äärimmäisiin keinoihin, alkaa eeppisen kokoluokan rytke. Toki Rubrumin kadetit ovat yhä kaiken keskiössä mutta kun kuolleiden määrä nousee jo kuusinumeroisiin lukemiin ja korvaradioon kaikuu epätoivoisten kanssataistelijoiden viimeisiä hetkiä, pörhistyvät niskakarvat jo ihan kunnolla. Hyvin epäsovinnainen Final Fantasy mutta hyvin koskettavalla ja vakuuttavalla tavalla.

Ikävä kyllä Type-0 on aina vain selkeämmin peli, joka haluaisi tulla läpäistyä useampaan kertaan. Paitsi että tapahtumien seuraamiseen käytettävä aika on rajattu, taisteluissa vastaan vyöryy aina vain enemmän pomoja, jotka kenties olisi mahdollista selättää mutta ei ensimmäisellä kerralla. Näissä tilanteissa tarina vyöryy kyllä eteenpäin kunhan kaikki omat taistelijat ovat purreet nurmea mutta ei siitä oikein draamaa saa. Monien sivutehtävienkin vaikeustaso on sitä luokkaa, että niitä on aivan turha yrittää haastaa päätarinan hahmokehityksen turvin. Sinänsä uusinta-arvossa ei ole mitään väärää mutta nyt sitä tungetaan naamalle vähän rumasti.

Type-0:n toinen paha lapsus on tarinankerronnan puute. Peli sijoittuu ainakin temaattisesti samaan universumiin kuin Final Fantasy XIII mutta se on enemmänkin miljöö sodalle kuin varsinainen tarina. Useat termit ovat luokkaa ”pittee tietee” ja vaikka akatemian kirjastosta löytyvä Rubicus-tietosanakirja karttuukin seikkailun edetessä kattamaan useamman vuosisadan edestä koko tämän universumin historiaa, olisi pieni sanastokin tehnyt terää. Peli luottaa vähän turhan paljon siihen, että Final Fantasy -perimätieto on vankasti hallussa ja että asiallisen tarinankerronnan voi korvata isolla kasalla kirjatekstiä. Ainoa tapa päästä sinuiksi edes noiden 14 oman sankarin kanssa on lukea Rubicuksesta itse kunkin taustat ja motivaatiot, sillä pelin aikana niitä ei isommin syvennetä.

Taistelu on edelleen uskomatonta ADHD:ta. Yltiökaoottisen melskeen keskellä voisi halutessaan hyväksyä myös erikoismääräyksiä. Ne ovat pieniä aikarajoitettuja minihaasteita, kuten vaikkapa parin seuraavan vihollisen kukistaminen magialla, vahingon välttäminen 30 sekunnin ajan, vastustajan heikon hetken hyödyntäminen, jne. Onnistuminen palkitaan jollain kivalla esineellä, epäonnistuminen oman hahmon kuolemalla. Luonnollisesti kaikki tällaiset määräykset pitäisi vetää esiin, lukea, arvioida ja joko hyväksyä tai hylätä kaiken muun toiminnan keskellä, joten ainakin näin vanhemmiten pää pysyy huomattavasti paremmin läjässä unohtamalla ne kokonaan. Pelijumalattarille kiitos tähän HD-versioon lisätystä helposta vaikeustasosta, jonka varassa sentään voi edetä ilman nanosekuntireaktioita ja kahdeksan eri asian yhtäaikaista multitaskausta.

Tässä koko kesän ostokset. Oikeasti.

Sillä välin kun backlogin perkaaminen edistyy ihan kiitettävästi, on se onneksi päässyt karttumaan vain yhdellä uudella tapauksella. PlayStation Vitan ilmeisesti vain kosketusnäytöllä pelattava rytmipeli Deemo: The Last Recital sai kuin saikin fyysisen julkaisun, joten pakkohan se oli noukkia pelihyllyä koristamaan. Lähtökohtaisesti en ole kauhean innoissani kosketuskontrolleista ja tuskinpa tuo Hatsune Mikun vankkumatonta valta-asemaa uhkaa edes leikillään. Siitä huolimatta, jos pelissä kuin pelissä on rytmiä niin tokihan sitä pitää kokeilla!