Aihearkisto: Shoppailu

Pierutaidetta

Meidän ei ehkä pitäisi olla täällä…

Viikonlopun suunnitelmat menivät kertaheitolla uusiksi, kun postista putkahti jo perjantaina ensi tiistaina julkaistava South Park: The Fractured But Whole. Koska maanmainiosta The Stick of Truthista on kulunut jo reilut kolme vuotta, piti uutukaista kokeilla samoin tein. Nyt, pariakymmentä pelituntia ja läpipeluuta myöhemmin on mukava todeta, että Trey Parkerin ja Matt Stonen huumorissa on yhä sitä jotain! Ei sillä, että The Fractured But Whole olisi juonellisesti kovinkaan paljon edeltäjäänsä kummoisempi. Kun South Parkin lapset leikkivät vielä edellisen pelin fantasiaa, päättää Eric Cartman yhtäkkiä supersankareiden olevan kuuminta hottia ikinä. Yhdessä pienessä hujauksessa jokainen on keksinyt itselleen salaisen supersankari-identiteetin ja valinnut kahdesta toisiaan vastaan kilpailevasta ryhmittymästä omansa. Näin muuttuu South Parkin unelias pikkukaupunki jälleen sotatantereeksi, jossa vain mielikuvitus on rajana.

Pelaaja on tuttuun tyyliin sanaakaan pukahtamaton Uusi Poika (tai Tyttö), joka liittyy Cartmanin johtamaan supersankariryhmään erikoiskykynään – kuinkas muutenkaan – suolistokaasut. Kyseenalainen voima mutta vaatimattomat tuhnut vahvistuvat seikkailun edetessä repimään rikki jopa ajan kudoksen. Sovinnaisuuden rajoja koettelevaa, tarkoituksellisen hölmöä pissa- ja kakkahuumoria piisaa siis (pieru)pilvin pimein. Kaiken tuon mauttomuuden keskellä South Parkin nuoret kuitenkin jälleen kerran opettavat nauramaan ihmiskunnan parantumattomalle idiotismille sen kaikissa esiintymismuodoissaan. Viiltävästä yhteiskuntakritiikistä osansa saavat tasapuolisesti niin luiskaotsaiset rasistit kuin moraalisessa ylemmyydessään piehtaroivat sijaisloukkaantujatkin, ja juuri tämä vallaton mutta älykäs anarkia pitää pelin hienosti kasassa.

Tarinatehtävien perässä juostaan neljän supersankarin tiiminä. Matkaseuraksi avautuu pelin edetessä kymmenen tuttua hahmoa, joista jokaisella on yksi äärimmäisen voimakas erikoisliike ja kolme vähän tavallisempaa. Sama pätee myös pelaajaan, jonka on aluksi tyydyttävä yhteen vapaavalintaiseen hahmoluokkaan mutta joka saa lopulta noukkia taisteluliikkeensä peräti kymmenen eri luokan liikevalikoimasta. Roolipelaamisen perinteitä kunnioittaen mukaan mahtuu brutaalia vahinkoa niin läheltä kuin etäältäkin, parantavaa magiaa, ja sekalainen kasa buffeja ja debuffeja. Neljänkymmenen taidon valikoimasta jokainen löytänee helposti omaan pelityyliinsä parhaiten soveltuvan yhdistelmän.

Vuoropohjaiset taistelut käydään verrattain pienillä grideillä, joissa kukin yrittää parhaansa mukaan asemoida itsensä sekä vahingon jakamiseksi että välttämiseksi. Tuotakin tärkeämpää on kuitenkin taktikoida niin, ettei oman vuoronsa jälkeen ole jonkun toisen liikkeitä estämässä. Koska mikään ei ole pyhää, huutia saavat matkan varrella naapuruston lapsien lisäksi myös vanhemmat, vanhukset, katolilaispapit, kierot poliisit, pummit, prostituoidut, korealaiset ninjat, rapumuukalaiset, jne. Jos pokkaa on riittävästi, voi turpasaunaan haastaa jopa itsensä Morgan Freemanin.

Keräilyaddikteja hemmotellaan aina niin muodikkailla selfieillä, joihin kaupungin kymmeniä asukkaita yritetään houkutella mukaan. Tälle turhamaiselle ajalle tyypillisesti ne lähetetään heti pelin sosiaalisen mediaan, Coonstagramiin, jossa tavoitteena on tietysti tulla South Parkin seuratuimmaksi henkilöksi. Sinne tänne on piilotettu myös kosolti sarjan herttaista poikaparia, Tweekia ja Craigia esittävää yaoi-fanitaidetta. Löytämistään odottavat lisäksi kymmenet erilaiset asut, hiustyylit ja muut tykötarpeet, joilla itsestään voi loihtia juuri sen näköisen South Park -hahmon kuin on aina halunnut. Joka puolelta matkaan kertyvää sekalaista irtotavaraa taasen hyödynnetään askartelutarpeina omia kykyjä ehostaville artefakteille, uusille asusteille ja terveyttä parantaville esineille.

Kokonaisuutena The Fractured But Whole on tavallaan ennalta arvattava mutta silti erinomainen. Piiloälykkään piikittelyn ohella sen kantavana voimana toimii – ja tiedän kyllä olevani ristiriidassa edellisen lauseeni kanssa – jatkuva yllätyksellisyys. Hulvattomia minipelejä ja toinen toistaan odottamattomampia tilanteita vyörytetään pelaajan niskaan niin hurjalla sykkeellä, ettei aika käy tylsäksi edes vahingossa. Vaikka peli lähinnä keksiikin The Stick of Truthin pyörän uudelleen, mitäpä sitä toimivaa kaavaa muuttamaankaan; kyllä South Parkissa muutaman vuoden tauon jälkeen oli taas mitä piristävintä käydä kääntymässä!

Tuon lisäksi kuluneella viikolla hyllyyn kotiutuivat myös Culdcept Revolt ja Fire Emblem Echoes: Shadows of Valentia. Ensiksi mainittu on ymmärtääkseni jonkinlainen JRPG:n, korttipelin ja Monopolin risteytys kun taas jälkimmäinen taitaa tarjota hardcore-tason JRPG-strategiaa. Syksyn pelisatokausi tosin alkaa olla jo niin runsas, että lompakko on parkunut armoa jo pitkän tovin. Aikaakin olisi kiva pieraista jostain. Noh, onpahan ainakin positiivinen ongelma jos ei muuta.

Salainen pelaaja Varsovassa

Kun Nights of Azure tuli pystejään myöten läpäistyä, ovat viime päivät kuluneet leppoisasti yleistä peliähkyä sulatellen. Sopivaksi täsmälääkkeeksi moiseen on osoittautunut puolalaisen Infinite Dreamsin Sky Force Anniversary, jolla PlayStation Plus -tilaajia tässä kuussa hemmotellaan. Se on konstailematon vanhan koulukunnan pystyyn vierivä räiskintä, jossa yksinäinen sankari piskuisessa aluksessaan haastaa urheasti ilmeisen ilkeän kenraali Mantisin mittavat ilma-, meri- ja maajoukot. Mitäpä näiden taustatarinoita tuon kummemmin petaamaan; keulatykit kuumaksi ja tonnitolkulla metallia kierrätykseen.

Siinä missä tämän lajityypin edustajat luottavat yleensä kolmeen elämään, ulkoa opetteluun, ja alati kasvavaan tuhovoimaan, jonka pienikin töpeksintä vie mennessään, on Sky Force Anniversary huomattavasti armeliaampi. Näin siitä huolimatta, että elämiä on vain yksi eikä kentältä kerry kyytiin juuri muuta kuin tiuhempaa tulinopeutta. Mihin tahansa kerran avautuneeseen tasoon voi kuitenkin palata suoraan ja jokaisen reissun varrella tuhotuista vihollisista kertyneillä tähdillä ehostetaan omaa alusta alati paremmaksi. Tarjolla on mukavan laaja kattaus niin paksumpaa ulkokuorta, parempaa tulivoimaa ja maaliinsa hakeutuvia ohjuksia kuin laserin, suojakilven ja megapommien kaltaisia kertakäyttöapuja. Vaikka turpaan tulee säännöllisesti, juuri tuo hidas mutta varma grindaus pitää pelin mielekkäänä. Jopa epäonnistunut yritys on vain välietappi matkalla kohti sen luokan alusta, jolla oletettavasti pärjää jo vähän köpömpikin soturi.

Väistämätöntä toistoa lievitetään myös tasokohtaisilla haasteilla. Tavoitteena on aina tuhota joko 70% tai täydet 100% kaikesta vastaan tulevasta, olla ottamatta yhtään osumaa, ja pelastaa kaikki siellä täällä kykkivät takalinjojen poloiset leijumalla epämukava tovi näiden päällä. Kun nuo neljä haastetta on selätetty (eikä välttämättä edes samalla yrittämällä), voi kyseisen tason haastaa astetta vaikeampana. Tuolloinkin vihollisten määrä ja syklit pysyvät samoina, mitä nyt ammuskelevat astetta hanakammin. Tämäkin auttaa osaltaan tekemään Sky Force Anniversarysta tuoreimman pystyräiskinnän miesmuistiin. Yleensä näitä pelailisi ehkä sen viisitoista minuuttia, joka riittää tuomioon ”joo, ihan kiva” ja jolla pelihallissa pönöttävä arcade-kabinetti nielisi sen krediitin tai pari. Tässä tapauksessa peli kuitenkin esittelee itsensä niin kauniisti ja lähestyttävästi, että sitähän tahkoaa jo ihan mielellään.

Sky Force Anniversary on lisäksi hyvää harjoitusta myös tulevaa silmällä pitäen, sillä viime viikon ostoksiin mahtuu parikin armotonta bullet hell -tapausta. Caladrius Blaze lienee ihan perinteinen sellainen siinä missä Rabi-Ribi yhdistää kuumeisen projektiilien väistelyn tasoloikkaan. Näiden lisäksi semi-retropuolella PS2-toimintarope Dark Cloud palasi viimein pelihyllyyn. Joskus pentuna minulla tuo oli mutta silloin, nuorena ja typeränä, pelejään saattoi ajoittain jopa myydä. Onneksi aikuisena moisesta hulluttelusta on päässyt jo eroon.

Hutkii ja mätkii

Herra professori ei ole kummoinenkaan taiteilija :D

Vähemmän loisteliaalta golf-uralta eläköitymisen myötä on ollut aika palata demonien höykyttämiseen. Jo 20 tunnin kohdalla Nights of Azure tarjoili vimpan päälle äkäisen loppupomon, lyhyen ja vähän hämmentävän epilogin, ja sitten lopputekstit. Jo kolmatta kerran peräkkäin tulin siihen lopputulokseen, että tämäkin peli haluaa pelaajan kaivelevan vielä vähän syvemmältä. Jopa NG+ viskasi hetkeen juuri ennen loppuhuipennusta, ja kun sieltä täältä ponnahtelee vastaan uusia sivutehtäviä ja lisäpomoja, on milteipä pakko katsoa miten tylyn turpasaunan taakse oikea loppu on tällä kertaa piilotettu.

Toistaiseksi Nights of Azure on yllättänyt maltillisuudellaan. Periaatteessa peli on läpikotaisin sitä yhtä ja samaa, vauhdikkaan tolkutonta huiskintaa mutta se pysyy hauskana ja on vieläpä hyvin rytmitetty. Hurjien combojen ja prameilevien erikoishyökkäysten vyöryttäminen rupuisten vihollislaumojen niskaan on terapeuttisen rentoa ja säännöllisin väliajoin vastaan tulee myös noita kosolti kovempia, asiallisen isoja ja ilkeitä pomovastuksia. Jos tulee turpaan, peli ei rankaise game overilla vaan palauttaa Arnicen ja tämän Servanit takaisin hotellille vetämään henkeä vieläpä kaiken reissulla kertyneen expan kera. Erittäin tervetullut kädenojennus, jonka myötä ajoittainen tarve grindata ei haittaa oikeastaan ollenkaan.

Myös hahmokaarti on miellyttävän kompakti. Keskeisiä hahmoja on vain sellaiset puolisen tusinaa, joista jokaiselle piisaa lukuisten välianimaatioiden aikana kosolti ruutuaikaa. Stereotypiasta ja toistosta huolimatta hahmojen välinen kemia toimii hyvin ja huumori kukkii. Hyvä näin, sillä ryppyotsainen synkistely jo muutenkin lohduttomassa, verenpunaisen kuun valaisemassa maailmassa olisi loppujen lopuksi aika mielikuvituksetonta. Vaikka Arnice joutuukin sietämään lähinnä toivottomia tomppeleita, huonokin huumori on tässä tapauksessa enemmänkin hyvällä tavalla huonoa kuin vain väsynyttä.

Se hieman yllätti, että jo noin tusinan erilaisen Servanin myötä peli hihkaisi niiden kokoelman olevan jo puoliksi kerätty. Toisaalta on ihan piristävää, ettei niitäkään ole tolkuttomasti, varsinkin kun yleensä huomaa turvautuvansa aina samaan neljän Servanin luottosakkiinsa. Arnicen kykyjen kehittyessä mukana voi tosin kuljettaa peräti neljää tuollaista neljän Servanin rypästä. Tässäkin peli tulee sikäli kivasti vastaan, että käyttämättömänäkin jokainen apuri tienaa yhtäläisesti expaa, joten myöhemminkin mukaan liittyneet levuttuvat kuin varkain käyttökelpoiseen kuntoon.

Juuri tällä hetkellä hakkaan päätäni ensimmäiseen, kovin temperamenttisen oloiseen lisäpomoon mutta vaikka ”jälki”pelin haastekäyrä tuntuukin jyrkentyneen huomattavasti, kummasti tätä vain naama virneessä jatkaa vaikka turpiin tuleekin.

Servanien lisäksi männäviikolla tuli noukittua kyytiin myös pelejä. Odottamattomin yllätys oli SNES Classic Mini, jonka vannoin hommaavani vain, jos sen saisi nollavaivalla ja ilman ylihintaa. Laite tarttui lopulta kyytiin paikallisesta supermarketista perjantai-illan ruokaostosten yhteydessä, joten eipä tuo helpompaa olisi voinut olla. Pienellä paikkakunnalla asumisessa on näköjään etunsakin. PS1-JRPG Koudelka ja alekoreista adoptoitu PS4-trio Abzû, Earth Defense Force 4.1: The Shadow of New Despair ja Fate/Extella: The Umbral Star täydensivät omalta osaltaan backlogia, joka tuntuu ajan myötä vain kasvavan. No, sellaista on peliotakun elämä.

Lämpenemistä

Hei, osallistuminen on aina tärkeintä :P

Jos Everybody’s Golf viime päivityksen myötä saattoikin kuulostaa vähän tyhjänpäiväiseltä niin alkaa se hiljalleen avautua. Juuri tällä hetkellä se vaikuttaa mukailevan varsin taidokkaasti pelaajan kulloistakin mielialaa. Jos vain suihkii menemään hälläväliä-asenteella, lyönnit kaartavat minne sattuu ja jopa masentava bogey kasvaa herkästi päälle viiden ylilyönnin katastrofiksi. Jos puolestaan keskittyy edes vähän, RNG-jumalat astuvat kehiin pitäen huolta siitä, että vähän köpömpikin swingi saattaa toimia. Tuulen, tähtäyksen, rataprofiilin, kierteen, alustan, ajoituksen ja tuurin täydellinen yhdistäminen on milteipä mahdotonta mutta takalistossa on kuitenkin sellainen kutina, että aito yrittäminen palkitaan. Alati paranevien mailojen avulla birdiet alkavat olla jo enemmän sääntö kuin poikkeus ja onnistuupa muutama eaglekin aina silloin tällöin.

Pelillä on edelleen vaikeuksia viihdyttää kauempaa kuin sen puoli tuntia tai tunnin kerrallaan mutta siinäkin ajassa saa jo paljon aikaan. Yleensä valittavissa on joko 9 tai 18 reiän kierros, jollaisen pyyhkäisee läpi noin 10-20 minuutissa. Offline-puolella tuosta nettoaa expaa, jonka kertyessä avautuu uusia kaksinpelihaasteita. Linjoilla puolestaan voi tarkistaa miten hyvin pärjää sekä globaalilla tasolla että pelin automaattisesti valitsemassa kymmenen pelaajan viiteryhmässä. Jo nyt parhaat pelaajat huitelevat yleensä sellaisia 10-15 lyöntiä parempia kierroksia kuin mihin itse pystyn mutta vaikka löydänkin itseni toistuvasti milteipä minkä tahansa tuloslistan häntäpäästä, saapahan päivittäin vaihtuvan haasteradan läpikäynnistä lohdutuspalkinnoksi edes alati lisää avatar-sälää.

Uutena kuriositeettina eräs voitettu VS-vastustaja opetti avatarilleni kalastuksen salat, joten jos golf ei aina jaksa kiinnostaa, voi suunnata lähimmälle rannalle tai lammikolle vedeneläviä narraamaan. Tuo tosin on silkkaa tärpin jälkeistä napinrämpytystä, joten sen viihdearvo on samaa luokkaa kuin golfkärryillä huristelu tai vesistöissä uiskentelu; höpsöjä sivuaktiviteetteja, joita periaatteessa voisi kutsua uudistuksiksi mutta joilla ei tunnu olevan minkäänlaista käytännöllistä funktiota.

Niiin tai näin, Everybody’s Golf jatkaa yhä sellaisena perusviihdyttävänä tapauksena, jonka parissa käy päivittäin kääntymässä mutta joka kuitenkin taitaa toimia paremmin jonkin astetta täyteläisemmän pelin lisukkeena. Pitää tässä nyt kuitenkin yrittää, jos saisi joskus jopa sen legendaarisen hole-in-onen onnistumaan.

Sateisen harmaat syysviikonloput ovat mitä parhainta aikaa pysytellä visusti sisätiloissa videopelien parissa. Tälläkin viikolla kokoelmaan on liittynyt tukku toiveikkaita ehdokkaita. Kesäkuussa semisti viihdyttänyt Utawarerumono: Mask of Deception sai siis jo nyt jatko-osan, Utawarerumono: Mask of Truth. Hyvä näin, sillä kesken jääneen tarinan jatkaa loppuun mielellään silloin, kun siitä muistaa vielä jotain. Mask of Deception oli kuitenkin sen verran lukupainotteinen, että taidan käyttää vielä tovin vähän enemmän varsinaista pelaamista sisältävien julkaisujen parissa.

Nintendo 3DS:n kohdalla hämmästelin lähinnä sitä, kuinka moni peli meinaa livahtaa kokonaan tutkan alta. JRPG-kaksikosta 7th Dragon III: Code: VFD ja The Legend of Legacy en tiedä juuri mitään mutta luotto niin Atlukseen kuin Segaankin on sen verran kova, että kokeiltavahan nuo on. Shantae and the Pirate’s Curse puolestaan on jo vähän tutumpaa ja ikääntyneempää tasoloikkaa mutta unohdinpa tyystin, että se julkaistiin myös fyysisenä versiona. Onneksi näitä vielä sieltä täältä saa pelastettua henkilökohtaiseen kansallisarkistoonsa.

Kthxbye

Kiitoksia, Bandai Namco. Ei ikinä, IKINÄ enää.

Haukotus… Taas yksi mennyt viikko, taas yksi The Idolm@ster: Platinum Stars -postaus. Tämä olkoon kuitenkin viimeinen sellainen, sillä kuusi viikkoa söpöä japanipoppia putkeen alkaa olla liikaa kenelle tahansa. Tämän viikonlopun aikana tuntui ohikiitävän hetken siltä, että tämän olisi voinut lopetella jopa kunniakkaasti ja nousujohteisissa merkeissä. Se oli kuitenkin vain pelin ovela tapa muistuttaa, että pohjimmiltaan se on se sama sadistinen psykopaatti kuin männäviikkoinakin. Näin tässä lopulta kävi:

  • 141 tuntia: Kaikilla seitsemän miljoonaa fania. Vaellan pimeydessä. Mikään ei tunnu enää miltään.
  • 153 tuntia: Kaikilla kahdeksan miljoonaa fania. Grindaushelvetissä kaikki hyvin. Jatkakaa.
  • 158 tuntia: Kaikilla yhdeksän miljoonaa fania. Käytin kaikki tähän saakka kertyneet keikkapalkkiot PR-toimintaan idoleiden valokuvaussessioilla, joilla tämä fanimäärä tavoitettiin tuollaiset seitsemisen tuntia etuajassa. Tuottaja on nyt paitsi väsynyt, myös persaukinen.
  • 168 tuntia: Kaikilla kymmenen miljoonaa fania! Voisiko tässä todellakin olla pitkän matkan loistokas maali?
  • 171 tuntia: Kaikki idolit nostettu peräkanaa platinanhehkuiseen S-sarjaan! Aikaa sekin vei, kun jokaisen täytyi läpäistä kolmen täyden biisin tasokoe mutta hieno hetki oli tämä! Riemua ja onnenkyyneleitä kaikille! Lisäksi, koska pelin alaotsikko nyt kuitenkin on Platinum Stars, suostun viimein tulkitsemaan tämän läpäistyksi.
  • 174 tuntia: Oi juku! S-sarjassa jokaisella on soololive, josta pokkaa palkinnoksi uuden esiintymisasun! Melkein sadan tunnin kuiva vaatetuskausi päättyy 13 asusteen tulvaan. Yksi asu jää kuitenkin yhä lukkoon. Koska ironia.
  • 175 tuntia: Kaikki 20 biisiä nostettu legendatasolle. Periaatteessa se olisi vaatinut kunkin soittamista 200 kertaa mutta tässä peli tulee vastaan edes sen verran, että lahjapaketeista saa silloin tällöin (yleensä harvoin) lehtiä, joilla tuosta voi viilata pois 10-30 toistokertaa. Niidenkin avulla tähän pisteeseen päästäkseen on kai oltava vähän masokisti.
  • 176 tuntia: Kaikki S-sarjan keikat täysimittaisesti selätetty. Koska mitään ei oikein voi enää saavuttaa, eikö viimeinenkin asu olisi tästä sovelias palkinto? Ai ei? No haista ite.

Vaikka minulla on nyt iso kasa platinatähtiä, pelin platinapysti vaatisi tuon vihoviimeisenkin asusteen hankkimisen. Senkin lisäksi paikalliselle räätälille pitäisi vielä kärrätä läjä lahjakortteja, joita se mulkero ei edes hyväksy kuin viiden seteissä. Näitä puuttuvia romppeita löytää tietenkin vain lahjapaketeista, joita saattaa tipahdella keikkojen jälkeen mutta ei läheskään joka kerta. Jos lahjan ylipäätään saakin, nyt se on jo valtavalla todennäköisyydellä jotain tyystin turhaa. Koska huonotuurisilla pelaajilla on voinut mennä tähän lopulliseen puristukseen jopa yli 500 tuntia, puhallan farssin omalta osaltani nyt päättyneeksi. Saa olla viimeinen kerta kun sotkeudun mikrotransaktioiden ympärille rakennettuun peliin, varsinkaan täysihintaiseen sellaiseen.

Virvoituksen triplakeidas!

Tuosta ajanhukasta vielä puisevampaa teki se, että samaan aikaan postiluukusta on kolahdellut vaikka mitä mielenkiintoista. Everybody’s Golf lienee tuttua ja tasaisen viihdyttävää kasuaaligolfausta, Knack 2 tuntuu edeltäjänsä tavoin olevan peliarvostelijoiden lempi-inhokki (mikä itsessään on jo vallan mainio syy ostaa se), ja Yonder: The Cloud Catcher Chronicles on vielä toistaiseksi itselleni täysi mysteeri. Kuulopuheiden perusteella se on ilmeisesti jonkin sortin Animal Crossing tai Stardew Valley -hengenheimolainen, jonka kokemiseen ei kuitenkaan vaadita satojen tuntien investointia. Varsinkin tuon edellisen tapauksen jälkeen moinen kuulostaa vallan mukavalta.

Valmistelua

Miehellä on järjellinen netti. Mies on iloinen.

Pari viikkoa on näköjään taas mystisesti kadonnut jonnekin. Eipä sillä, että mitään kummoisempaa olisi tapahtunutkaan. The Idolm@ster: Platinum Stars jatkuu toki edelleen mutta se nyt on vähän kuin seuraisi ruohon kasvamista. Koska PS4 kuitenkin tarjoaa poikkeuksellisen vaivattoman tavan pelien striimaamiseen, jäin pohdiskelemaan josko moista hömppää pitäisi kokeilla itsekin. Pelkällä konsolilla ei tosin vielä pitkälle pötkitä, joten viime päivät ovat menneet haalimalla huusholliin sekalaista tarpeistoa.

Striimaamisen perusedellytys on tietenkin riittävän tasokas uppikaista. Valitettavasti itse olen jumissa taloyhtiössä, johon saa kiinteänä ainoastaan antiikkisen 11/1-nopeuksiin yltävän laajakaistan, jolla ei luonnollisesti striimata edes perunaa. Vaikka mobiiliyhteyksistä ja niiden epäluotettavuudesta on jo vuosikausia ollut liikkeellä lähinnä huolestuttavia kauhutarinoita, päätin ottaa riskin ja kokeilla voisiko kiinteän yhteyden edes kaupunkiolosuhteissa korvata 4G:llä. Yllättävää kyllä, voipa hyvinkin! Uuden reitittimen ja 4G LTE -liittymän myötä nopeudet tuntuvat olevan paskimmillaankin sellaista 50/30-tasoa, joten paitsi että parannus on huomattava, tässähän tuntee siirtyneensä netin suhteen melkeinpä nykyaikaan.

Vaikka en mikään sosiaalinen moottoriturpa olekaan, yleinen konsensus tuntuu olevan, että juontamaton striimi ei ole striimi laisinkaan. Nurkissa ei kuitenkaan lojunut yksiäkään mikkikuulokkeita, joten ostoksille mars. Jos on audiofiili, kuulokkeiden ostamiseen voi varmasti kuluttaa loputtomasti aikaa. Omat vaatimukseni olivat lähinnä luokkaa ”no kunhan nyt jotain”, joten vajaan viiden minuutin huolettoman googlailun jälkeen ostoskoriin päätyivät Turtle Beach P12 -luurit. Vähän muovisen oloiset rimpulathan nuo ovat mutta kun kuulokkeista kuuluu ja mikrofoni toimii niin aivan riittävää on se.

Kuulokkeiden myötä pääsinkin sitten sujuvasti kiroilemaan sitä, ettei PS4:ssä ole kuin kaksi USB-porttia. Kun pidän yhdessä ohjainta jatkuvassa latauksessa ja toisen vie ulkoinen kovalevy, oli ostoslistalla seuraavana USB-hubi. Trust GXT 215 on mukavasti konsolin linjoja mukaileva viiden portin hubi, joka ei paljoa maksanut mutta eipä ole järin häävikään. Jo kerran tuon kautta liitetty ohjain on jättänyt yllättäen reagoimatta napinpainalluksiin, joten saapa nähdä millaiseen kiinakuraan sitä on taas tullut kätensä survaistua.

Koska tuleva viikonloppu on taas vaihteeksi ylimääräisistä velvollisuuksista vapaa, ehtinee kaikkea tätä jopa kokeilemaankin. Twitchin puolella harjoitellaan ja tuonne sivupalkkiinkin löytyi vimpain, josta linjoilla olon näkee. Viihdyttävyyttä, säännöllisyyttä tai taitoa ei ole luvassa mutta eiköhän internetiin vielä yksi ehta scrubikanavakin mahdu.

Mitä pelihankintoihin tulee, näiden parin viikon aikana kokoelma on karttunut ainoastaan Yakuza Kiwamilla. Koska Yakuza 0:sta ei ole vielä kuin puolisen vuotta ja koska Kiwami on ”vain” ensimmäisen Yakuzan remasterointi, taidan säästää sen myöhemmälle syksyyn. Vaikka onkin piristävää nähdä, kuinka moni uusi pelaaja löytää tämän jo PS2:lla debytoineen sarjan, pukkaa Sega näitä nyt pihalle ehkä jo vähän turhankin tiiviiseen tahtiin.

Vuosisatani murmelina

Olisi niin jees kun se vain tajuaisi loppua :'(

Jos peli-into lomia seuranneen arjen myötä on kortilla niin The Idolm@ster: Platinum Stars pitää huolen siitä, ettei siitä vähästäkään oikein pääse nauttimaan. Kuten jo hieman ounastelinkin, sen pelikellossa on jo 58 tuntia ilman, että oikeastaan mitään mainittavaa olisi tapahtunut. Puisevaa kaavaa monotonisesti toistaen idolien kokemus ja fanit karttuvat tasaisesti mutta samalla niin naurettavan hitaasti, että peli on taantunut jo tyylipuhtaaksi uuvutustaisteluksi. Jos keikkalistaan ilmestyykin jokin uusi tapahtuma, voi olla tyystin varma siitä, että sen läpäisemistä edes räpistellen voi harkita vasta 10-20 tuntia myöhemmin. Täydellisillä suorituksilla ei tee hevon pökälettäkään, sillä jos esiintyjien taso ei ole riittävän kova niin vaadittua pistemäärää ei vain voi saavuttaa. Piste. Niinpä tässä on edelleen tullut soiteltua läpi yhtä ja samaa haastetta todennäköisesti jo useamman sata kertaa hitaasti grindaten. Niin wow. Paljon kivaa. Varmaan helpottaisi, jos ostaisi kauppapaikalta vähän apukivaa, eiköstä vaan? Haista Project iM@S p*** a.

Surkuhupaisasti peli noudattaa virtuaalista, viikon pätkissä etenevää vuosikiertoa. Jos skippaa jokaisen mahdollisen välianimaation, yhden pelivuoden voi puristaa noin kolmen tunnin reaalielämän maratoniksi, jonka aikana ehtii käymään läpi 48 peruskeikkaa ja neljä koko idolipoppoon kattavaa spessua. Realismin nimissä pelin 13-21-vuotiaat tähtöset saavuttaisivat uriensa huipun kenties jossain 90 ikävuoden kieppeillä ja sittenkin saatettaisiin tarvita inkarnaatio tai pari. Onneksi ovat iättömiä. Tässä vaiheessa pelin sietäminen vaatii tuollaisten pienten nyanssien huomioimista. Päivätavoitteeksi voisi vaikka ottaa yhden pelivuoden läpäisemisen (joskin nyt jo vuosineljänneskin alkaa etoa jo pahasti). Ystävänpäivänä johtajaksi valitulta tytöltä heltiää lohtusuklaata, joten ne kaikki keräilemällä voi tuhlata elämästään sellaiset 39 tuntia. Pelin säälittävän pienen kappalevalikoiman voi myös nostaa legendatasolle, kunhan soittaa niistä jokaista 200 kertaa. Yksittäisen kappaleen kohdalla suurin palkinto tuosta lienee se, ettei sitä todennäköisesti halua kuulla enää ikinä. Toisaalta jos tuota edistää biisi kerrallaan, oppii nopeasti minkä nuotin kohdalla yleisön suosiomittarin saa tiimillään tappiin. Koska virhenuoteista ei heilu raippaa, voi loppubiisin jättää huoletta soimaan samalla kun itse käy vaikka jääkaapilla, kusella, tupakalla, tai ihan vain viettää syvällisen hetken pohtimalla miksi tällaiseen epäpelaamiseen edes alistuu. Ja niin tosiaan, tuo 20 biisin kattaus ei muuten edelleenkään ole täysin auki. Ehkä sitten joskus 60-70 tunnin tietämillä tai jotain? Jeesus.

Kaikki tämä on äärimmäisen raivostuttavaa siksi, että pohjimmiltaan Platinum Stars on ihan hyvä rytmipeli, vaikkakin sisällöllisesti höyhensarjaa. Jos sen lopputekstit olisivat pyörineet vaikka siinä 15-20 tunnin tietämillä ja kaikki mahdollinen nähty 30-50 tunnin kieppeillä, se olisi poistunut estradilta rakastettuna voittajana. Nyt siitä on tullut se tyyppi, joka lyöttäytyy seuraan ja on hetken verran niin kovin joviaali ja äärimmäisen miellyttävä, kunnes tajuaa sen olevan oikeasti sietämätön kusipää, joka liimautuu ikuisesti iholle ja josta pääsee eroon korkeintaan kirveellä ja murhasyytteellä. Rytmimatka jatkukoon, joskin enää vain makaaberina sosiaalisena kokeena, jossa selvitetään mitä oikeasti vaatii sellaisen pelin läpäisy, joka on suunniteltu ensisijaisesti kuppaamaan pelaajiltaan satoja tai tuhansia euroja ekstraa. On meinaan aika kyynistä menoa tämä.

Päästäisi tuon yhden nyt vaan menemään…

Kerran aloitetun pelin jättäminen kesken on aina la petite mort mutta jos näin (taas kerran) pääsee käymään, vierihoitoa onneksi piisaa. Toisteisen tylsyyden voisi backlogin lisäksi korvata oikeastaan mikä tahansa männäviikolla sitä kartuttaneesta viidestä uudesta JRPG-pläjäyksestä; Final Fantasy XII: The Zodiac Age, Nights of Azure, Yo-Kai Watch 2: Bony Spirits, Yo-Kai Watch 2: Fleshy Souls (pirun simultaanijulkaisut) mutta semminkin Stella Glow. Viimeksi mainittu saattaisi hyvinkin olla sitä ehtaa strategiaropellusta, jota Utawarerumono olisi voinut olla mutta ei kuitenkaan raaskinut.

Panosten korotusta

Ja sinä Militesin torakkahan ET karkaa!

Huh huh! Kun Final Fantasy Type-0 HD:n iso pyörä pyörähtää, se tekee sen todella vakuuttavalla tavalla! Jos joku epäilee, kuinka suuri merkitys 14 teinikadetilla olisi suurvaltojen välisessä sodassa niin oikeassa ovat; ei kärpäsen paskan vertaa. Kun konflikti eskaloituu, reilun sodan säännöt heitetään romukoppaan ja osapuolet turvautuvat äärimmäisiin keinoihin, alkaa eeppisen kokoluokan rytke. Toki Rubrumin kadetit ovat yhä kaiken keskiössä mutta kun kuolleiden määrä nousee jo kuusinumeroisiin lukemiin ja korvaradioon kaikuu epätoivoisten kanssataistelijoiden viimeisiä hetkiä, pörhistyvät niskakarvat jo ihan kunnolla. Hyvin epäsovinnainen Final Fantasy mutta hyvin koskettavalla ja vakuuttavalla tavalla.

Ikävä kyllä Type-0 on aina vain selkeämmin peli, joka haluaisi tulla läpäistyä useampaan kertaan. Paitsi että tapahtumien seuraamiseen käytettävä aika on rajattu, taisteluissa vastaan vyöryy aina vain enemmän pomoja, jotka kenties olisi mahdollista selättää mutta ei ensimmäisellä kerralla. Näissä tilanteissa tarina vyöryy kyllä eteenpäin kunhan kaikki omat taistelijat ovat purreet nurmea mutta ei siitä oikein draamaa saa. Monien sivutehtävienkin vaikeustaso on sitä luokkaa, että niitä on aivan turha yrittää haastaa päätarinan hahmokehityksen turvin. Sinänsä uusinta-arvossa ei ole mitään väärää mutta nyt sitä tungetaan naamalle vähän rumasti.

Type-0:n toinen paha lapsus on tarinankerronnan puute. Peli sijoittuu ainakin temaattisesti samaan universumiin kuin Final Fantasy XIII mutta se on enemmänkin miljöö sodalle kuin varsinainen tarina. Useat termit ovat luokkaa ”pittee tietee” ja vaikka akatemian kirjastosta löytyvä Rubicus-tietosanakirja karttuukin seikkailun edetessä kattamaan useamman vuosisadan edestä koko tämän universumin historiaa, olisi pieni sanastokin tehnyt terää. Peli luottaa vähän turhan paljon siihen, että Final Fantasy -perimätieto on vankasti hallussa ja että asiallisen tarinankerronnan voi korvata isolla kasalla kirjatekstiä. Ainoa tapa päästä sinuiksi edes noiden 14 oman sankarin kanssa on lukea Rubicuksesta itse kunkin taustat ja motivaatiot, sillä pelin aikana niitä ei isommin syvennetä.

Taistelu on edelleen uskomatonta ADHD:ta. Yltiökaoottisen melskeen keskellä voisi halutessaan hyväksyä myös erikoismääräyksiä. Ne ovat pieniä aikarajoitettuja minihaasteita, kuten vaikkapa parin seuraavan vihollisen kukistaminen magialla, vahingon välttäminen 30 sekunnin ajan, vastustajan heikon hetken hyödyntäminen, jne. Onnistuminen palkitaan jollain kivalla esineellä, epäonnistuminen oman hahmon kuolemalla. Luonnollisesti kaikki tällaiset määräykset pitäisi vetää esiin, lukea, arvioida ja joko hyväksyä tai hylätä kaiken muun toiminnan keskellä, joten ainakin näin vanhemmiten pää pysyy huomattavasti paremmin läjässä unohtamalla ne kokonaan. Pelijumalattarille kiitos tähän HD-versioon lisätystä helposta vaikeustasosta, jonka varassa sentään voi edetä ilman nanosekuntireaktioita ja kahdeksan eri asian yhtäaikaista multitaskausta.

Tässä koko kesän ostokset. Oikeasti.

Sillä välin kun backlogin perkaaminen edistyy ihan kiitettävästi, on se onneksi päässyt karttumaan vain yhdellä uudella tapauksella. PlayStation Vitan ilmeisesti vain kosketusnäytöllä pelattava rytmipeli Deemo: The Last Recital sai kuin saikin fyysisen julkaisun, joten pakkohan se oli noukkia pelihyllyä koristamaan. Lähtökohtaisesti en ole kauhean innoissani kosketuskontrolleista ja tuskinpa tuo Hatsune Mikun vankkumatonta valta-asemaa uhkaa edes leikillään. Siitä huolimatta, jos pelissä kuin pelissä on rytmiä niin tokihan sitä pitää kokeilla!

Sieluttomuuden aaria

Se oli siinä! Äkkiä karkuun!

Jos ei taaskaan ollut kummoinen viikko niin ainakin Rise of the Tomb Raider: 20 Year Anniversary noudatti samaa kaavaa. Vielä viime viikonloppuna varovaisesti ilahduttanut seikkailu kompasteli jälkipuoliskollaan niin moniin kliseisiin, että toimiakseen pelin olisi pitänyt olla itsetietoinen parodia eikä vakavamielinen toimintaseikkailu. Sääli sinänsä, sillä teknisesti Rise of the Tomb Raider on lähestulkoon moitteeton esitys. Niin pelin kuvakieli kuin sankarittaren animointikin ovat ensiluokkaisen kaunista katseltavaa. Kun Lara ihastelee milteipä poikkeuksellisen hienoja näkymiä tai ihan vain kiskaisee poninhäntänsä kuivaksi uimareissun jälkeen, on pelaajakin pienen hetken täsmälleen samalla aaltopituudella. Liikkuminen on sujuvaa, kudit lentävät mihin tähtäin milloinkin osoittaa, ja ympäristö vihjailee hienostuneen hillitysti missä milloinkin on tarttumiskelpoinen reunus, missä pystysuoraa seinä sallii vielä yhden askeleen pyrähdyksen ylemmäs, ja mihin voi huoletta heittäytyä parin kiipeilykirveen voimin.

Vaikka Crystal Dynamics olisikin huipputiimi teknisestä vinkkelistä, jättävät pelin kaikki muut osa-alueet kosolti toivomisen varaa. Kaksi uskonnollista ääriryhmää – yksi vahva ja paha, toinen heikko ja hyvä – muinaisen salaisuuden perässä on jo lähtökohtaisesti armottoman heikko aihio mutta jos sen ottaa vakavasti, se on sitä vielä vähän enemmän. Eihän se toki syvällistä ole, kun Indiana Jones taistelee natseja vastaan tai kun Nathan Drake telmii omien aarrejahtiensa parissa mutta ainakin nämä kaksi osaavat nauraa myös itselleen. Lara ei naura. Vaikka Rise of the Tomb Raider ei kiduta sankaritartaan aivan yhtä puistattavan sadistisesti kuin sarjan edellisessä osassa (Tomb Raider vuosimallia 2013), brittiläisestä charmista ei edelleenkään ole tietoakaan, niin anteliaasti ammennettava lähde kuin se oliskin. Missään vaiheessa ei hymyillä kuin ehkä vahingossa ja kun karsean stereotyyppiset hahmot päätyvät yhtä karsean stereotyyppisiin tilanteisiin suoltaen siinä sivussa vuorosanoja kuten ”Sinun on tehtävä mitä sinun on tehtävä”, tai kun Lara angstaa itsekseen leirinuotion ääressä miten kauheaa hyvyydellä on kaiken tämän kuoleman ja väkivallan keskellä niin kyllä siinä väkisinkin jo nousee pientä puklaa kurkkutorveen.

Pelillisyydenkin kanssa on vähän niin sun näin. Kun Lara aina silloin tällöin saa valita myös salakavalamman lähestymistavan ja harventaa vastuksia hiljaisen huomaamattomasti ihan omaan tahtiin, meno on loistavaa. Näiden hetkien vastapainoksi on kuitenkin vielä vähän isompi läjä tilanteita, joissa päälle hönkii ihan vaan sairaan iso lössi porukkaa, josta pitäisi selvitä. Pahimmillaan naatteja sataa niskaan tavalla, josta Call of Dutytkin olisivat kateellisia ja kun kaikki muu pettää, kaivetaan kliseelaatikosta hitaita mutta panssaroituja örmyjä. Rise of the Tomb Raider ei juuri koskaan löydä hyvää tasapainoa kahden ääripään välillä. Joko se on nautinnollista hiippailua tai järkyttävän kaoottista räimettä mutta harvoin mitään sieltä välimaastosta. Loppua kohti kaikki mittarit väännetään niin rajusti kaakkoon, ettei mikään taatusti tunnu enää yhtään miltään vaikka kaikkialla räjähtelee koko ajan (yksi edellisen osan helmasynti, josta ei sitten ilmeisesti opittu yhtään mitään).

20 tunnin läpipeluuseen mahtui myös tähän versioon ympätyistä delsuista yksi tarinavetoinen, jossa edellä mainittua kaoottisuutta luodaan vähän vielä lisää niinkin hurjan omaperäisellä tavalla kuin psykedeeliset hallusionaatiot. V***u pelisuunnittelijat vähän rotia nyt edes. Jos AAA on nykyään tätä, jatkan mielelläni pelisuon kuokkimista edelleen tuolla vähän sivummalla.

Lupaavia kakkossarjalaisia

Mistä puheen ollen, vaikka elämmekin jo vähän julkaisuköyhempiä aikoja vuodesta, jotain pientä on taas kerran jäänyt haaviin. Little Nightmares lienee jonkin sortin synkän satumainen pulmatasoloikka, joka tarttui kyytiin puhtaasti positiivisten kuulopuheiden perusteella. Utawarerumono: Mask of Deception puolestaan on ollut kartalla tässäkin blogissa jo hollin aikaa. Sen pariin olisi itse asiassa jo pieni hinkukin, kunhan nyt saisi tuon yhden vimpan päälle riittoisan mutta nyt jo säännöllisesti raivostuttavan DS-pulmailun pois päiväjärjestyksestä… Onneksi näitä ei tarvitse kokea työkseen.

Olen niin älykäs! Ä-L-K-Ä-S!

Nyt alkaa olla jo vähän sellainen kutina, ettei Picross 3D sittenkään ole mikään pahainen kakkossarjalainen, jota pelailee jonkin muun ohessa. Kun ihan vain pikaisesti ottaa työn alle pulman tai pari, on kello yhtäkkiä jo paljon enemmän kuin pitäisi. Alkuvaiheen haparoiva arvailu on jäänyt taakse ja vaikka nuo aluksi kovin anteliailta tuntuneet aikarajat menevätkin yhä epämukavan liki ja joskus peräti yli, on tämä sen luokan logiikkatrippi ettei paremmasta väliä! Peräti 24 tunnin ähräämisen jälkeen sekä aloittelijatasot että helpot haasteet on nyt kolmen tähden arvoisesti selätetty. Etenemiseen riittäisi se yksikin, joka lohkeaa kunkin pulman ratkaisemisesta. Virheiden välttämisestä ja aikarajan sisällä pysymisestä netottavat extratähdet ovat kuitenkin – ainakin toistaiseksi – osoittautuneet kerrassaan vastustamattomiksi herkkupaloiksi.

Tähän saakka palkitsevinta on ollut pelin rytmitys. Alun ”pyh, tämähän on naurettavan helppoa” muuttui varsin nopeasti muotoon ”herra paratkoon, eihän tämä ole edes ratkaistavissa” josta siirryttiin tasolle ”ottaapas tämä muuten aikaa.” Aina silloin tällöin se yksi ainoa etenemistä estävä kuutio onnistuu piiloutumaan harmillisen tehokkaasti mutta noin pääsääntöisesti sinnikäs harjoittelu todellakin tekee mestarin. Geometria houkuttelee vieläkin merkkaamaan ja poistamaan ”varmoja” kuutioita mutta tuo teerenpeli ei enää pure; nyt mennään puhtaasti kylmien numeroiden ja loogisen päättelyn ehdoilla. Aikaraja on yhä stressaava tekijä, joka johtaa lähinnä typeriin virheisiin ja aloittamiseen alusta. Niidenkin määrä alkaa silti pulma pulmalta laskea, joten kaipa tuollainen virtuaaliraippakin sitten toimii. Ymmärtääkseni 3DS-jatko-osassa vastaava kello ei enää tikitä, mikä kieltämättä olisi kyllä tervetullein uudistus ikinä.

Niin tai näin, Picross 3D jatkuu sisulla & riemulla. 144 pulmaa selätetty ja (pienoinen pelko persauksissa) kohti haasteita, jotka peli luokittelee normaaleiksi. Tämä ei tule päättymään hyvin.

Sillä välin vihoviimeisetkin alkuvuoden julkaisut alkavat olla kotona odottaen leppoisia kesälomapäiviä (tai eläkepäiviä, ihan miten vaan.) Vastoin ilkeämielisiä huhuja PlayStation Vita on edelleen elossa ja voi hyvin, ensimmäisenä todistuskappaleena luolastonkoluamis-VN-hybridi (?) Ray Gigant ja toisena ecchi-höpsöräiskintä (?) Gun Gun Pixies. Sille ei tietysti voi mitään, jos epämääräisiä, valtavirran sivussa surffaavia japanijulkaisuja ei lasketa pelaamisen arvoisiksi tapauksiksi mutta ainakin tässä taloudessa Vita-pelien määrä on itse asiassa yhä karvan verran suurempi kuin 3DS-pelien. Tosin vain sen karvan, joten käsikonsolirintamalla joko kumpi tahansa tai mielellään molemmat.