Avainsana-arkisto: Final Fantasy XII: The Zodiac Age

Automaattitoisto

Loottia pukkaa! Onneksi herra dino on säyseä jos ei härki…

Jostain syystä olen tavannut pelata läpi joka vuosi ainakin yhden Final Fantasyn. Periaatteessa vasta kesäloma olisi soveliasta aikaa möhköille roolipeleille mutta koska tuohon pyhistä pyhimpään ajanjaksoon jonottaa jo ties kuinka monta ehdokasta, päätin hoitaa tämän oudon muodollisuuden pois alta jo nyt. Työstöön päätyi pääsarjan viimeisimmän osan sijaan Final Fantasy XII: The Zodiac Age, joka on HD-remasteroitu versio vuoden 2006 PS2-klassikosta. Tai no klassikosta ja klassikosta, sillä itselleni XII oli se peli, jonka kohdalla viimeistään piti vastahakoisesti myöntää ettei Square Enixillä ollut enää pienintäkään mielenkiintoa palata muottiin, josta se valoi PS1:lle sarjan kolme ehkä rakastetuinta osaa. Niin kovasti kuin yritinkin XII:sta pitää, jäi se aikanaan kesken. Kahdesti. Näin osuvasti 12 vuotta myöhemmin on hyvä hetki kokeilla, josko kolmas kerta jo hurmaisi.

Tarinasta sen ei ainakaan pitäisi jäädä kiinni. XII sijoittuu Ivalicen magialla ja teknologialla siunattuun maailmaan, jota kansoittavat ihmisten ja mooglejen lisäksi liskomaiset bangaat ja rusakkomaiset vierat. Vaikka rotujen välillä vallitseekin harmonia, ihmiskunta näyttää taas kerran nurjempaa puoltaan. Ivalicen mahtivaltiot Archadia ja Rozarria ovat suursodan partaalla ja niiden välissä puskurina kärvistelevä piskuinen Dalmasca jää auttamatta vain isompiensa pelinappulaksi. Sen kuningas salamurhataan ja vaikka maa vielä näennäisen itsenäisyytensä säilyttääkin, on sen murheellisena kohtalona päätyä Archadian vasallivaltioksi.

Kaksi vuotta myöhemmin dalmascalaiset sotaorvot Vaan ja Penelo yrittävät pärjätä maan miehitetyssä pääkaupunki Rabanastressa elättäen itseään sekalaisilla hanttihommilla ja satunnaisilla koiruuksilla. Uskalias rosvoretki kaupungin palatsin aarrekammioon on kuitenkin himpun verran liikaa ja kun yksi asia johtaa toiseen, löytää kaksikko itsensä pian keskeltä armotonta valtapeliä, jossa ratkotaan ei enempää eikä vähempää kuin koko Dalmascan tulevaisuus. Reissuseuraksi lyöttäytyvät sekä sulavat taivaspiraatit Balthier ja Fran että jo kuolleeksi luullut luopioritari Basch ja prinsessa Ashe. Tällä kuusikolla sitten viipotetaan pitkin poikin Ivalicea etsien keinoja nousta Archadian sortovaltaa vastaan.

Heti kättelyssä pelin vähintäänkin omaperäinen taistelumalli lähinnä arveluttaa. Kaikki kähinät käydään toimintarope-hengessä suoraan kartoilla ilman siirtymä- tai voittoruutuja. Liikkua voi vapaasti mutta toimet aktivoituvat vasta perinteisen viivemittarin täytyttyä. Niiden valitsemisen ajaksi toiminta puolestaan pysähtyy kokonaan. Aluksi systeemi tuntuu (ja näyttää) julmetun kömpelöltä reaaliaikaisuuden, odottamisen ja vuoropohjaisuuden sekamelskalta. Aika pian mukaan lyödään kuitenkin gambiitit. Ne ovat kullekin hahmolle vapaasti määritettäviä makroja, joilla taistelut pyritään automatisoimaan enempi tai vähempi kokonaan. Säännöt ovat yksinkertaisia yhdistelmiä tyyliin ”hyökkää ensisijaisesti heikoimman vastuksen kimppuun”, ”viskaa terveyspotulla kun kumppanin hiparit tippuvat alle puoleen”, ”aktivoi jokin buffi heti taistelun alkuun”, jne. Erilaisia variaatioita on satamäärin ja niitä ideoimalla ja prioriteettijärjestykseen latomalla voi yrittää kehitellä kaikissa tilanteissa toimivia strategioita. Toki tiukan paikan tullen sekaan voi yhä heittää myös manuaalisia käskyjä mutta perusidea tuntuu silti olevan jokaisen hahmon virittely niin, että taisteluissa peli pelaa käytännössä itseään.

Näinkin erikoinen systeemi on sikäli tervetullut, että XII on grindaamista tulvillaan. Alun noin nelituntisen, tiukasti rajatun putken jälkeen Ivalicen maailma avautuu hiljalleen vapaasti koluttavaksi ja on tupaten täynnä sekä aakeaa laakeaa että siellä temmeltäviä hirviöitä. Mittelöitä ei ole syytä karsastaa, sillä levutustahti on perin kitsas ja viimeistään pomovastukset vetävät alisuorittajia kylmästi kölin alta. Isommat ilkimykset ovat sikälikin raivostuttavia, että viime hetkillä moni niistä heittäytyy tyystin käsittämättömään rage-moodiin, jossa pelaajan hyökkäykset eivät yhtäkkiä tee vahinkoa enää nimeksikään kun taas oma poppoo ottaa vastaan niin hurjaa vahinkoa niin hurjalla sykkeellä ettei perässä tahdo pysyä vaikka kaikki keskittyisivät pelkkään ensiapuun.

Juuri tuo tolkuton taisteluiden määrä ja isompien mörköjen älytön halpamaisuus saivat minut aikanaan jättämään homman kokonaan kesken. Onneksi The Zodiac Agen mukanaan tuomiin pikkuparannuksiin lukeutuu pikakelaus. Yhdellä napinpainalluksella pelin voi muuttaa kaksi tai jopa neljä kertaa nopeammaksi, jolloin tympeä grindaaminen vaihtuu milteipä slapstick-komediaksi, kun sopivasti makrotetut sankarit vipeltävät hirveää höökiä mobista toiseen ja selvittävät ylipitkät siirtymäosuudet yhdessä hujauksessa. Pomojenkin kanssa pärjää, kunhan vain oppii panttaamaan kunkin hahmon kovimpia erikoisliikkeitä viimeiseen saakka ja vyöryttämään ne sitten pysäyttämättömänä combona ikävän örmyn niskaan heti, kun ns. normaalit säännöt eivät enää tunnu pätevän. Ei mikään hienostunut strategia mutta hei, ei se paska voi olla jos se toimii.

Onneksi balanssi- ja rytmitysongelmien alla piilee erinomaiselta haiskahtava tarina. Tavanomaisen maailman pelastamisen sijaan on mukavaa vaihtelua keskittyä pelkän pienen kuningaskunnan kohtaloon, varsinkin kun ympärillä pyörivä suurvaltapolitiikka on silkkaa sisäistä juonittelua ja selkään puukottamista. Väkevää draamaa piisaa ja tokihan se piristää, kun edes pahikset eivät aina tule toimeen keskenään. Myöskään Ashe ei ole vain muun porukan mukana kulkevaa, hempeän kuninkaallista painolastia vaan ahdistunut ja taisteluissa ryvettynyt prinsessa, joka sydän vereslihalla yrittää löytää parhaimman tavan varmistaa maansa tulevaisuus vaikka tarjolla olisi vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Kivana lisänä The Zodiac Age antaa myös mahdollisuuden nauttia kaikesta alkuperäisen ääniraidan kera, joten kerrankin remasterointi on vähän enemmän kuin vain uusi maalikerros vanhan päälle. Vain sellaisena tämä olisikin saattanut jäädä kesken jo kolmannen kerran mutta ainakin toistaiseksi Dalmascan pelastustalkoissa huhkii ihan mielellään.

Vuosisatani murmelina

Olisi niin jees kun se vain tajuaisi loppua :'(

Jos peli-into lomia seuranneen arjen myötä on kortilla niin The Idolm@ster: Platinum Stars pitää huolen siitä, ettei siitä vähästäkään oikein pääse nauttimaan. Kuten jo hieman ounastelinkin, sen pelikellossa on jo 58 tuntia ilman, että oikeastaan mitään mainittavaa olisi tapahtunut. Puisevaa kaavaa monotonisesti toistaen idolien kokemus ja fanit karttuvat tasaisesti mutta samalla niin naurettavan hitaasti, että peli on taantunut jo tyylipuhtaaksi uuvutustaisteluksi. Jos keikkalistaan ilmestyykin jokin uusi tapahtuma, voi olla tyystin varma siitä, että sen läpäisemistä edes räpistellen voi harkita vasta 10-20 tuntia myöhemmin. Täydellisillä suorituksilla ei tee hevon pökälettäkään, sillä jos esiintyjien taso ei ole riittävän kova niin vaadittua pistemäärää ei vain voi saavuttaa. Piste. Niinpä tässä on edelleen tullut soiteltua läpi yhtä ja samaa haastetta todennäköisesti jo useamman sata kertaa hitaasti grindaten. Niin wow. Paljon kivaa. Varmaan helpottaisi, jos ostaisi kauppapaikalta vähän apukivaa, eiköstä vaan? Haista Project iM@S p*** a.

Surkuhupaisasti peli noudattaa virtuaalista, viikon pätkissä etenevää vuosikiertoa. Jos skippaa jokaisen mahdollisen välianimaation, yhden pelivuoden voi puristaa noin kolmen tunnin reaalielämän maratoniksi, jonka aikana ehtii käymään läpi 48 peruskeikkaa ja neljä koko idolipoppoon kattavaa spessua. Realismin nimissä pelin 13-21-vuotiaat tähtöset saavuttaisivat uriensa huipun kenties jossain 90 ikävuoden kieppeillä ja sittenkin saatettaisiin tarvita inkarnaatio tai pari. Onneksi ovat iättömiä. Tässä vaiheessa pelin sietäminen vaatii tuollaisten pienten nyanssien huomioimista. Päivätavoitteeksi voisi vaikka ottaa yhden pelivuoden läpäisemisen (joskin nyt jo vuosineljänneskin alkaa etoa jo pahasti). Ystävänpäivänä johtajaksi valitulta tytöltä heltiää lohtusuklaata, joten ne kaikki keräilemällä voi tuhlata elämästään sellaiset 39 tuntia. Pelin säälittävän pienen kappalevalikoiman voi myös nostaa legendatasolle, kunhan soittaa niistä jokaista 200 kertaa. Yksittäisen kappaleen kohdalla suurin palkinto tuosta lienee se, ettei sitä todennäköisesti halua kuulla enää ikinä. Toisaalta jos tuota edistää biisi kerrallaan, oppii nopeasti minkä nuotin kohdalla yleisön suosiomittarin saa tiimillään tappiin. Koska virhenuoteista ei heilu raippaa, voi loppubiisin jättää huoletta soimaan samalla kun itse käy vaikka jääkaapilla, kusella, tupakalla, tai ihan vain viettää syvällisen hetken pohtimalla miksi tällaiseen epäpelaamiseen edes alistuu. Ja niin tosiaan, tuo 20 biisin kattaus ei muuten edelleenkään ole täysin auki. Ehkä sitten joskus 60-70 tunnin tietämillä tai jotain? Jeesus.

Kaikki tämä on äärimmäisen raivostuttavaa siksi, että pohjimmiltaan Platinum Stars on ihan hyvä rytmipeli, vaikkakin sisällöllisesti höyhensarjaa. Jos sen lopputekstit olisivat pyörineet vaikka siinä 15-20 tunnin tietämillä ja kaikki mahdollinen nähty 30-50 tunnin kieppeillä, se olisi poistunut estradilta rakastettuna voittajana. Nyt siitä on tullut se tyyppi, joka lyöttäytyy seuraan ja on hetken verran niin kovin joviaali ja äärimmäisen miellyttävä, kunnes tajuaa sen olevan oikeasti sietämätön kusipää, joka liimautuu ikuisesti iholle ja josta pääsee eroon korkeintaan kirveellä ja murhasyytteellä. Rytmimatka jatkukoon, joskin enää vain makaaberina sosiaalisena kokeena, jossa selvitetään mitä oikeasti vaatii sellaisen pelin läpäisy, joka on suunniteltu ensisijaisesti kuppaamaan pelaajiltaan satoja tai tuhansia euroja ekstraa. On meinaan aika kyynistä menoa tämä.

Päästäisi tuon yhden nyt vaan menemään…

Kerran aloitetun pelin jättäminen kesken on aina la petite mort mutta jos näin (taas kerran) pääsee käymään, vierihoitoa onneksi piisaa. Toisteisen tylsyyden voisi backlogin lisäksi korvata oikeastaan mikä tahansa männäviikolla sitä kartuttaneesta viidestä uudesta JRPG-pläjäyksestä; Final Fantasy XII: The Zodiac Age, Nights of Azure, Yo-Kai Watch 2: Bony Spirits, Yo-Kai Watch 2: Fleshy Souls (pirun simultaanijulkaisut) mutta semminkin Stella Glow. Viimeksi mainittu saattaisi hyvinkin olla sitä ehtaa strategiaropellusta, jota Utawarerumono olisi voinut olla mutta ei kuitenkaan raaskinut.