Avainsana-arkisto: Game Tengoku CruisinMix

Waifuja luotihelvetissä

Pakko… Ampua… En… Ammu…

PS4:n menestys on hellinyt konsolia yllättävilläkin julkaisuilla, joista Game Tengoku CruisinMix lienee sieltä erikoisimmasta päästä. Se on porttaus vuonna 1997 julkaistusta Sega Saturn -pelistä, joka puolestaan on ehostettu versio Jalecon vuonna 1995 julkaisemasta arcade-räiskinnästä. Se taasen kerää nippuun kuusi pilottia Jalecon 80-luvun peleistä pistämään hanttiin hullulle tiedemies Yamadalle, joka päättää valloittaa pelimaailman ja aloittaa ristiretkensä lähimmästä pelihallista tunkeutuen osaksi sen arcade-kabinetteja. Kuten arvata saattaa, kyseessä on parodiaräiskintöjen harvan mutta uljaan koulukunnan edustaja eikä kaikkien näiden vuosien jälkeenkään yhtään paskempi tapaus.

Alun perin kuusitasoinen vertikaaliräiskintä sai Saturn-versiossa kaksi lisätasoa, jotka kaikki höpsöttelevät kunnon otaku-henkiseen, fanipalvelua pursuavaan ysärityyliin. Hahmokseen pelaaja voi valita tavanomaisen karskin avaruuspilotin, tietoisen mechan, jonkun kolmesta söpöstä tytöstä tai peräti potran possun. Eroja ei pahemmin ole, sillä jokaisella on vain johonkin suuntaan laukova peruspyssy ja kourallinen lähes koko ruudun tavalla tai toisella siivoavia megapommeja. Kunkin tason alussa (tai kuoleman koittaessa) peli antaa välittömästi hahmon seuraksi kaksi minikokoista apuria, minkä lisäksi pääaseen tulivoimaa voi nostaa muutaman kerran bonusikoneja keräämällä. Jokaisella hahmolla on pelin edetessä omat vahvat ja heikot osuutensa mutta noin yleisesti ottaen pilottien erot ovat milteipä harmillisen pieniä. Ärsytyskynnystä nostaa lievästi myös kerrassaan raivostuttava laukaisumalli, jossa rämpyttämällä lauotaan pientä kutia ja nappi pohjassa hyvin lyhyen hetken pikatulitusta ennen kuin päädytään jättämään tulitus sikseen hidasta mutta voimakasta laukausta panttaamaan. Taktista, joo, mutta koko päivän räiskyttelyn jälkeen peukalo on saanut vähän turhankin kovaa treeniä.

Kukin taso sijoittuu arcade-aiheiseen ympäristöön, joiden teemat vaihtelevat kokonaisesta pelihallista flippereihin, koura-automaatteihin, autopeleihin, tai 80-luvun retrohelmiin. Arcaden perustasot saavat suun korkeintaan lievään virneeseen mutta Saturnin pari lisätasoa nauramaan jo ihan oikeasti. Vastaan tulee esimerkiksi taso, jossa söpön tyttösen karaokesessio täyttää ruudun hiraganoilla, joita joko tuhotaan pisteiden ja nopeamman etenemisen toivossa tai väistellään epätoivoisesti, jotta sisäinen otaku saa nauttia läpi koko kappaleen. Myös roolipelien pomotaistelut saavat täysin uuden merkityksen, kun ruudulla häärää ilkeäksi velhoksi sonnustautunut Yamada hipareineen käyttöliittymineen kaikkineen samalla kun pelaaja jakaa tälle ansaittua räiskintäoikeutta. Viimeistään kaikista lolimman hahmon tuhoisat fetissipommit saavat pään sekä puistelemaan että nyökyttelemään samaan aikaan. Voi hellyttävä Japani, älä koskaan ikinä muutu!

Koska kyse nyt kuitenkin on japanilaisesta räiskinnästä, tarjoaa se oletusarvoisesti hyytävän kylmää kyytiä. Itse erehdyin ensimmäisenä Saturn-version arcade-porttaukseen, joka normaalilla vaikeustasolla ja 4:3-kuvasuhteen pelialueella on silkkaa kidutusta. Luotia sataa niskaan sellaisella intensiteetillä ja tarkkuudella, että keskimääräinen elinaikani oli hyvä jos 15 sekuntia ja vaikka krediittejä on loputtomasti, jatkuva delaaminen söi peli-iloa pienen ja nälkiintyneen (peli-ilolle person) oravan lailla. Kun tuosta lannistuneena vaihdoin alkuperäisen arcade-version puolelle, käänsin vaikeustason kaikista helpoimmalle, nostin elämien määrän kolmesta viiteen ja aktivoin vielä ominaisuuden, joka laukaisee megapommin automaattisesti kuoleman uhatessa, alkoi peli avautua aivan eri tavalla. Arcade-puoli kaventaa ruutua vielä vähän enemmän mutta ainakin uhkiin ehtii jo reagoimaan. Jopa kaikilla näillä apupyörillä pelin läpäisemiseen yhdellä krediitillä meni pieni tovi mutta onneksi ne ovat olemassa. Näin armottomien räiskintöjen opettelu kai aina alkaa.

Tuon harjoitusleirin myötä Saturnin lisätasot sisältävä tarinamoodikin alkoi jo sujua. Paitsi että pelatessa alkaa hiljalleen muistaa vihollisten kaavoja, oppii kantapään kautta olemaan välillä myös ampumatta. Koska jokainen vihu laukoo kuollessaan vielä yhden astetta isomman ammuksen, on aina satunnaisesti viisaampaa keskittyä väistelyyn kuin tulostaulujen valloittamiseen. Myös tarinamoodin tasoja tauottavat, ylisuloiset chibi-pätkät viihdyttivät, vaikka kielivammaisena päähahmojen yleisestä koheltamisesta ymmärsikin vain sanan sieltä sun täältä.

Yksi päivä pateettisella helpoimmalla riitti mainiosti vallan mainioon räiskintäelämykseen. Ei tämä nyt Konamin hulvatonta Parodius-sarjaa ole lähelläkään mutta Kadokawa Gamesille silti kiitos porttauksen porttauksesta edes Japanissa; ainakin tässä huushollissa höpsöille räiskinnöille on aina tilausta!

Hanamilataus

Koko alkuvuotta sävyttänyt täydellinen tylsämielisyys on toivoakseni nyt saatu ravisteltua pois ainoalla tuntemallani tavalla. Toisena pääsiäispäivänä haistatin pitkät Suomen kylmälle ja loskaiselle keväälle ja suuntasin parin vuoden tauon jälkeen taas kohti Tokiota. Samalle päivälle osui kevään viimeinen lumimyräkkä mutta Helsinki-Vantaan urheat ammattilaiset pitivät kentän onneksi siinä kunnossa, etteivät kaukolennot joutuneet lukuisten peruutettujen lähtöjen joukkoon. Vaikka Finnair hoiti oman tonttinsa kunnialla, jatkolennolle saapuvia ruotsalaisia saatiin odotella koneessa lopulta miltei toista tuntia. Koska Murphyn lait, mukaan mahtui tietysti myös yksi uuvatti, jonka laukut olivat jo koneessa mutta henkilö itse kadoksissa. Matkaan silti lopulta päästiin ja iloisena yllätyksenä alustavasti ylibookatun koneen harvat tyhjiksi jääneet paikat osuivat omalle penkkirivilleni. Uusi Airbus 350-900 on jo muutenkin miellyttävä kone mutta kolmen penkin edestä henkilökohtaista tilaa teki menomatkasta niin luksusta kuin Economy-luokassa suinkin voi.

Koska vakiohotellikseni muodostunut Villa Fontaine Kayabacho oli ainakin kirsikankukkien sesonkiajaksi nostanut hintojaan epämiellyttävän korkeiksi, jouduin metsästämään hieman edullisemman majapaikan. Sellaisen virkaa sai toimittaa niin ikään Tokion lentoterminaalin läheisyydessä pönöttävä City Pension Zem, joka osoittautui ihan kohtuullisen toimivaksi vaihtoehdoksi. Tämä vain 27 huoneen minikokoinen perhehotelli on toki vaatimaton ja vähän sellaisella herttaisella tavalla vanhanaikainen mutta eipähän majoittumiselta koskaan odota muuta kuin edullisuutta, ilmaista Wi-Fiä ja edes jonkinlaista aamiaista. Paikan äänieristys on olematon mutta koska jokaisessa kerroksessa on vain kolme tai neljä huonetta ja valtaosa kanssamatkustajista huomaavaisia pitämänsä metelin suhteen, sai tuolla untakin ihan hyvin. Suurin miinus tulee sijainnista; lähin metroasema, Suitengumae, on viiden minuutin käppäilyn päässä eikä sieltä oikein edes pääse mihinkään ilman vaihtoja. Toisen viisiminuuttisen päässä ovat astetta paremmat Ningyocho ja Kayabacho mutta kyllähän näillä reissuilla tulee aina käveltyä sen verran paljon, että lyhyetkin matkat alkavat tappaa jalkoja jo parin ensimmäisen päivän jälkeen. Hyvä hinta-laatusuhde ystävälliseen palveluun yhdistettynä nostivat kokemuksen silti voittopuolisesti plussalle, joten kyllä tätä suositella voi.

Hanamin suhteen olin viime vuonna himpun verran etuajassa ja tällä kertaa sitten saman verran myöhässä. Japanin vilpoinen alkukevät kääntyi viime tingassa yllättäväksi helleaalloksi, joka sai kirsikankukat kirimään menetettyä aikaa kiinni ihan urakalla. Onneksi ensimmäisinä päivinä ainakin Uenon puistossa sai vielä todistaa kevään juhlistamisen loppusuoraa rentoja piknik-porukoita ja sekalaisia herkkuja pursuavia markkinakojuja myöten. Parhaimmillaan 26 asteen lämmöt hämmästyttivät jo paikallistakin väkeä mutta tultiin tuosta sentään pian vähän inhimillisempiin, 15-20 asteen lukemiin. Sää ylipäätään oli suopea ja ensimmäistä kertaa omien reissujeni historiassa sateenvarjoa ei tarvittu kertaakaan.

Kokonaisuutena tämä vuosi oli lähinnä kokoelma aiempien visiittien parhaita paloja. Odaibassa tuli nautiskeltua flippereistä ja retropeleistä (löytyvät Decks Mall Tokyo Beachin neljännestä kerroksesta), minkä lisäksi uusi ja vakuuttavasti iltavalaistu Unicorn Gundam säväytti Diver City Plazan edessä. Maukkaasta yakitori-puolesta vastasivat Ginzan iki-ihana Torigin ja Shinjukun kusikujanakin tunnettu Omoide Yokocho, jonka varrelta löytyy kosolti pieniä ja idyllisiä juottoloita ja syöttölöitä. Luonnollisesti Yakuza-fanien pakollinen, neonissa kylpevä pyhiinvaelluspaikka Kabukicho tuli tsekattua myös. Kulttuurijano sammui Yebisun olutmuseossa kun taas Hibiyassa Toho-studion uusi Godzilla-patsas yllätti lähinnä pienuudellaan. Sen vastapainoksi Shiodomesta löytyvä julmetun kokoinen, steampunk-henkinen Ghibli-kello viehätti kovin, varsinkin kun se muutaman kerran päivässä intoutuu lyömään tasatuntinsa hienolla kolmeminuuttisella esityksellä.

Tokaido-linjalla vajaan tunnin junamatkan päässä sijaitseva Yokohama tuli vilkaistua myös, joskin Japanin toiseksi suurimmaksi kaupungiksi se oli melkoinen pettymys. Löytyi sieltä Nissanin pieni autogalleria, Minato Mirain näköalatorni, ja kiinalaisia lihanyyttejä jokaisessa mahdollisessa kadunkulmassa pursuava Chinatown mutta siihenpä se sitten jäikin. Varmasti hienompi näky ilta- tai yöaikaan mutta päiväreissuna yhtä tyhjän kanssa. Onneksi Tokion ja Yokohaman välissä sijaitseva Kawasaki palkitsi. Viiden minuutin kävelymatkan päästä asemalta löytyi Anata no Warehouse, joka on hyvinkin mahdollisesti upein pelihalli koko planeetalla! Tuo viisikerroksinen, tarkoituksellisen ränsistyneeksi suunniteltu kompleksi imitoi Kowloonin Walled Cityä ja lopputulos on vähintäänkin päräyttävä! Säpsäyttävän puhdistuskammion kautta astutaan himmeästi valaistulle kujalle, jonka koristelu ja äänimaailma tempaisevat ihanan karmivalle aikamatkalle menneisyyteen. Hissi ja saniteettitilat näyttävät siltä, että niissä pääsee jollain yliluonnollisella tavalla hengestään ja pikkutarkkoja yksityiskohtia piisaa roppakaupalla. Toki varsinainen pihvi on pelivalikoima, joka on vähintäänkin kattava. Niin uutta kuin vanhaakin on tarjolla kymmenien ja taas kymmenien arcade-kabinettien edestä ja koska monet niistä maksavat vain 50 jeniä per peli, voi täällä viettää edukkaasti vaikka koko päivän, jos vain korvat kestävät ajoittain huumaavaa meteliä.

Kaiken tämän sivussa oli tietenkin, kuinkas muutenkaan, Akihabara. Kanda Myojinin mangaisen rukouslaattavisiitin jälkeen paikallisia pelihalleja ja -kauppoja tuli koluttua suurella antaumuksella lähes päivittäin ja kyytiin tarttui jälleen kerran jos vaikka mitä mielenkiintoista. GBA:n Kessakusen! Ganbare Goemon 1+2: Yukihime to Magginesu ainakin näyttäisi olevan jonkin sortin tasoloikka kun taas PS2:lla vannotaan musiikin (Taiko no Tatsujin: Tobikkiri! Anime Special ja Taiko no Tatsujin: Wai Wai Happy Rokudaime) ja bullet hell shootereiden (Dodonpachi Daioujou, Mushihimesama, Triggerheart Exelica Enhanced ja Twinklestar Sprites: La Petite Princesse) nimeen. Retroa piisaa myös PSP:lle, jolle adoptoin nelikon Dariusburst, Capcom Classics Collection, SNK Arcade Classics Vol. 1 ja SNK Arcade Classics 0. 3DS:n SoniPro: Super Sonico in Production tarjonnee gravure-henkistä rytmimanagerointia siinä missä Vitalla sekä soitellaan (DJMax Technika Tune) että ammuskellaan (Dariusburst Chronicle Saviours). PS4-kokoelma puolestaan täydentyi japanikolmikolla The Idolm@ster: Stella Stage, Game Tengoku CruisinMix ja Hatsune Miku: Project Diva Future Tone DX, joiden lisäksi eräästä import-hyllystä löytyi vielä kotoisen EU-alueen Shovel Knight. Eipähän tarvitse kesälomaohjelmaa tuon enempää suunnitella.