Avainsana-arkisto: Girls und Panzer: Dream Tank Match

Kylmää kanttarikyytiä

Ha! Löytyihän sieltä Truenon mentävä aukko!

Kun olin Tokiossa driftannut useammankin jausan arcade-hurjastelun ääressä, jäin miettimään olisiko samaa hupia tarjolla myös kotikonsoleille. Vaikka valinnanvaraa tuntuukin olevan hämmentävän vähän, vuonna 2008 PS3:lle julkaistu Initial D: Extreme Stage tarjosi juuri sitä mitä setä tällä kertaa oli hakemassakin. Peli pohjautuu samannimiseen, 90-luvun lopun hittianimeen, jossa autoihin hurahtaneet teinit kisaavat ylös ja alas Japanin mutkaisia vuoristoteitä. Pelaaja liittyy tähän joukkoon uutena tulokkaana valiten sukupuolensa, ulkonäkönsä, ja kustomoitavaa rekisterikilpeä myöten jonkin kahdeksan japanilaisvalmistajan 23 ajopelistä 80- ja 90-luvuilta (Civicejä, Lancereita, Imprezoja, Skylineja, jne.) Vannoutuneille Initial D -faneille vaihtoehtoja on käytännössä tietenkin vain yksi ainoa: vaatimaton takavetoinen Toyota Sprinter Trueno AE86, jolla taivaallisilla ajolahjoilla siunattu Takumi Fujiwara laittoi kampoihin tuon ajan kireimmillekin kisapeleille.

Reittejä on vain seitsemän, joskin niitä ajetaan sekä ylä- että alamäkeen niin päiväaikaan kuin yölläkin, ja saattaapa välillä sataa ropsauttaakin. Näillä pätkillä pitäisi sitten näyttää ainakin 26:lle animesta tutulle hahmolle mihin omat rahkeet riittävät. Kisat ovat noin neliminuuttisia kaksintaistoja, jotka ovat ihailtavan lähdeuskollisia. Niitä edeltää lyhyt, sarjakuvamainen pullistelupätkä, jonka jälkeen päästään tositoimiin. Moottorit murisevat, renkaat ulvovat, kytkintä tömäytellään kuuluvasti pohjaan ja taustalla pauhaa, kuinkas muutenkaan, 13 kappaleen edestä rakastettavan roskaa eurobeatia. Animen muistettavimmat biisit eivät valitettavasti ole päätyneet soittolistalle mutta tunnelma on silti enemmän kuin hollillaan, semminkin kun puheliaat vastukset intoutuvat kisan aikana joko estottomaan itsekehuun tai pelaajan vauhdin ja taitojen kiroamiseen, riippuen luonnollisesti siitä sattuvatko olemaan johdossa vai ihastelemassa pelaajan perävaloja. Voiton myötä otetaan sitten vastaan epäuskoiset onnittelut hyvältä häviäjältä (tai päinvastoin) ja suunnataan kohti seuraavaa haastajaa.

Kaikkea tätä varjostaa pelin ajomalli, joka on… Noh, sanotaan nyt vaikka mielenkiintoinen. Vaikka kuvakulma auton takaa sopisikin tällaiseen arcade-rälläilyyn mitä mainioimmin, on se lähestulkoon käyttökelvoton. Autot ovat kuin keskipisteestään cocktail-tikun nokkaan tökättyjä, tyystin painottomia möhkäleitä, jotka pyrkivät sivuluisuun mistä tahansa vauhdista pienimmänkin ohjausliikkeen myötä vaikka sitten viivasuoralla tiellä. Vaihtamalla suosiolla tylsempään, pelkän tien näyttävään kuvakulmaan ajaminen alkaa sujua jo hieman paremmin mutta järin nautinnollista se ei ole koskaan. Toki tällainen malli on pelin luonteen kannalta ymmärrettävä, sillä valtaosa ajasta vietetään 180 asteen mutkissa julmetussa kylkimyyryssä mielellään etupuskuri sisäkanttaria hyväillen, jottei vastustaja vahingossakaan löytäisi tilaa ohittamiseen. Jokainen mutka otetaan animelle uskollisesti pitkälti toistasataa lasissa ja jarru vaikuttaa usein lähinnä kosmeettiselta koristeelta.

Kun leijuvan ajomallin on hyväksynyt välttämättömänä pahana, on Extreme Stage ainakin hetken aikaa mainiota viihdettä. Vauhtia on koko ajan aivan älyttömästi mutta ainakin vähän leveämpien vuoristoteiden maltillisemmissa mutkissa varovaisten ohjausliikkeiden säestämä driftaaminen maistuu hyvältä. Hieman skriptatun oloiset kisatkin ovat anime-kuminauhaa parhaimmillaan. Yleensä vastustaja hyökkää alussa johtoon vaikka väkisin runnomalla mutta himmailee sitten jollain myöhemmällä osuudella sen verran, että pelaajalla on ainakin teoreettinen mahdollisuus nousta ahdingosta rinnalle ja ohi.

Vaikka voittoja tulee aluksi tasaiseen tahtiin, näyttää peli pian todelliset kyntensä. Ajaminen saattaa tuntua helpolta, varsinkin kun enemmän tai vähemmän säännölliset kontaktit suojakaiteisiinkin kolhivat vain omaa itsetuntoa. Ylettömästä arcademaisuudestaan huolimatta peli pitäisi kuitenkin oppia ja vieläpä poikkeuksellisen hyvin. Kun vastustaja kerta toisensa jälkeen katoaa nauraen horisonttiin, voi vielä yrittää tasata pelikenttää investoimalla voitoista saatuja pisteitä autonsa suorituskyvyn parantamiseen. Moottoria, pakoputkistoa, renkaita, alustaa ja sekalaista sälää voi tuunata seitsemän tason edestä mutta paitsi että se on kallista ja vahvasti aiempien kisojen toistuvaa grindaamista vaativaaa lystiä, ei sekään lopulta enää auta. Vaikka AE86:ni on kymmenen tunnin myötä tappiinsa saakka viritetty, turpaan tulee edelleen. Periaatteessa voisi kai kokeilla, josko jokin toinen ajokki soveltuisi paremmin loppupään vastusten haastamiseen mutta paitsi että sellaisen saaminen vastaavaan iskuun veisi saman verran aikaa, epäilen vahvasti ainoan tepsivän lääkkeen olevan merkkiä git gud.

Ei sillä, että päätä pitäisi hakata pelkkään tarinamäntyyn. Jokaista rataa voi harjoitella yksikseen aika-ajomoodissa ja vaikka peli on jo kymmenen vuotta vanha, löytyi jopa sen online-puolelta vielä peliseuraa ainakin mitä sitä yhden pikaisen kerran kävin kokeilemassa. Tällaiselle keski-ikäiselle sunnuntaikuskille yksi viikonloppu pelin parissa saa kuitenkin toistaiseksi riittää. Sulokkaan mutta julmetun nopean driftaamisen salat jäävät ikuiseksi mysteeriksi mutta sai tällä sentään Initial D -fanipalvelujanon sammumaan paremmin kuin osasin edes odottaa.

Tuon lisäksi pelihyllyyn päätyi viikolla myös pari muutakin tapausta. Girls und Panzer: Dream Tank Match lienee tasan tarkkaan sitä mitä sen nimikin lupaa, joskin ennen sen pariin sukeltamista on pakko raivata jostain aikaa katsoa siihen liittyvä anime (ja elokuva), jotta selviäisi miksi koulutytöt ovat päätyneet toisen maailmansodan aikaisten tankkien puikkoihin. Tärkeää on tietää se! Jos suinkin mahdollista, vielä vähän japanilaisempaa menoa tarjonnee Gal*Gun 2, tuo pantsuparatiisiksi itseään estoitta mainostava ensimmäisen persoonan raideräiskintä. Epäsovinnaista camp-huumoria? Kyllä kiitos!