Avainsana-arkisto: L.A. Noire

Enkelten kaupunki v1.1

Totuus ei pala pantsuissakaan

Selän yhä kenkkuillessa ja vuoden toiseen magneettiin aikaa odotellessa arki on kutakuinkin yhtä synkkää kuin sääkin. Mielentilaa onkin viime päivinä tukenut mainiosti L.A. Noire. Sen yhtäläisen synkkä, kyyninen ja karhea film noir -maailma ei nykyiselle konsolisukupolvelle remasteroituna ole muuttunut kovinkaan kummoisesti. Mikä kuitenkin 2011 toimi, toimii näköjään vielä näin kuusi vuotta myöhemminkin. Cole Phelpsin, ansioituneen toisen maailmansodan veteraanin matka pahaisesta sinivuokosta karaistuneiden etsivien kärkikaartiin vuoden 1947 Los Angelesissa on edelleen hivenen omalaatuinen mutta sekalaisista oikullisuuksistaan huolimatta tyylikäs ja viihdyttävä hiekkalaatikko.

Pelin kantavana voimana ovat yhä silminnäkijöiden ja epäiltyjen kuulustelut. Niissä vastapuolen kehonkieltä tarkkaillen pitäisi päätellä edustavatko näiden lausunnot totuutta, muunneltua totuutta, vai puhdasta palturia, joka ammutaan alas tutkinnan varrella kyytiin kertyneellä todistusaineistolla. Tämä sinällään hauska ja omaperäinen idea kärsi aina siitä, että ilmeiden onnistunut tulkitseminen oli usein hakuammuntaa. Koskaan ei voinut olla aivan varma siitä, millä tavoin verrattain kiivasluontoinen Phelps kunkin vaihtoehdon tapauksessa reagoi. Uusintaversiossa totuus ja epäileminen on korvattu termeillä hyvä kyttä ja paha kyttä mutta eipä se juuri tilannetta muuksi muuta. Kuulustelut edustavat edelleen ihan mukavaa aivojumppaa mutta ennen lopullisia valintoja on aina suuri kiusaus luntata netistä, onko päätymässä pelinkin mielestä oikeaan vaihtoehtoon.

Jos L.A. Noire onkin saanut uuden kerroksen maalia, eipä se hirvittävän ilmeistä ole. Ehostuksesta huolimatta peli näyttää väkisinkin jo vähän ikääntyneeltä ja kukoistavan suurkaupungin kadut usein omituisen autioilta. Onneksi aikakauden ajopelit, mainostaulut ja nähtävyydet mallinnettiin aikanaan niin suurella pieteetillä, että silkka päämäärätön kruisailu jazzin ja radiokuunnelmien säestyksellä on yhä mitä nautinnollisinta ajanvietettä. Harmillinen jako tarinan ja sivutehtävillä koristellun hiekkalaatikon välillä on kuitenkin säilynyt entisellään. Siinä missä GTA-tyylisten hiekkalaatikoiden tarinatehtävät aktivoidaan yleensä kartalta löytyville markkereille suunnistamalla, kiidätetään Phelpsiä keskeytymättömässä putkessa tapauksesta toiseen. Velvollisuuksista vapaa vaeltelu sallitaan oikeastaan vasta sen jälkeen, kun ansioitunut miekkonen siirretään niittämään kunniaa johonkin uuteen jaostoon ja sittenkin vapaa moodi on kytkettävä erikseen päälle alkuvalikkoon peruuttamalla.

Korjaamista olisi kaivannut kipeästi myös se, ettei välianimaatioita voi skipata. Ensimmäisellä kerralla tuo ei tietenkään häiritse mutta vasta tapausten loppuraporteista selviää jäikö todistusaineistoa huomaamatta, menivätkö kuulustelutilanteet oikein ja kuinka paljon rahallista vahinkoa varomaton suhaaminen pitkin poikin kaupunkia sai aikaan. Viiden tähden täydellisyyteen pyrkivien pelaajien pitää aika suurella todennäköisyydellä ottaa ainakin jokunen tapaus uusiksi, jolloin samojen välipätkien seuraaminen on äärimmäisen tympeää. Myös monia toimintakohtauksia edeltää pieni välipätkä, jotka kerta toisensa jälkeen mokatessa tulevat epämiellyttävän tutuiksi. Ei L.A. Noire nyt mikään vaikea peli ole mutta varsinkin suojapaikoista irtaantuminen on sen verran kömpelöä, että lyijyn lentäessä osumaa otetaan ajoittain vähän halpamaisen oloisesti.

Jos on kiinnostunut keräiltävistä, niitä pelissä piisasi jo alunperinkin ja tässä versiossa vähän vielä enemmän. Pelimaailman kaikkien 95 ajopelin ratin taakse istahtaminen edustaa vielä ihan aidosti koukuttavaa aarteenetsintää mutta kaiken maailman filmikelat, virkamerkit, novellit ja LP:t ovat juuri sellaista turhanpäiväistä pikkusälää, johon törmää vain vahingossa tai opaskartan avustuksella.

Korjaamatta jääneistä pikkuvioistaan huolimatta L.A. Noiren kokee mielellään toiseenkin kertaan. Se on päälle 30 tunnin kovaksikeitetty rikosdraama, joka peilaa sodanjälkeistä 40-lukua hyvinkin monipuolisella, uskottavalla ja viihdyttävällä tavalla. Pelin maailma on toki korostetun karski ja kursailemattoman seksistinen mutta sellaistahan laadukkaan film noirin pitää ollakin. On sääli, että peli jäi lopulta aussikehittäjänsä ainoaksi julkaisuksi, sillä puutteistaan huolimatta kyseessä on raikkaan erilainen hiekkalaatikko, jollaisia ainakin tässä pelitaloudessa arvostetaan kovastikin.

Viime viikon Black Friday ei ollut omalla kohdallani kovinkaan kummoinen tapaus. Varsinkin hyvät pelitarjoukset tuntuivat olevan kiven alla. Kyytiin tarttui lopulta vain maltillinen läjä PS4-julkaisuja, jotka kaikki ovat vähän sellaisia ”voisi kai tuota kokeilla” -tapauksia. Darksiders II: Deathinitive Edition, The Last of Us Remastered, Resident Evil 7: Biohazard, Uncharted: The Lost Legacy ja The Walking Dead: A New Frontier olivat kuitenkin valahtaneet jo alle kahteen kymppiin kappale, jolla yleensä viitsin pelin jo ostaa, jos olen ostaakseni.

Liiallisuuden lapsi

Joskus voi näköjään onnistaakin. Kun Ubisoftin vähän tavanomaista taiteellisempi ja ihan hyvän vastaanoton saanut 2D-tasoloikka-RPG Child of Light noin kolme vuotta sitten julkaistiin, teki sitä aina mieli kokeilla. Näin ei kuitenkaan päässyt käymään, koska sitä ei koskaan julkaistu fyysisenä versiona (tai no tavallaan julkaistiin mutta pelkän latauskoodin sisältävä pahvikotelo on pohjimmiltaan vain pahvikotelo.) Vaikka rahanyörit eivät pelille aikanaan auenneetkaan, oli se mukana syyskuun PlayStation Plus -kattauksessa. Niinpä pääsin vihdoin viimein katsastamaan millaisesta merkkitapauksesta olenkaan jäänyt paitsi. Noin kahdeksan tunnin naama mutrussa väännettyä läpipeluuta myöhemmin on todettava, että olisi saanut jäädä kokematta.

Pelissä punatukkainen prinsessa Aurora viilettää pitkin poikin Lemurian taianomaista kuningaskuntaa yhdessä tulikärpäskeiju Igniculuksen kanssa. Matkan varrella kaksikon seuraan liittyy sekalainen katras uusia tuttavuuksia ja jonkin sortin perhedraamaa tässä kai selvitellään. Tarina jäi kuitenkin tyystin pimentoon, sillä Child of Light on päättänyt kertoa sen runomuodossa. Kaikki kerronta hahmojen välistä sanailua myöten on puettu ontuviksi riimeiksi, jotka soljuvat kuin jähmeä jäteöljy tervassa ja vääntävät juonen niin kömpelösti seurattavaan muotoon, ettei siitä ensimmäisten kymmenen minuutin jälkeen välitä enää tippaakaan.

Tuon saman kymmenminuuttisen aikana mukavaa Metroidvania-henkisyyttä lupaileva maailmakin hajoaa käsiin. Aluksi vain loikkimaan kykenevä Aurora saa jo alkumetreillä maagisen kyvyn lentää, jonka myötä tutkimisen ja löytämisen riemusta katoaa jo puolet. Toinen puolikas menetetään historian ehkä järkyttävimmän Ubipöhön myötä. Pelissä on miltei mahdotonta edetä edes viittätoista sekuntia törmäämättä aarrearkkuihin tai kehnosti piilotettuihin salaluoliin. Myös miltei jokainen vuoropohjainen taistelu johtaa uusiin hahmotasoihin ja niiden myötä tyhjänpäiväisten kykypuiden täyttämiseen. Peli on kuin ADHD-potilaan unelma, jossa on aivan joka hetki oltava jotain mutta sitä on sitten niin ylettömästi ettei mikään tunnu enää miltään.

Toki se on sanottava, että Child of Light on huikean kaunis ja vähän vielä huikeamman kauniisti animoitu. Ylipäätään sen minkäänlainen kritisoiminen tuntuu koiranpennun potkimiselta mutta kun ei iske niin ei iske. Konservatiivisella tarinankerronnalla ja tutkimisen arvoisella maailmalla peliin olisi ehkä tullut perehdyttyä syvällisemmin mutta tällaisenaan se ei ansaitse näitä neljää hutaistua tekstinkappaletta enempää.

Tämänkin ohilyönnin aikana jonoon hiippaili neljä potentiaalista kunnaria. Niistä L.A. Noire on ns. varma nakki, koska kyseessä on jo PS3:lla erinomaisesti viihdyttäneen pelin remasteroitu versio. Sen jaksaa taatusti läpäistä toistamiseenkin, varsinkin kun PS4-versioon on ympätty mukaan myös kaikki aikanaan väliin jääneet DLC:t (jep, ostan mieluummin vaikka koko pelin uudelleen kuin maksan digitaalisesta lisäsisällöstä.) NIS America puolestaan vakuuttaa kahdella kovalla jatko-osalla. Demon Gaze II on kakkososa ehkä parhaimmalle luolastonkoluamiselle ikinä kun taas Nights of Azure 2: Bride of the New Moon jatkaa sitä positiivista perintöä, jonka sen edeltäjä vasta viime kuussa minulle jätti. Pientä täpinää saa aikaan myös Taiko no Tatsujin: Session de Dodon ga Don!, joka rumpukontrollerin kera tarjoaa ensimmäistä kertaa mahdollisuuden pelata Taiko-pelejä tavalla, jolla ne on tarkoitettukin pelattavaksi.