Avainsana-arkisto: Life Is Strange: Before the Storm

Näin jatko-osataan!

Taas yksi paska päivä koulussa…

Pelimaailman pienistä pettymyksistä pääsee heittämällä yli tunkemalla konsolin levypesään vain jotain erilaista. Kuluva viikonloppu onkin taas tarjonnut parasta mahdollista viihdettä kun Life Is Strange: Before the Storm pääsi viimein kutkuttelemaan tämänkin pelitalouden tunnehermoja. Dontnodin muutama vuosi sitten ilmestynyt viisiepisodinen graafinen seikkailu Life Is Strange nosti ainakin omalla arvostuslistallani itsensä kertaheitolla lajityypin kirkkaimpaan kärkeen. Tavallaan Before the Storm kuulosti lupaavalta mutta myös pirun huolestuttavalta. Täysin uusi kehittäjätiimi, vain kolme episodia, ja kaiken keskiössä ei enää turkasen lutuinen Max Caulfield vaan tämän kapinoiva ja vähän ennalta-arvaamaton raikulibestis Chloe Price, puhumattakaan siitä, että ensimmäinen seikkailu päättyi tavalla, josta olisi vähintäänkin hankalaa jatkaa.

Vastuuohjakset saanut Deck Nine onnistui silti tekemään mahdottomasta mahdollista. Before the Storm pakittaa aikaan ennen Maxin ja Chloen sydäntä raastavaa seikkailua, kun Maxin perhe on jo muuttanut pois Arcade Bayn pikkukaupungista ja 16-vuotias Chloe yrittää yhä päästä yli auto-onnettomuudessa menehtyneestä isästään. Koulu on mälsää, kavereita ei nimeksikään, ja äidin uusi poikaystävä kutakuinkin luotaantyöntävin niljake ikinä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun koulun kaunein ja suosituin tyttö, Rachel Amber, iskee yllättäen silmänsä Chloeen, ja seuraavien kolmen päivän kuluessa kaksikkoa kylvetetään niin väkevässä ja aidosti uskottavassa teinidraamassa, että sille kalpenee hetkittäin jopa pelin erinomainen edeltäjä!

Jos Chloe Price saattoikin tuntua aikanaan ehkä liiankin edesvastuuttomalta rämäpäältä, puhaltaa Deck Nine hänen nuorempaan minäänsä ihastuttavan anteliaan annoksen niin asennetta kuin säröjäkin. Myös ensimmäisen osan paranormaalit elementit on heitetty rohkeasti romukoppaan, joten Before the Storm ei ole yhtään enempää tai vähempää kuin ”vain” elämän ohikiitäviä ja huiman hyviä mutta ajoittain myös tyystin sysipaskoja hetkiä pullollaan oleva tarina kahden epätodennäköisen, omia demoneitaan hautovien tyttöjen ystävyydestä tai kenties jopa enemmästäkin, jos siltä tuntuu. Varsinkin näin keski-ikäisen ja pahimmilta kolhuilta välttyneen äijänkäppänän perspektiivistä on vähintäänkin kiehtovaa kokea maailma teiniangstisesta näkökulmasta, varsinkin kun se on kudottu kasaan julmetun uskottavalla ja koskettavalla tavalla.

Kuten tavanomaista, pelilliset elementit ovat tälläkin kertaa lähinnä tarinallinen kuorrute. Chloe ratkoo muutaman äärimmäisen suoraviivaisen pulman ja joutuu keskusteluissa valitsemaan lähestymiskulmansa kahdesta tai kolmesta, kokonaiselämystä vienosti muokkaavasta vaihtoehdosta. Siinä missä Max Caulfield keskittyi ensimmäisessä osassa bongaamaan hyviä aiheita valokuville, Chloen elämäntehtävänä on levittää lakonista maailmankuvaansa sopivia kohteita tägäämällä mutta tuon kummempaa interaktiota ei ole tarjolla. Toisaalta hyvä näin, sillä haastavinta on olla perääntymättä pelin viipyilevimmistä hetkistä. Kun Chloe istahtaa johonkin, laittaa peli soimaan jonkin indie-bändin hyytävän tunnelmallisen biisin ja ihan vain chillailee kauniiden maisemien ja sielunrauhan parissa. Moni peli on kaunis ulkoisesti mutta Before the Storm menee ihon alle.

Täytyy olla myös melkoisen kuollut sisältä, jos pelin vahvimmat hetket eivät saa silmäkulmia kostumaan edes pikkuisen. Vaikka seikkailun keskimmäinen episodi jää draamaltaan vähän lapsipuolen asemaan, tykittää niin aloitus kuin lopetuskin värisyttävän komealla intensiteetillä. Jos kaiken muun vielä onnistuisi kestämään, bonuksena julkaistu, noin tunnin mittainen Farewell-episodi vie pelaajan vielä pykälää kauemmas menneisyyteen, kun Chloe ja Max viettivät ala-asteikäisinä tenavina viimeisen, katkeransuloisen päivänsä yhdessä.

Juuri tätä pelit parhaimmillaan ovat. Kertovaa, kaunista, voimallista, ja jos nyt jo kaksi erillistä studiota ovat osoittaneet kykynsä liikuttaa pelaajaa tunnetasolla, toivottavasti Square Enix julkaisijan ominaisuudessa tukee tällaista jatkossakin. Minä en itke, sinä itket!

Hitaasti hautuva

Vaikka Japanin tuliaistenkin pariin tekisi mieli, julkaistiin lännessä poikkeuksellisen hiljaisen alkuvuoden päätteeksi iso läjä astetta mielenkiintoisempia tapauksia. Niistä pelijonon keulille tuuppi itsensä Ni no Kuni II: Revenant Kingdom, joka on kauan odottamaani jatkoa miltei kahdeksan vuoden takaiselle PS3 JRPG-helmelle Ni no Kuni: Wrath of the White Witch. Peli seuraa nuorta, kissarotuista Evan Pettiwhisker Tildrumia, joka pahaisten hiirten suorittaman vallankaappauksen myötä menettää hiljattain menehtyneen isänsä kuningaskunnan ja miltei henkensä. Rinnakkaistodellisuudesta tähän fantasiamaailmaan mystisesti tupsahtava nuorimies Roland Crane auttaa Evania pakenemaan ja yhdessä kaksikko päättää, että jos valtakunta on mennyttä niin ei auta kuin perustaa sen tilalle uusi. Jokainen valtias tarvitsee kuitenkin ensin Kuninkaantekijän; massiivisen, omistajansa valtakuntaa uskollisesti suojelevan maagisen pedon. Evanin tapauksessa sellainen tosin osoittautuu keltaiseksi, polvenkorkuiseksi maskotiksi nimeltään Lofty mutta eipä nuorukainen tästäkään näennäisestä vastoinkäymisestä lannistu. Lääni haltuun, pytinkiä pystyyn ja kuono kohti naapurivaltioiden tunnustusta hakemaan.

Takana on nyt sellaiset 20 tuntia ja ainakaan toistaiseksi peli ei ole onnistunut säväyttämään läheskään samalla tavalla kuin sen huikean hyvä edeltäjä. Tarina etenee jo vähän turhankin tuttuun ja suoraviivaiseen tapaan, eli Evan ja Roland ravaavat pitkin poikin maita ja mantuja yhdestä kuningaskunnasta ja siihen liittyvästä luolastosta toiseen paikallisia ongelmia ratkoen ja siinä sivussa uusia liittolaisia ja reissukavereita netoten. Liioitellun etäinen, maailmantuhosta haaveileva vakiopääpahis heittää kapuloita rattaisiin sen minkä ehtii, jalkapatikka vaihtuu ajan myötä purjelaivaan ja siitä lentoalukseen, ja ylipäätään kaikki keskeinen on niin varman päälle pelattua, liian moneen kertaan aiemmin koettua kliseesoppaa, että siitä on vaikea innostua.

Edes Level-5:n uniikki charmi ei nyt pure täydellä tenhollaan. Maailmankartta ja osa luolastoista ovat jälleen kerran häkellyttävän kaunista katseltavaa ja peli kauttaaltaan kuin hyvälaatuista animea. Käytännössä kaikki, luokattoman lyhyet välianimaatiot on kuitenkin toteutettu itse pelimoottorilla, joten ne ovat aivan liian vaisuja. Sama pätee pelin soundtrackiin. Sinällään ”ihan kiva” orkestraalinen musiikki on alati läsnä mutta mieleen jää korkeintaan ensimmäisen pelin mahtipontinen tunnusmelodia mutta sekin astetta huonommin sovitettuna. Jopa ääninäyttelyssä on kitsasteltu pahemman kerran ja valtaosa dialogista esitetään vain satunnaisten äännähdysten sävyttämänä tekstinä. Ei tämä ole uljas, kahdeksan vuotta hartaasti odotettu Ni no Kuni vaan korkeintaan sen valepukuun sonnustautunut Tales of, joita Bandai Namco on puskenut pihalle samassa ajassa jo neljän pelin verran.

Sivusisällöstä ja osasta suunnitteluratkaisuja sentään löytyy paljon hyvääkin, joten pykälää positiivisempaa jorinaa luvassa tulevina päivinä, kunhan seikkailu tästä edistyy.

Lähes kaikki muutkin alkuvuoden hankinnat ovat PS4-osastoa. Dead Island: Definitive Collection remasteroi kaksi edellisen sukupolven vakuuttavinta ja hauskinta zombiemättöä miesmuistiin, joten ne tulee taatusti koettua jossain sopivassa välissä toistamiseenkin. Atari Flashback Classics Vol. 1, Atari Flashback Classics Vol. 2, Marvel Pinball: Epic Collection Vol. 1 ja Yesterday Origins edustavat kaikki halpoja alekorilöytöjä ilman sen suurempia odotuksia. Sarjaporrasta kovempaan liigaan kuuluvat Life Is Strange: Before the Storm ja Final Fantasy XV, joista ensin mainittu saatiin viimein fyysisenä ja jälkimmäinen kaikki DLC:t paketoivana Royal Edition -versiona (joka tosin on suureksi pettymykseksi pelkkä peruspeli levyllä ja useampaan kymmeneen gigaan oikeuttava latauskoodi). The Witch and the Hundred Knight 2 puolestaan on jatkoa yhdelle viime sukupolven raikkaimmista ja rakkaimmista toimintaropeista, joten odotukset sitäkin kohtaan ovat valtaisat. Rautapuolella C64 Mini taasen on hellyttävin retrokone ikuna! Sen 64 pelin kattauksesta löytyy peräti Winter Games, joka oli kutakuinkin ensimmäinen koskaan pelaamani peli, kun vanhempani 9-vuotiasta itseäni tietokoneella vuonna 1985 hemmottelivat. Sille tielle sitä on sitten tullut jäätyäkin enkä päivääkään vaihtaisi pois!

E-kolmikko

Olen joko loman tarpeessa tai vanha (todennäköisesti molempia) mutta tämän vuoden E3 rynnisti ohi jättämättä kovinkaan kummoista jälkeä. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin en vaivautunut seuraamaan yhdenkään Kolmen Suuren pressiä livenä tai edes jälkikäteen. Alitajuisestikin tuo taisi olla hyvä idea, sillä yleispalaute näyttäisi noudattavan samaa kaavaa; perinteisten isojen lafkojen perinteisen isoja juttuja, jotka ovat kaiketi ihan kivoja mutta eivätpä juuri sen enempää.

Ison rahan hypesuon reunoilla kuokkiminen ei kuitenkaan ollut silkkaa ajanhukkaa, sillä tarjosihan se E3 meille vanhoille hipsteripieruillekin edes jotain. Ensimmäisenä ilahdutti Ni no Kuni II: Revenant Kingdom, joka vihdoin viimein sai kuluvan vuoden marraskuuhun sijoittuvan julkaisupäivän. En ole hirveän täpinöissäni siitä, että ensimmäisen osan lapsekkaista hahmoista siirrytään astetta teinimpään suuntaan mutta koska Ni no Kuni: Wrath of the White Witch aikanaan oli kuitenkin aivan perhanan kova JRPG niin sen jatko-osa livahtaa ostoskoriin kutakuinkin samalla sekunnilla kuin se tulee tarjolle. Trailerin dubbaus nyt on mitä on mutta kaipa alkuperäisaudiokin on mukana.

E3:n kakkospalkinnon pokkaa Life Is Strange: Before the Storm. Alkuperäinen Life Is Strange näytti aikanaan närhet munat (ainakin ajoittain niin ikään mainiolle) Telltalelle ja jos äärimmäisen tunne- ja tarinavetoista seikkailua on luvassa lisää niin hitto vie, olen ensimmäisenä kassajonossa. Tosin vasta sen jälkeen, kun tuon esiosan kaikki kolme palasta on julkaistu ja puettu fyysiseen olomuotoon mutta jonossa yhtä kaikki. Before the Storm potkii itsensä käyntiin elokuun lopulla, joten hyvällä tuurilla tätä herkkua saa nauttia jo 2018 keväällä.

Toistaiseksi 13 Sentinels: Aegis Rim ei omaa länsimaista julkaisupäivää (ei kyllä edes japanilaistakaan) mutta koskapa sen trailerikin on jo lokalisoitu, eiköhän tuo Vanillawaren uusinkin päädy ennemmin tai myöhemmin meidän japania taitamattomien riemuksi. Näyttää varsin samalta, aavemaisen kauniilta 2D-toimintaseikkailulta kuin aina ennenkin mutta tokihan kyseistä tyylisuuntaa tukee yhä ihan mielikseen.