Avainsana-arkisto: Ni no Kuni II: Revenant Kingdom

Otan takaisin

No näyttää se sentään ajoittain nätiltä…

Puuh… Aika tarkkaan 60 tunnin myötä Ni no Kuni II: Revenant Kingdom on platinapystiään myöten taputeltu. Niin paljon kuin halusinkin pelistä pitää, osoittautui se lopulta vaisuimmaksi JRPG:ksi pitkään aikaan. Antelias kehitysaika ja suuri budjetti eivät paljoa paina, jos sydän ei ole mukana, ja tällä kertaa Level-5 tuntuu unohtaneen sen jonnekin komeron perukoille. Puolikas pettymyksestä menee tarinan piikkiin. Nuoren Evanin kasvutarina syrjäytetystä kuninkaasta koko maailman pelastajaksi on sinällään aivan kelvollinen aihio mutta varsinainen seikkailu toistaa vain samaa yllätyksetöntä kaavaa kerta toisensa jälkeen. Piipahdetaan naapurivaltioissa, kuunnellaan niiden ongelmia, ravataan sikäläisen luolaston uumeniin, annetaan siellä yleistä mielipahaa aiheuttavalle megamonsulle huutia ja netotaan tästä reissuporukkaan joku kiitollinen paikallisasukas. Lopulta raippaa saa vielä geneerinen pääpahis ja siinäpä se sitten onkin. Tätähän useimmat japaniropet toki pohjimmiltaan ovat mutta tällä kertaa tarina on niin suoraviivainen ja hengetön ettei suuren seikkailun tuntua pääse muodostumaan oikein missään vaiheessa. Lopputekstit pyörähtivät jo vaivaisen 40 tunnin jälkeen, josta siitäkin yli neljännes kului sivuraiteilla.

Tuon sivusisällönkin kanssa on vähän niin sun näin. Aluksi Evanin uuden valtakunnan rakentelu ja parantelu tuntuu mitä kiehtovimmalta ajanvietteeltä ja uusien asukkaiden rekryäminen miltei yhtä hauskalta kuin 108 sankarin haaliminen aikanaan Suikodenissa. Tarjolla on myös vimpan päälle söpöjä armeijakahakoita, joissa Evanin ympärillä pörrääviä, chibejä joukko-osastoja usutetaan vastustajien kimppuun kevyellä kivi-paperi-sakset-tyylisellä strategialla. Avoin maailmankarttakin on tupaten täynnä löytämistään odottavia luolastoja, pyhättöjä ja aarteita, joten ainakin paperilla tekemistä on vaikka millä mitalla. Sitä on kuitenkin copy-pastettu sellaisella antaumuksella ja määrä laatua edellä, että kaikkinainen puuhastelu muuttuu nopeasti tympiväksi pakkopullaksi. Puolen tusinaa kahakkaa vielä jaksaa mutta kun niitä on 50. Sellaiset kymmenkunta sivupomoa päihittää ihan mielellään mutta niitäkin on 50. Päälle vielä 50 maailmassa piilottelevaa higgledyä, toiset 50 kotikuningaskunnan magiapadassa haudutettavaksi, 64 rakennusta, 170 sivutehtävää (joista valtaosa pelkkää sekalaisen sälän löytämistä tai luomista), sadoittain aarrearkkuja täynnä tyhjänpäiväistä tavaraa… Kaikkea on näennäisesti paljon mutta mikään ei tunnu miltään eikä millään oikeastaan ole varsinkaan jälkipelin puolella enää kummoistakaan merkitystä.

Jopa ensimmäisen Ni no Kunin ihan mukava ja omaperäinen semi-vuoropohjainen taistelu on muutettu Tales-tyyliseksi, kaoottiseksi arcade-mätöksi, jossa periaatteessa voisi välillä torjuakin mutta jossa pärjää vallan mainiosti hyökkäysnappia ahkerasti rämpyttäen, satunnaisia erikoisliikkeitä aktivoiden ja antaen kahden muun kentällä hääräävän AI-hahmon tehdä mitä lystäävät. Varsinkin loppua kohti levutustahti muuttuu perin kitsaaksi mutta toisaalta varusteitaan hieman ehostamalla pärjää hyvin jopa 20 tasoa kovemmille vastuksille, kunhan kierähtelee sulokkaasti pois pahimpien hyökkäysten alta. Lisäetua voi haalia myös hetkellisiä pikkubonuksia tarjoavilla sapuskoilla tai investoimalla taisteluista netottavia pisteitä jonkin vahinkotyypin nostamiseksi tai laskemiseksi mutta nämäkin ovat vain sellaisia pikkukivoja lisiä.

Jos pelimaailmassa pörrääminen ei aina järin palkitsevaa olekaan, on se sentään esimerkillisen sujuvaa. Kartalta nimittäin löytyy kaupunkien ja luolastojen lisäksi iso kasa portaaleja, joihin voi aktivoinnin jälkeen warpata suoraan aivan mistä tahansa. Kiitosta saavat myös aina näkyvissä olevat mobit, jotka vieläpä jättävät pelaajan suosiolla rauhaan, jos niiden hahmotaso on sankareita heikompi. Taistelusysteemi ei ole kummoinen mutta onneksi sitä ei sentään tungeta kurkkuun väkisin. Tällaisten huomaavaisten uudistusten ympärille kun saisi astetta paremman pelin niin voi pojat!

Siitä ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että Ni no Kuni II ei ole lähelläkään sitä jatko-osaa, jota odotin kieli pitkällä kaikki nämä vuodet. Se on vain lyhyt, merkityksetöntä höttöä joka saumasta pursuava perus-JRPG, josta ensimmäisen osan lapsekasta charmia ja silkkaa taikaa ei löydä enää etsimälläkään ja se on pirunmoinen sääli se.

Onneksi muita halukkaita vuoden peliksi ponnahtelee esiin vähän sieltä sun täältä. Yakuza 6: The Song of Life on niistä ehkä potentiaalisin, kunhan sen nauttimiselle vain löytäisi riittävästi keskeytymätöntä vapaa-aikaa. Detective Pikachu puolestaan tuli hankittua lähinnä hetken mielijohteesta. Pokémonit sinänsä eivät ole koskaan sen ihmeemmin kiinnostaneet mutta höpsöt spin-offit ovat asia erikseen. Retrompi osasto täydentyi Square Enixin vuosikymmenen takaisella NDS-urbaanifantasialla The World Ends with You, jonka lisäksi Tokiosta löytymättä jäänyt PSP:n pikkutuhma (?) söpöräiskintä Soreyuke! Burunyanman Portable löytyi onneksi sentään edes netistä.

Saa pitää hauskaa

Kuten arvata saattaa, Ni no Kuni II: Revenant Kingdom on ollut ahkerassa pelailussa myös tänään. Evan ja kumppanit ovat saaneet jo kaikki muut valtakunnat liittolaisikseen, mikä toimii tietenkin merkkinä pääpahikselle jättää varjoissa lymyily sikseen ja laittaa maailmanloppu käyntiin. Onneksi senkin valmistelu ottaa sen verran aikaa, että joudan metsästämään muinaista maagista miekkaa, jonka avulla hulttiolle päästään antamaan oikein isän kädes… Ei kun siis kissanuorukaisen tassusta. Pelikellossa on vasta 29 tuntia, joten väsähtäneisyyden lisäksi tarina vaikuttaa japaniropeksi myös yllättävän lyhyeltä. Se ei kuitenkaan isommin masenna, sillä pirteää sivusisältöä piisaa hyvinkin anteliaasti.

Hauskuuden keskiössä on Evanin uusi valtakunta, Evermore, jota pelin edetessä rakennellaan alati hulppeammaksi sen minkä reaaliajassa hitaasti karttuva valtionkassa antaa myöten. Verotuotoilla ostetaan, kehitetään ja rahoitetaan kymmeniä rakennuksia, joita pyörittämään voi värvätä sekalaisia sivutehtäviä suorittamalla peräti 103 rautaista ammattilaista. Aseiden, varusteiden, taikojen, parannusesineiden ja taistelukykyä parantavien ruoka-annosten lisäksi nämä pytingit tuottavat roppakaupalla erinäisiä resursseja, joita hyödynnetään sekä vaihdon välineenä että raaka-aineina alati laadukkaampaan tavaraan. Evermoren tonttikaava on lyöty lukkoon jo valmiiksi, joten luovuutta ei pääse harjoittamaan mutta toisaalta tällainen yksinkertainenkin managerointi on osoittautunut yllättävänkin koukuttavaksi. Kun valtion kirstu kumisee tyhjyyttään, voi sen uudelleen täyttymistä odotellessa joko jatkaa tarinaa tai tutustua pelimaailman ihmeisiin yli 150 sivutehtävän muodossa.

Täydellisen kuningaskunnan väsäämisen lisäksi pelimaailmassa on listittäväksi myös 50 turmeltunutta (lue: ekstratylyä) hirviötä ja saman verran higgledyjeä, jotka ovat taisteluissa erikoisvoimillaan satunnaisesti avustavia pieniä ja söpöjä elementaaleja. Sisäinen kompletionistini haluaa tietysti hoitaa kaikki nämäkin, joten peli kyllä kompensoi heikon oloista pääjuontaan varsin mallikkaasti. Jos mitään muuta ajanvietettä ei sattuisi keksimään, voi suorittaa satunnaisgeneroituja palveluksia, joista saatavia poletteja voi vaihtaa tarpeellisiin raaka-aineisiin tai vihjeisiin siitä, mistä päin Evermoreen löytyisi lisää asujaimistoa.

Erityiskiitoksen Ni no Kuni II ansaitsee kerrassaan ensiluokkaisesta resurssinhallinnasta. Jos mikä tahansa sivutehtävä tai ehostettava esine vaatii mitä tahansa raaka-aineita, peli kertoo auliisti mistä päin maailmaa moisia voisi joko ostaa tai löytää. Useimmat RPG:t pakottavat pelaajan tällaisissa tapauksissa joko tuntikausien päämäärättömään harhailuun tai netistä lunttaamiseen mutta kerrankin loottimekaniikka on toteutettu ns. oikein! Hattua on nostettava myös mahdollisuudelle tallentaa missä tahansa. Perinteiset tallennuspisteet palauttavat niin hiparit kuin magiapisteetkin mutta noin muuten pelisessionsa voi aina päättää juuri silloin, kun siltä tuntuu.

On toki myönnettävä, ettei numeroiden valossa antelias sivusisältö ole käytännössä juuri muuta kuin mekaanista suorittamista ja että päätarinan ripeästi nouseva haastekäyrä enempi tai vähempi tyrkkii levuttamaan kyseisen sisällön parissa. Tänään Ni no Kuni II ei kuitenkaan tunnu enää aivan niin suurelta pettymykseltä kuin aluksi. Ei se ensimmäisen pelin tenhoa ole lähelläkään mutta kyllä tässä satunnaista ideaakin on.

Hitaasti hautuva

Vaikka Japanin tuliaistenkin pariin tekisi mieli, julkaistiin lännessä poikkeuksellisen hiljaisen alkuvuoden päätteeksi iso läjä astetta mielenkiintoisempia tapauksia. Niistä pelijonon keulille tuuppi itsensä Ni no Kuni II: Revenant Kingdom, joka on kauan odottamaani jatkoa miltei kahdeksan vuoden takaiselle PS3 JRPG-helmelle Ni no Kuni: Wrath of the White Witch. Peli seuraa nuorta, kissarotuista Evan Pettiwhisker Tildrumia, joka pahaisten hiirten suorittaman vallankaappauksen myötä menettää hiljattain menehtyneen isänsä kuningaskunnan ja miltei henkensä. Rinnakkaistodellisuudesta tähän fantasiamaailmaan mystisesti tupsahtava nuorimies Roland Crane auttaa Evania pakenemaan ja yhdessä kaksikko päättää, että jos valtakunta on mennyttä niin ei auta kuin perustaa sen tilalle uusi. Jokainen valtias tarvitsee kuitenkin ensin Kuninkaantekijän; massiivisen, omistajansa valtakuntaa uskollisesti suojelevan maagisen pedon. Evanin tapauksessa sellainen tosin osoittautuu keltaiseksi, polvenkorkuiseksi maskotiksi nimeltään Lofty mutta eipä nuorukainen tästäkään näennäisestä vastoinkäymisestä lannistu. Lääni haltuun, pytinkiä pystyyn ja kuono kohti naapurivaltioiden tunnustusta hakemaan.

Takana on nyt sellaiset 20 tuntia ja ainakaan toistaiseksi peli ei ole onnistunut säväyttämään läheskään samalla tavalla kuin sen huikean hyvä edeltäjä. Tarina etenee jo vähän turhankin tuttuun ja suoraviivaiseen tapaan, eli Evan ja Roland ravaavat pitkin poikin maita ja mantuja yhdestä kuningaskunnasta ja siihen liittyvästä luolastosta toiseen paikallisia ongelmia ratkoen ja siinä sivussa uusia liittolaisia ja reissukavereita netoten. Liioitellun etäinen, maailmantuhosta haaveileva vakiopääpahis heittää kapuloita rattaisiin sen minkä ehtii, jalkapatikka vaihtuu ajan myötä purjelaivaan ja siitä lentoalukseen, ja ylipäätään kaikki keskeinen on niin varman päälle pelattua, liian moneen kertaan aiemmin koettua kliseesoppaa, että siitä on vaikea innostua.

Edes Level-5:n uniikki charmi ei nyt pure täydellä tenhollaan. Maailmankartta ja osa luolastoista ovat jälleen kerran häkellyttävän kaunista katseltavaa ja peli kauttaaltaan kuin hyvälaatuista animea. Käytännössä kaikki, luokattoman lyhyet välianimaatiot on kuitenkin toteutettu itse pelimoottorilla, joten ne ovat aivan liian vaisuja. Sama pätee pelin soundtrackiin. Sinällään ”ihan kiva” orkestraalinen musiikki on alati läsnä mutta mieleen jää korkeintaan ensimmäisen pelin mahtipontinen tunnusmelodia mutta sekin astetta huonommin sovitettuna. Jopa ääninäyttelyssä on kitsasteltu pahemman kerran ja valtaosa dialogista esitetään vain satunnaisten äännähdysten sävyttämänä tekstinä. Ei tämä ole uljas, kahdeksan vuotta hartaasti odotettu Ni no Kuni vaan korkeintaan sen valepukuun sonnustautunut Tales of, joita Bandai Namco on puskenut pihalle samassa ajassa jo neljän pelin verran.

Sivusisällöstä ja osasta suunnitteluratkaisuja sentään löytyy paljon hyvääkin, joten pykälää positiivisempaa jorinaa luvassa tulevina päivinä, kunhan seikkailu tästä edistyy.

Lähes kaikki muutkin alkuvuoden hankinnat ovat PS4-osastoa. Dead Island: Definitive Collection remasteroi kaksi edellisen sukupolven vakuuttavinta ja hauskinta zombiemättöä miesmuistiin, joten ne tulee taatusti koettua jossain sopivassa välissä toistamiseenkin. Atari Flashback Classics Vol. 1, Atari Flashback Classics Vol. 2, Marvel Pinball: Epic Collection Vol. 1 ja Yesterday Origins edustavat kaikki halpoja alekorilöytöjä ilman sen suurempia odotuksia. Sarjaporrasta kovempaan liigaan kuuluvat Life Is Strange: Before the Storm ja Final Fantasy XV, joista ensin mainittu saatiin viimein fyysisenä ja jälkimmäinen kaikki DLC:t paketoivana Royal Edition -versiona (joka tosin on suureksi pettymykseksi pelkkä peruspeli levyllä ja useampaan kymmeneen gigaan oikeuttava latauskoodi). The Witch and the Hundred Knight 2 puolestaan on jatkoa yhdelle viime sukupolven raikkaimmista ja rakkaimmista toimintaropeista, joten odotukset sitäkin kohtaan ovat valtaisat. Rautapuolella C64 Mini taasen on hellyttävin retrokone ikuna! Sen 64 pelin kattauksesta löytyy peräti Winter Games, joka oli kutakuinkin ensimmäinen koskaan pelaamani peli, kun vanhempani 9-vuotiasta itseäni tietokoneella vuonna 1985 hemmottelivat. Sille tielle sitä on sitten tullut jäätyäkin enkä päivääkään vaihtaisi pois!

E-kolmikko

Olen joko loman tarpeessa tai vanha (todennäköisesti molempia) mutta tämän vuoden E3 rynnisti ohi jättämättä kovinkaan kummoista jälkeä. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin en vaivautunut seuraamaan yhdenkään Kolmen Suuren pressiä livenä tai edes jälkikäteen. Alitajuisestikin tuo taisi olla hyvä idea, sillä yleispalaute näyttäisi noudattavan samaa kaavaa; perinteisten isojen lafkojen perinteisen isoja juttuja, jotka ovat kaiketi ihan kivoja mutta eivätpä juuri sen enempää.

Ison rahan hypesuon reunoilla kuokkiminen ei kuitenkaan ollut silkkaa ajanhukkaa, sillä tarjosihan se E3 meille vanhoille hipsteripieruillekin edes jotain. Ensimmäisenä ilahdutti Ni no Kuni II: Revenant Kingdom, joka vihdoin viimein sai kuluvan vuoden marraskuuhun sijoittuvan julkaisupäivän. En ole hirveän täpinöissäni siitä, että ensimmäisen osan lapsekkaista hahmoista siirrytään astetta teinimpään suuntaan mutta koska Ni no Kuni: Wrath of the White Witch aikanaan oli kuitenkin aivan perhanan kova JRPG niin sen jatko-osa livahtaa ostoskoriin kutakuinkin samalla sekunnilla kuin se tulee tarjolle. Trailerin dubbaus nyt on mitä on mutta kaipa alkuperäisaudiokin on mukana.

E3:n kakkospalkinnon pokkaa Life Is Strange: Before the Storm. Alkuperäinen Life Is Strange näytti aikanaan närhet munat (ainakin ajoittain niin ikään mainiolle) Telltalelle ja jos äärimmäisen tunne- ja tarinavetoista seikkailua on luvassa lisää niin hitto vie, olen ensimmäisenä kassajonossa. Tosin vasta sen jälkeen, kun tuon esiosan kaikki kolme palasta on julkaistu ja puettu fyysiseen olomuotoon mutta jonossa yhtä kaikki. Before the Storm potkii itsensä käyntiin elokuun lopulla, joten hyvällä tuurilla tätä herkkua saa nauttia jo 2018 keväällä.

Toistaiseksi 13 Sentinels: Aegis Rim ei omaa länsimaista julkaisupäivää (ei kyllä edes japanilaistakaan) mutta koskapa sen trailerikin on jo lokalisoitu, eiköhän tuo Vanillawaren uusinkin päädy ennemmin tai myöhemmin meidän japania taitamattomien riemuksi. Näyttää varsin samalta, aavemaisen kauniilta 2D-toimintaseikkailulta kuin aina ennenkin mutta tokihan kyseistä tyylisuuntaa tukee yhä ihan mielikseen.