Avainsana-arkisto: Rise of the Tomb Raider: 20 Year Celebration

Sieluttomuuden aaria

Se oli siinä! Äkkiä karkuun!

Jos ei taaskaan ollut kummoinen viikko niin ainakin Rise of the Tomb Raider: 20 Year Anniversary noudatti samaa kaavaa. Vielä viime viikonloppuna varovaisesti ilahduttanut seikkailu kompasteli jälkipuoliskollaan niin moniin kliseisiin, että toimiakseen pelin olisi pitänyt olla itsetietoinen parodia eikä vakavamielinen toimintaseikkailu. Sääli sinänsä, sillä teknisesti Rise of the Tomb Raider on lähestulkoon moitteeton esitys. Niin pelin kuvakieli kuin sankarittaren animointikin ovat ensiluokkaisen kaunista katseltavaa. Kun Lara ihastelee milteipä poikkeuksellisen hienoja näkymiä tai ihan vain kiskaisee poninhäntänsä kuivaksi uimareissun jälkeen, on pelaajakin pienen hetken täsmälleen samalla aaltopituudella. Liikkuminen on sujuvaa, kudit lentävät mihin tähtäin milloinkin osoittaa, ja ympäristö vihjailee hienostuneen hillitysti missä milloinkin on tarttumiskelpoinen reunus, missä pystysuoraa seinä sallii vielä yhden askeleen pyrähdyksen ylemmäs, ja mihin voi huoletta heittäytyä parin kiipeilykirveen voimin.

Vaikka Crystal Dynamics olisikin huipputiimi teknisestä vinkkelistä, jättävät pelin kaikki muut osa-alueet kosolti toivomisen varaa. Kaksi uskonnollista ääriryhmää – yksi vahva ja paha, toinen heikko ja hyvä – muinaisen salaisuuden perässä on jo lähtökohtaisesti armottoman heikko aihio mutta jos sen ottaa vakavasti, se on sitä vielä vähän enemmän. Eihän se toki syvällistä ole, kun Indiana Jones taistelee natseja vastaan tai kun Nathan Drake telmii omien aarrejahtiensa parissa mutta ainakin nämä kaksi osaavat nauraa myös itselleen. Lara ei naura. Vaikka Rise of the Tomb Raider ei kiduta sankaritartaan aivan yhtä puistattavan sadistisesti kuin sarjan edellisessä osassa (Tomb Raider vuosimallia 2013), brittiläisestä charmista ei edelleenkään ole tietoakaan, niin anteliaasti ammennettava lähde kuin se oliskin. Missään vaiheessa ei hymyillä kuin ehkä vahingossa ja kun karsean stereotyyppiset hahmot päätyvät yhtä karsean stereotyyppisiin tilanteisiin suoltaen siinä sivussa vuorosanoja kuten ”Sinun on tehtävä mitä sinun on tehtävä”, tai kun Lara angstaa itsekseen leirinuotion ääressä miten kauheaa hyvyydellä on kaiken tämän kuoleman ja väkivallan keskellä niin kyllä siinä väkisinkin jo nousee pientä puklaa kurkkutorveen.

Pelillisyydenkin kanssa on vähän niin sun näin. Kun Lara aina silloin tällöin saa valita myös salakavalamman lähestymistavan ja harventaa vastuksia hiljaisen huomaamattomasti ihan omaan tahtiin, meno on loistavaa. Näiden hetkien vastapainoksi on kuitenkin vielä vähän isompi läjä tilanteita, joissa päälle hönkii ihan vaan sairaan iso lössi porukkaa, josta pitäisi selvitä. Pahimmillaan naatteja sataa niskaan tavalla, josta Call of Dutytkin olisivat kateellisia ja kun kaikki muu pettää, kaivetaan kliseelaatikosta hitaita mutta panssaroituja örmyjä. Rise of the Tomb Raider ei juuri koskaan löydä hyvää tasapainoa kahden ääripään välillä. Joko se on nautinnollista hiippailua tai järkyttävän kaoottista räimettä mutta harvoin mitään sieltä välimaastosta. Loppua kohti kaikki mittarit väännetään niin rajusti kaakkoon, ettei mikään taatusti tunnu enää yhtään miltään vaikka kaikkialla räjähtelee koko ajan (yksi edellisen osan helmasynti, josta ei sitten ilmeisesti opittu yhtään mitään).

20 tunnin läpipeluuseen mahtui myös tähän versioon ympätyistä delsuista yksi tarinavetoinen, jossa edellä mainittua kaoottisuutta luodaan vähän vielä lisää niinkin hurjan omaperäisellä tavalla kuin psykedeeliset hallusionaatiot. V***u pelisuunnittelijat vähän rotia nyt edes. Jos AAA on nykyään tätä, jatkan mielelläni pelisuon kuokkimista edelleen tuolla vähän sivummalla.

Lupaavia kakkossarjalaisia

Mistä puheen ollen, vaikka elämmekin jo vähän julkaisuköyhempiä aikoja vuodesta, jotain pientä on taas kerran jäänyt haaviin. Little Nightmares lienee jonkin sortin synkän satumainen pulmatasoloikka, joka tarttui kyytiin puhtaasti positiivisten kuulopuheiden perusteella. Utawarerumono: Mask of Deception puolestaan on ollut kartalla tässäkin blogissa jo hollin aikaa. Sen pariin olisi itse asiassa jo pieni hinkukin, kunhan nyt saisi tuon yhden vimpan päälle riittoisan mutta nyt jo säännöllisesti raivostuttavan DS-pulmailun pois päiväjärjestyksestä… Onneksi näitä ei tarvitse kokea työkseen.

Neiti Drake, otaksun?

Onko tukka hyvin, näkyykö kallo?

Parin vähän laimeamman tapauksen jälkeen tämä varsinainen viikonloppu kuluu jo mukavammissa merkeissä. Rise of the Tomb Raider: 20 Year Celebration on osoittautunut ihan mukiinmeneväksi, joskin myös hyvin tavanomaiseksi kolmannen persoonan toimintaseikkailuksi. Tällä kertaa maailman kaikkien hautakammioiden kauhu, Lara Croft, metsästää edesmenneen isänsä jalanjäljissä ei enempää eikä vähempää kuin kuolemattomuutta. Jo 11. vuosisadalla Konstantinopolin profeetan johtama salaseura varjeli tätä ihmiskunnalle varsin kivan kuuloista salaisuutta sotilaalliselta Trinity-organisaatiolta. Poikkeuksellisen hyvin on varjellutkin, sillä vaivainen vuosituhat myöhemmin näiden kahden ryhmittymän jälkeläiset ovat edelleen napit vastakkain. Julmetun sinnikkäitä pikku riiviöitä!

Isänsä muistiinpanojen avulla Lara pääsee nopeasti peliin mukaan ja ei aikaakaan, kun helteisestä Syyriasta alkanut tutkimusmatka johtaa Siperian jäisille tundrille profeetan ja tämän valittujen piilotettua kaupunkia etsimään. Valitettavasti samoihin johtopäätöksiin on tullut myös Trinity-pataljoonaa johtava psykopaatti Konstantin, joten Laraa odottaa muinaisten löytöjen lisäksi myös iso lössi pirtsakoita palkkasotilaita. Paskempi juttu jo senkin vuoksi, että varomattoman vuorikiipeilyn myötä arkeologimme menettää kaikki varusteensa ja joutuu aloittamaan seikkailunsa sellaisilla perustason selviytymistaidoilla kuin nuotion ja kämyisen jousipyssyn kyhääminen.

Paikallisen biodiversiteetin, tässä tapauksessa kasvien, eläinten ja palkkasotilaiden, hyödyntäminen on aika kevyttä; jousipyssyn nuolia tehtaillaan oksista ja höyhenistä, pipit parantuvat yrteillä ja kankaalla, riistan nahoista väsätään vaikka nyt sitten isompia ammuspussukoita, ja tyhjästä pullosta tai peltipurkista syntyy käden käänteessä molotov tai kranaatti. Jos ei vanno luomuelämän tai hiljaisten jousitappojen nimeen, pääsee pelissä varsin vikkelästi käsiksi myös perinteiseen kattaukseen käsi- ja rynnäkköaseita. Metsästys-keräilyn ohessa tietysti ihastellaan häkellyttävän komeita maisemia, kiipeillään, tehdään uhkarohkeita loikkia, löydetään sieltä täältä vanhoja muinaisesineitä, ratkotaan pikkuhaastavia fysiikkavetoisia pulmia, ja päädytään kerta toisensa jälkeen keskelle Michael Bay -tasoista melskettä.

On lastenleikkiä arvata, mistä pelisarjasta Rise of the Tomb Raider on ammentanut eniten, ja useampaankin otteeseen se on jopa enemmän Uncharted kuin Unchartedit itse. Ei välttämättä edes huono juttu mutta katsellaan nyt kaikessa rauhassa tarina ensin loppuun. Alustavasti meno maittaa kuitenkin vallan hyvin.

Tilaa!

Sai tilaa. On onnellinen.

Haa! PlayStation 4:n firmware päivittyi eilen versioon 4.50. Normaalisti en lotkauta korviani yhdenkään laitteen yhdellekään tällaiselle päivitykselle, mutta 4.50 toi mukanaan tuen ulkoisille kiintolevyille. Ajoitus ei olisi voinut olla parempi, sillä juurikin viime kuussa tila loppui kesken. Kun PS4 kaksi ja puoli vuotta sitten tuli taloon, korvasin heti ensimmäisenä päivänä sen 500-gigaisen kovalevyn pariteraisella. Pitkään sillä on pärjätty mutta kuten jokainen tallennustilaltaan laajennettava pelikonsoli on tähän mennessä opettanut, tilaa ei koskaan ole tarpeeksi. Vanhoja pelejä voisi tietysti poistaa mutta Gamius Sapiens on siitä eriskummallinen lajityyppi, että se alkaa alitajuisesti kaipaamaan heti sitä, josta on luopunut. Koska tallennustila on halpaa, investoin paljon mieluummin vajaan satasen Seagaten söpöön, pariteraiseen USB3-kovalevyyn. Uusi firmware haistoi sen välittömästi, formatoi sen PS4:n laajennetuksi tallennustilaksi ja nyt näyttää siltä, että tuon vermeen kanssa voi taas viettää lupsakat 2-3 vuotta ilman huolta tilanahtaudesta. Jee!

Joko tässä tai seuraavassa elämässä…

Sääli sinänsä, ettei aikaa voi hankkia yhtä vaivattomasti kuin tilaa. Sillä välin kun vehtaan edelleen Yakuza 0:n parissa, on pelijono vain kasvanut. Kosolti kehuttu Horizon: Zero Dawn tuli ihan kannatusmielessä hommattua heti mutta kaikilta muilta osin olen pyrkinyt olemaan snobisti valistunut kuluttaja ja tonkimaan löytöni alelaareista. The Evil Within, Star Ocean: Integrity and Faithlessness, Watch Dogs 2, Darksiders: Warmastered Edition, Rise of the Tomb Raider: 20 Year Celebration ja Dragon Quest Builders ovat kaikki sellaisia semikiinnostavia tapauksia, joista täysi hinta nyt vain on ollut omalle lompakolle liikaa. Onneksi maailman meno on kuitenkin nykyisin niin hektistä, että valtavirran rynnättyä aina sen seuraavan Ison Jutun pariin entisten hittien hinta laskee kuin lehmän häntä. Näistäkin saattaa siis tulla tässä blogissa juttua. Joskus.