Avainsana-arkisto: The Last of Us Remastered

Enkelten kaupunki v1.1

Totuus ei pala pantsuissakaan

Selän yhä kenkkuillessa ja vuoden toiseen magneettiin aikaa odotellessa arki on kutakuinkin yhtä synkkää kuin sääkin. Mielentilaa onkin viime päivinä tukenut mainiosti L.A. Noire. Sen yhtäläisen synkkä, kyyninen ja karhea film noir -maailma ei nykyiselle konsolisukupolvelle remasteroituna ole muuttunut kovinkaan kummoisesti. Mikä kuitenkin 2011 toimi, toimii näköjään vielä näin kuusi vuotta myöhemminkin. Cole Phelpsin, ansioituneen toisen maailmansodan veteraanin matka pahaisesta sinivuokosta karaistuneiden etsivien kärkikaartiin vuoden 1947 Los Angelesissa on edelleen hivenen omalaatuinen mutta sekalaisista oikullisuuksistaan huolimatta tyylikäs ja viihdyttävä hiekkalaatikko.

Pelin kantavana voimana ovat yhä silminnäkijöiden ja epäiltyjen kuulustelut. Niissä vastapuolen kehonkieltä tarkkaillen pitäisi päätellä edustavatko näiden lausunnot totuutta, muunneltua totuutta, vai puhdasta palturia, joka ammutaan alas tutkinnan varrella kyytiin kertyneellä todistusaineistolla. Tämä sinällään hauska ja omaperäinen idea kärsi aina siitä, että ilmeiden onnistunut tulkitseminen oli usein hakuammuntaa. Koskaan ei voinut olla aivan varma siitä, millä tavoin verrattain kiivasluontoinen Phelps kunkin vaihtoehdon tapauksessa reagoi. Uusintaversiossa totuus ja epäileminen on korvattu termeillä hyvä kyttä ja paha kyttä mutta eipä se juuri tilannetta muuksi muuta. Kuulustelut edustavat edelleen ihan mukavaa aivojumppaa mutta ennen lopullisia valintoja on aina suuri kiusaus luntata netistä, onko päätymässä pelinkin mielestä oikeaan vaihtoehtoon.

Jos L.A. Noire onkin saanut uuden kerroksen maalia, eipä se hirvittävän ilmeistä ole. Ehostuksesta huolimatta peli näyttää väkisinkin jo vähän ikääntyneeltä ja kukoistavan suurkaupungin kadut usein omituisen autioilta. Onneksi aikakauden ajopelit, mainostaulut ja nähtävyydet mallinnettiin aikanaan niin suurella pieteetillä, että silkka päämäärätön kruisailu jazzin ja radiokuunnelmien säestyksellä on yhä mitä nautinnollisinta ajanvietettä. Harmillinen jako tarinan ja sivutehtävillä koristellun hiekkalaatikon välillä on kuitenkin säilynyt entisellään. Siinä missä GTA-tyylisten hiekkalaatikoiden tarinatehtävät aktivoidaan yleensä kartalta löytyville markkereille suunnistamalla, kiidätetään Phelpsiä keskeytymättömässä putkessa tapauksesta toiseen. Velvollisuuksista vapaa vaeltelu sallitaan oikeastaan vasta sen jälkeen, kun ansioitunut miekkonen siirretään niittämään kunniaa johonkin uuteen jaostoon ja sittenkin vapaa moodi on kytkettävä erikseen päälle alkuvalikkoon peruuttamalla.

Korjaamista olisi kaivannut kipeästi myös se, ettei välianimaatioita voi skipata. Ensimmäisellä kerralla tuo ei tietenkään häiritse mutta vasta tapausten loppuraporteista selviää jäikö todistusaineistoa huomaamatta, menivätkö kuulustelutilanteet oikein ja kuinka paljon rahallista vahinkoa varomaton suhaaminen pitkin poikin kaupunkia sai aikaan. Viiden tähden täydellisyyteen pyrkivien pelaajien pitää aika suurella todennäköisyydellä ottaa ainakin jokunen tapaus uusiksi, jolloin samojen välipätkien seuraaminen on äärimmäisen tympeää. Myös monia toimintakohtauksia edeltää pieni välipätkä, jotka kerta toisensa jälkeen mokatessa tulevat epämiellyttävän tutuiksi. Ei L.A. Noire nyt mikään vaikea peli ole mutta varsinkin suojapaikoista irtaantuminen on sen verran kömpelöä, että lyijyn lentäessä osumaa otetaan ajoittain vähän halpamaisen oloisesti.

Jos on kiinnostunut keräiltävistä, niitä pelissä piisasi jo alunperinkin ja tässä versiossa vähän vielä enemmän. Pelimaailman kaikkien 95 ajopelin ratin taakse istahtaminen edustaa vielä ihan aidosti koukuttavaa aarteenetsintää mutta kaiken maailman filmikelat, virkamerkit, novellit ja LP:t ovat juuri sellaista turhanpäiväistä pikkusälää, johon törmää vain vahingossa tai opaskartan avustuksella.

Korjaamatta jääneistä pikkuvioistaan huolimatta L.A. Noiren kokee mielellään toiseenkin kertaan. Se on päälle 30 tunnin kovaksikeitetty rikosdraama, joka peilaa sodanjälkeistä 40-lukua hyvinkin monipuolisella, uskottavalla ja viihdyttävällä tavalla. Pelin maailma on toki korostetun karski ja kursailemattoman seksistinen mutta sellaistahan laadukkaan film noirin pitää ollakin. On sääli, että peli jäi lopulta aussikehittäjänsä ainoaksi julkaisuksi, sillä puutteistaan huolimatta kyseessä on raikkaan erilainen hiekkalaatikko, jollaisia ainakin tässä pelitaloudessa arvostetaan kovastikin.

Viime viikon Black Friday ei ollut omalla kohdallani kovinkaan kummoinen tapaus. Varsinkin hyvät pelitarjoukset tuntuivat olevan kiven alla. Kyytiin tarttui lopulta vain maltillinen läjä PS4-julkaisuja, jotka kaikki ovat vähän sellaisia ”voisi kai tuota kokeilla” -tapauksia. Darksiders II: Deathinitive Edition, The Last of Us Remastered, Resident Evil 7: Biohazard, Uncharted: The Lost Legacy ja The Walking Dead: A New Frontier olivat kuitenkin valahtaneet jo alle kahteen kymppiin kappale, jolla yleensä viitsin pelin jo ostaa, jos olen ostaakseni.