Avainsana-arkisto: The Silver Case

Untuvikko

Ah, nuo aina niin tuuheat kansan syvät rivit…

Viikkoon ei ole taas maittanut oikein mikään, mutta onneksi nyt voi nauttia edes pienestä, neljän päivän minilomasta. Paremminkin sen olisi tosin voinut aloittaa. Sain viimein rämmittyä tieni The Silver Casen läpi ja vaikka Goichi Sudan neroutta ei ehkä olekaan soveliasta kyseenalaistaa, onhan tuo miehen alkupään tuotanto vaan melkoisen hapuilevaa. Peli lupailee olevansa tyylikkään synkkä ja unenomainen sarjamurhamysteeri mutta noin puolivälin tietämillä kaikki hajoaa totaalisesti käsiin. Alunperin tiukka tarina muuntuu kivuliaan hitaasti mutta varmasti masentavan suureelliseksi ja metafyysiseksi sekametelisopaksi, jonka käänteistä ei lopulta ota enää pirukaan selvää. Alussa loistavilta tuntuneet hahmot ja varsinkin näiden vuorovaikutus paiskataan yliolkaisesti kaoottisen tarinankerronnan kitaan ja viimeiset tunnit liidetään jo tyystin abstrakteissa sfääreissä.

Pöhötarinan lisäksi pelin rytmitys heittelee ihan miten sattuu. Jokainen tapahtumapaikka esitellään aina kulloistakin päivää ja kellonaikaa myöden lyhyellä, 10-15 sekunnin CG-animaatiolla. Aluksi tämä on ihan kiva nyanssi mutta kun paikasta toiseen siirrytään pelin aikana valehtelematta satoja kertoja, alkavat nämä pikkupätkät nyppiä ihan toden teolla. Skipatahan niitä ei tietenkään voi. Pelin tarkoituksellinen, miltei ilkikuriselta haiskahtava pitkittäminen näkyy muuallakin. Pelaajaa juoksutetaan edestakaisin portaikoissa, pakotetaan koluamaan useita toistensa kanssa identtisiä alueita, jätetään patsastelemaan maailman hitaimpiin rullaportaisiin, jne. Pelin läpäisy vei noin 13 tuntia mutta rohkenen väittää, että rehellisemmällä suunnittelulla tuosta olisi voinut huoletta karsia pois vaikka viisi kokonaisuuden siitä yhtään kärsimättä. Pikemminkin päinvastoin.

Kaikki tämä on pirunmoinen sääli, sillä The Silver Case osaa olla myös erinomainen. Kun yksittäisen luvun on ensin selvittänyt pelaajana, voi samat tapahtumat kokea sen jälkeen journalisti Tokio Morishiman näkövinkkelistä. Samasta murhamiehestä kiinnostuneiden päähenkilöiden tiet kohtaavat useampaankin otteeseen ja kummankin tarinapuoliskot täydentävät ja syventävät toisiaan hienosti. On myös varsin kiehtovaa, miten peli käsittelee internetiä ja sen lieveilmiöitä. Vuoden 1999 julkaisuksi jotkin sen huomiot nimittäin ovat näin 18 vuotta myöhemmin yllättävänkin ajankohtaisia ja osuvia. Kuten on tullut jo todettua, hahmot ja dialogi ovat silkkaa helmeä, mutta vain aikansa. Tunnelmallinen ja sanalla sanoen cool musiikki on sitä onneksi läpi koko pelin.

Vaikka niin kovasti tekisikin mieli sanoa, että kokonaisuutena The Silver Case on yksinkertaisesti huono, se ei olisi koko totuus. Kömpelö ja hiomaton se kyllä on mutta samalla vastustamattoman tinkimätön, kenties jo miltei ylimielisyyttä hipovalla tavalla. Itse olen kuitenkin digannut enemmän Sudan myöhemmästä tuotannosta, kuten Lollipop Chainsaw ja ihan aidosti pirkaleen hyvä Shadows of the Damned, joissa miehen leikittelevä anarkia on jo huomattavasti paremmassa sopusoinnussa pelillisyyden ja pelattavuuden kanssa. Visuaalinovellinakin The Silver Case jää vajaaksi, mutta sekin ehkä enemmänkin sen vuoksi, että tuokin genre on sittemmin synnyttänyt jo useampiakin tyystin moitteettomia vertailukohteita. Ehkä tämä olisi 1999 säväyttänyt paremmin. Nyt se jää lähinnä mielenkiintoisen suunnittelijan mielenkiintoiseksi kuriositeetiksi.

Surrealistista etsivöintiä

On syvältä olla uusi tyyppi ilman kutsumanimeä :(

Paras sana kuvaamaan tätä viikonloppua taitaa olla ”hämmentynyt.” En kuitenkaan ole sitä kolmiulotteisten numeropulmien vuoksi, vaan koska päädyin ottamaan kyseisen pelin rinnalle Goichi Sudan debyyttiseikkailun The Silver Case. Näiden parin päivän aikana tämä omalaatuinen, alunperin 1999 julkaistu visuaalinovelli onkin sitten ihastuttanut ja vihastuttanut juuri sillä tinkimättömällä tavalla, josta on vuosikymmenten myötä tullut tuon maineikkaan pelisuunnittelijan milteipä tavaramerkki. The Silver Case ei päästä kokijaansa helpolla mutta kuten suurin osa muistakin Sudan tuotoksista, ainakin se on ainutlaatuinen.

Julkaisuvuoteensa ajoittuvan seikkailun näyttämönä toimii kuvitteellinen japanilaiskaupunki 24 Districts. Kevyen intro-osuuden myötä pelaaja päätyy uutena tulokkaana etsiväksi kaupungin väkivaltarikosten osastolle. Sille päänvaivaa aiheuttaa lukuisten muidenkin tapausten ohella varsinkin suureen maineeseen aikoinaan noussut sarjamurhaaja Kamui Uehara, joka yli 20 vuoden jälkeen pakenee psykiatrisesta hoitolaitoksesta aloittaakseen halveksuttavan harrastuksensa uudelleen. Virkavallan lisäksi miehestä ovat kiinnostuneet muutkin, sillä samaan aikaan rähjäinen ja ketjupolttava freelance-toimittaja Tokio Morishima saa yllättäen rahakkaan työtarjouksen paneutua kyseisen pohjasakan menneisyyteen. Siispä etsivävaistot hörölle ja tutkiva journalisminäppäimistö sauhuamaan!

The Silver Case on peli korkeintaan nimellisesti. Äärimmäisen kömpelöä toimintopyörää kieputellen valitaan liikkumisen, kiinnostavien paikkojen tutkimisen, mukaan tarttuneiden esineiden käyttämisen, ja tallentamisen välillä. Ensimmäisen persoonan vinkkelistä kuvatuissa maisemissa liikutaan ja käännytään ruutu kerrallaan. Vaikka pari nappia on varattu myös sille, että voi katsoa ylös tai alas, on kaikki tämä vain tyhjänpäiväistä kosmetiikkaa. Valintatilanteita tai vaaranpaikkoja ei ole, joten pelimäisyyden ainoa tarkoitus on tehdä muuten passiivisesti seurattavasta tarinasta edes näennäisesti interaktiivinen.

Kuulostaa ehkä tylsältä mutta toisaalta semminkin visuaalinovelleissa matka itsessään on aina se juttu. Siinä The Silver Case on… …no, ainakin ajoittain loistava. Jopa näin miltei 18 vuotta vanhaksi peliksi se on edelleen kokonaisvaltaiselta kantilta julmetun tyylikäs. Tunnelmallinen, jazz-henkinen soundtrack tukee tapahtumia hienosti ja pelin stillejä, CG-pätkiä, animea ja näyteltyjä videoklippejä vallattomasti ja ennalta-arvaamattomasti yhdistelevä graafinen ilme on puhdasta taidetta. Vielä huikeampaa on käsikirjoitus. Hahmojen vuorosanat ovat lyhyitä ja huomattavan karkeita, mutta vaikka v**tup**kelettä piisaa enemmän kuin ehkä yhdessäkään pelissä ikinä, soljuu se silti häkellyttävän luontevalla tavalla. Hahmojen välinen kemia toimii kuin tauti ja pelin heittämällä parhaat hetket kokeekin ihan vain seuraamalla arkisten ihmisten jutustelua arkisista asioista.

Loppua kohti kaikki tämä tenho lässähtää todella ikävästi kasaan mutta koska peli on edelleen kesken, tästä lisää tuonnempana.

Riemua löydetyistä muodoista!

Pikaisena sivumainintana Picross 3D jatkuu toki. Ilahduttavana yllätyksenä sen normaalimoodi ei itse asiassa ole läheskään niin armoton kuin kuvittelin sen olevan. Toki pariin otteeseen mieleen on ehtinyt jo hiipiä epäilys siitä, ettei älli enää riitä pidemmälle. Kun kuitenkin yrittää muutaman kerran uudelleen tai jättää myöhäisiltaiset pikasessiot suosiolla väliin ja kokeilee hyvin nukutun yön jälkeen uudelleen niin kas kummaa, kaikki on yhä ratkaistavissa. Luonnollista sinänsä, koska ainahan pulmapeleissä kyse on itse asiassa enemmän älystä kuin älykkyydestä. Varsinkin useampaan osaan pilkottujen sarjojen hahmottaminen on yhä vähän kankeaa mutta aika lempeällä tavalla peli sitä ymmärrystä pelaajastaan esiin kiskoo. Pulmista nyt jo reilusti päälle puolet on täydellisesti selätetty ja ainakin niin kauan kuin peli ei vaadi useampien etukäteissiirtojen hahmottamista putkeen, pysyn yhä kelkassa mukana. Haastavaa mutta hauskaa!

Kahden nuotin ihme

Suloinen pysäytettynä, armoton vauhdissa

Vajaat viisi tuntia lisää ja näin on Taiko no Tatsujin: Dokodon! Mystery Adventuren kaikki biisit kertaalleen normaalilla läpäisty. 59 full combona, 11 muuta vähemmän täydellisesti. Jos siellä nyt vielä jokunen muu piilottelee niin piilotelkoot. Kattaus sinänsä oli taas kerran ihan mukava sekoitus vähän kaikkea, joskaan ei mitään järin mieleenpainuvaa. Pelipuolen Kirby ja Ace Attorney -sikermät hymyilyttivät, ja Namcon omista raidoista päähän jäi soimaan jokunen ihan höpsö ralli, mutta varsinkin pelin jpop- ja animeosastot olivat tällä kertaa aika mitäänsanomatonta höttöä. Toki musiikki on aina kuulijan korvassa, joten peli saakoon yhä hyvät pisteet jo pelkästä monipuolisuudestaan.

Noin muuten Dokodon! Mystery Adventure lienee sarjan hardcore-faneille tuttu ja turvallinen siinä missä tällaiselle rytmipeleistä vähän kevyemmällä otteella nauttivalle se on aivan yhtä tutulla tavalla epäsovinnainen. Tuo yllä oleva video summaa touhun luonteen aika hyvin. Jos näistä haluaa ottaa kaiken riemun irti, tarvitaan A) tasainen pinta, B) halukkuus kosketusnäytön hyödyntämiseen, C) kaksi stylusta ja D) rumpalin sielu. Jos pelailee kasuaalisti konsoli perinteisesti käpälissä tahtia vain peukalo- ja etusormivoimin takoen niin kyllä se vielä helpolla ja normaalilla vaikeustasolla sujuu mutta ei juuri siitä eteenpäin. Sarja on suunniteltu koettavaksi tavalla, johon pelkät sormirefleksit eivät yksinkertaisesti riitä.

Tuossa piileekin sitten koko homman niin voima kuin heikkouskin. Taiko-peleissä peräänkuulutetaan uniikkia tapaa pelata. Sen harjoittelu ja sisäistäminen on varmasti palkitsevaa mutta jos tavoitteena ei ole ura rumpalina tai elämänsä pyhittäminen yhdelle ainoalle pelisarjalle, jää kokemus astetta ohikiitävämmälle tasolle. Se on ihan mistä itse kukin tykkää mutta itse viihdyn rytmipelienkin parissa huomattavasti paremmin vaikkapa kahdeksan napin sovinnaisessa Hatsune Miku -arjessa kuin tavoitellen kahden nuotin komppijumaluutta, niin komealta kuin tuo asiansa osaavan pelaajan toimesta näyttääkin. Tähänkin peliin voisi helposti upottaa satoja tunteja tai ihan vain todeta, että biisinsä olivat jälleen kerran kivoja, niistä kourallista soitteli useamman kerran ihan mielikseen, eikä pelimekaniikassakaan mitään todellista vikaa ole. Silkan vaihtelun nimeen vannoen otan silti nyt vajaat 17 tuntiani ja juoksen rytminälkä tyydytettynä kohti uusia pelielämyksiä.

Fyysinen huraa!

Alkuvuoden pelitulva alkaa hiljalleen tyyntyä mutta niin vaan ehti taas yhden pelin aikana pari muuta vilahtaa postiluukusta kotiin. Niistä ensimmäinen on The Silver Case, joka on ehostettu versio vuonna 1999 julkaistusta PS1-seikkailusta. Syy pelin uusintajulkaisuun on epäilemättä sen kiehtovasta omaperäisyydestään kuulu käsikirjoittaja, Goichi Suda. The Silver Case oli aikanaan miehen debyytti peliteollisuuteen, joten on vähintäänkin mielenkiintoista nähdä miten omalaatuisesta tapauksesta onkaan kyse. Veikkaisin, että erittäin. Pienoista henkilökulttia taitaa rakentua myös Stardew Valleyn ympärille. Yhden ainoan miehen, Eric Baronen, devaama Harvest Moon -henkinen maanviljely-RPG on kerännyt kosolti kehuja vähän joka suunnasta, ja kun se viimein päätettiin julkaista myös fyysisessä muodossa niin pitäähän sitä kokeilla.