Avainsana-arkisto: The Walking Dead: A New Frontier

Piiskaa (epä)kuolleelle ponille

Jopa Clementine tietää mitä tuleman pitää

Täkäläinen pelivuosi jatkuu tummanpuhuvissa merkeissä, vaikkakin japanilaiset henget vaihtuivat jo amerikkalaisiin epäkuolleisiin. Telltalen perinteiseen viiteen episodiin pilkottu The Walking Dead: A New Frontier huipentui jo viime vuoden toukokuussa mutta aivan yhtä perinteisesti päädyin odottelemaan sen levyversiota kokeakseni tämän kolmannenkin kauden yhdessä pitkässä putkessa. Vaikka sarjan rakastettava kestotähti Clementine on yhä tiiviisti mukana kuvioissa, sankariviitta puetaan tällä kertaa ex-pesäpalloilija Javier Garcialle ja tämän uusioperheelle. Päivittäisiä hankaluuksia heille tarjoavat paitsi epäkuolleet, myös Richmondista käsin operoiva, Uudeksi rintamaksi nimetty siirtokunta. Kuten arvata saattaa, luhistuneessa yhteiskunnassa ihminen on ihmiselle ehkä zombejakin suurempi susi ja niinpä sekä Clementine että Javierin posse päätyvät jälleen kerran taistelemaan eloonjäämisen ohella myös ihmisyydestään.

Kun nykyisyyttä kelataan viitisen vuotta taaksepäin, Telltale oli juuri julkaissut ensimmäisen The Walking Deadin ja elvyttänyt sillä milteipä koko graafisten seikkailujen lajityypin. Vaikka kyseessä oli pelillisesti hyvinkin köykäinen tuotos, se oli helppo antaa anteeksi. Hyytävän hieno tarina ja sitä uskottavan oloisesti muokkaavat, moraalia kovasti koettelevat valintatilanteet hurmasivat ison osan pelikansaa, itseni mukaan lukien. Tuo niin pelaajat kuin ehkä tekijät itsensäkin yllättänyt menestystarina on sittemmin kostautunut. Nykyisin lafka puskee pihalle episodipohjaisia seikkailujaan niin tiiviiseen tahtiin, ettei niistä jaksa enää edes innostua. The Wolf Among Usin ja Tales from the Borderlandsin kaltaiset julkaisut viehättivät vielä tuoreen lähdemateriaalinsa ansiosta mutta jo The Walking Deadin kakkoskausi onnistui enää lähinnä toistamaan itseään. A New Frontier jatkaa samalla linjalla ehkä vielä yhtä pykälää korostetummin.

Tämänkertainen tarina on typistynyt jo alle seitsemän tunnin elämykseksi, mikä on hyvä asia lähinnä siksi, että kaikki on jo ikävän tuttua huttua. Epäkuolleet ovat enää vain kulloisenkin draaman vaatima pakollinen sivujuonne, jotka raivataan tieltä tavanomaisen hurmeisilla ja vaivattomilla QTE-pohjaisilla napinpainalluksilla. Ihmiset taasen ovat jo ennalta arvattavalla tavalla oikullisia persoonallisuuksia, joiden kanssa toimiminen johtaa väistämättä vain alati ikävämpiin tilanteisiin. Ensimmäisessä pelissä näennäinen vaikuttamisen tunne ja epämukavan harmaalla alueella sukkulointi vielä toimi. Jo toisella kerralla taika oli pitkälti haihtunut ja nyt kaikki on enää lähinnä kiusallista; teet mitä teet, pieleen menee kuitenkin. Peliin ei mahdu yhtäkään juonenkäännettä tai toimintakohtausta, joka ei haiskahtaisi kierrätysmateriaalilta ja niinpä tylyimmätkään kohtalot eivät enää onnistu nostattamaan kulmakarvoja.

Teknisestä näkövinkkelistä A New Frontier ansaitsee kiitokset siitä, että PS4:llä Telltalen kuuluisan köhivä pelimoottori jättää aiempia julkaisuja kiusanneet nikottelut väliin. Tosin sen vastapainoksi varsinkin Javierin selkäreppu tuntuu tuottavan herkästi graafisia bugeja, joiden villi geometria pilaa useammankin osion visuaalista ilmettä pitkään ja hartaasti. Raippaa saa myös pelin levyversio, joka päästää kyllä pelaamaan ensimmäistä episodia heti mutta pakottaa lataamaan loput neljä konsolin kauppapaikalta.

Kaiken tämän valituksenkin jälkeen on tosin myönnettävä, että A New Frontier on pohjimmiltaan yhä tasavarma Telltale-esitys. Se on vähän sellaisella mitäänsanomattomalla tavalla viihdyttävä yhden illan ihme, joka halpana alekorilöytönä ei jäänyt edes harmittamaan. Valitettavasti lopun vihjailema neljäs kausi taitaa aikanaan kokea saman kohtalon; ei tästä sarjasta irtoa ideallisesti tai sisällöllisesti enää mitään.

Enkelten kaupunki v1.1

Totuus ei pala pantsuissakaan

Selän yhä kenkkuillessa ja vuoden toiseen magneettiin aikaa odotellessa arki on kutakuinkin yhtä synkkää kuin sääkin. Mielentilaa onkin viime päivinä tukenut mainiosti L.A. Noire. Sen yhtäläisen synkkä, kyyninen ja karhea film noir -maailma ei nykyiselle konsolisukupolvelle remasteroituna ole muuttunut kovinkaan kummoisesti. Mikä kuitenkin 2011 toimi, toimii näköjään vielä näin kuusi vuotta myöhemminkin. Cole Phelpsin, ansioituneen toisen maailmansodan veteraanin matka pahaisesta sinivuokosta karaistuneiden etsivien kärkikaartiin vuoden 1947 Los Angelesissa on edelleen hivenen omalaatuinen mutta sekalaisista oikullisuuksistaan huolimatta tyylikäs ja viihdyttävä hiekkalaatikko.

Pelin kantavana voimana ovat yhä silminnäkijöiden ja epäiltyjen kuulustelut. Niissä vastapuolen kehonkieltä tarkkaillen pitäisi päätellä edustavatko näiden lausunnot totuutta, muunneltua totuutta, vai puhdasta palturia, joka ammutaan alas tutkinnan varrella kyytiin kertyneellä todistusaineistolla. Tämä sinällään hauska ja omaperäinen idea kärsi aina siitä, että ilmeiden onnistunut tulkitseminen oli usein hakuammuntaa. Koskaan ei voinut olla aivan varma siitä, millä tavoin verrattain kiivasluontoinen Phelps kunkin vaihtoehdon tapauksessa reagoi. Uusintaversiossa totuus ja epäileminen on korvattu termeillä hyvä kyttä ja paha kyttä mutta eipä se juuri tilannetta muuksi muuta. Kuulustelut edustavat edelleen ihan mukavaa aivojumppaa mutta ennen lopullisia valintoja on aina suuri kiusaus luntata netistä, onko päätymässä pelinkin mielestä oikeaan vaihtoehtoon.

Jos L.A. Noire onkin saanut uuden kerroksen maalia, eipä se hirvittävän ilmeistä ole. Ehostuksesta huolimatta peli näyttää väkisinkin jo vähän ikääntyneeltä ja kukoistavan suurkaupungin kadut usein omituisen autioilta. Onneksi aikakauden ajopelit, mainostaulut ja nähtävyydet mallinnettiin aikanaan niin suurella pieteetillä, että silkka päämäärätön kruisailu jazzin ja radiokuunnelmien säestyksellä on yhä mitä nautinnollisinta ajanvietettä. Harmillinen jako tarinan ja sivutehtävillä koristellun hiekkalaatikon välillä on kuitenkin säilynyt entisellään. Siinä missä GTA-tyylisten hiekkalaatikoiden tarinatehtävät aktivoidaan yleensä kartalta löytyville markkereille suunnistamalla, kiidätetään Phelpsiä keskeytymättömässä putkessa tapauksesta toiseen. Velvollisuuksista vapaa vaeltelu sallitaan oikeastaan vasta sen jälkeen, kun ansioitunut miekkonen siirretään niittämään kunniaa johonkin uuteen jaostoon ja sittenkin vapaa moodi on kytkettävä erikseen päälle alkuvalikkoon peruuttamalla.

Korjaamista olisi kaivannut kipeästi myös se, ettei välianimaatioita voi skipata. Ensimmäisellä kerralla tuo ei tietenkään häiritse mutta vasta tapausten loppuraporteista selviää jäikö todistusaineistoa huomaamatta, menivätkö kuulustelutilanteet oikein ja kuinka paljon rahallista vahinkoa varomaton suhaaminen pitkin poikin kaupunkia sai aikaan. Viiden tähden täydellisyyteen pyrkivien pelaajien pitää aika suurella todennäköisyydellä ottaa ainakin jokunen tapaus uusiksi, jolloin samojen välipätkien seuraaminen on äärimmäisen tympeää. Myös monia toimintakohtauksia edeltää pieni välipätkä, jotka kerta toisensa jälkeen mokatessa tulevat epämiellyttävän tutuiksi. Ei L.A. Noire nyt mikään vaikea peli ole mutta varsinkin suojapaikoista irtaantuminen on sen verran kömpelöä, että lyijyn lentäessä osumaa otetaan ajoittain vähän halpamaisen oloisesti.

Jos on kiinnostunut keräiltävistä, niitä pelissä piisasi jo alunperinkin ja tässä versiossa vähän vielä enemmän. Pelimaailman kaikkien 95 ajopelin ratin taakse istahtaminen edustaa vielä ihan aidosti koukuttavaa aarteenetsintää mutta kaiken maailman filmikelat, virkamerkit, novellit ja LP:t ovat juuri sellaista turhanpäiväistä pikkusälää, johon törmää vain vahingossa tai opaskartan avustuksella.

Korjaamatta jääneistä pikkuvioistaan huolimatta L.A. Noiren kokee mielellään toiseenkin kertaan. Se on päälle 30 tunnin kovaksikeitetty rikosdraama, joka peilaa sodanjälkeistä 40-lukua hyvinkin monipuolisella, uskottavalla ja viihdyttävällä tavalla. Pelin maailma on toki korostetun karski ja kursailemattoman seksistinen mutta sellaistahan laadukkaan film noirin pitää ollakin. On sääli, että peli jäi lopulta aussikehittäjänsä ainoaksi julkaisuksi, sillä puutteistaan huolimatta kyseessä on raikkaan erilainen hiekkalaatikko, jollaisia ainakin tässä pelitaloudessa arvostetaan kovastikin.

Viime viikon Black Friday ei ollut omalla kohdallani kovinkaan kummoinen tapaus. Varsinkin hyvät pelitarjoukset tuntuivat olevan kiven alla. Kyytiin tarttui lopulta vain maltillinen läjä PS4-julkaisuja, jotka kaikki ovat vähän sellaisia ”voisi kai tuota kokeilla” -tapauksia. Darksiders II: Deathinitive Edition, The Last of Us Remastered, Resident Evil 7: Biohazard, Uncharted: The Lost Legacy ja The Walking Dead: A New Frontier olivat kuitenkin valahtaneet jo alle kahteen kymppiin kappale, jolla yleensä viitsin pelin jo ostaa, jos olen ostaakseni.