Avainsana-arkisto: Uncharted: The Lost Legacy

Rutiinilla kartoitettu

Vuosi vetelee jo viimeisiään mutta vielä on jokunen päivä aikaa karsia backlogia pienemmäksi ja yrittää löytää mieleen painuvia yksilöitä. Tavallaan Uncharted: The Lost Legacy olisi voinut olla tuollainen tapaus mutta kuluvan vuoden tavoin kyseinen pelisarja alkaa olla jo ehtoopuolellaan. Muistan yhä vuoden 2007, kun ensimmäinen Uncharted yllätti tyystin puskista. Kivalla tavalla renttumaisen Nathan Draken charmi puri ensiminuuteilta lähtien, kiipeily henkeäsalpaavissa maisemissa säväytti, palkkasotilaiden nirhaaminen suojavetoisesti räiskimällä oli helkkarin hauskaa, ja tarina henki ehtaa Indiana Jonesia parhaimmalla mahdollisella tavalla. ”Miksi tällaisia helmiä ei tehdä enemmän?” muistan ajatelleeni. Vuosikymmen myöhemmin tuota samaa, aikanaan niin kovin kiehtovaa kaavaa on kuitenkin monistettu sekä Naughty Dogin että kilpailevien studioiden toimesta niin moneen otteeseen, että sen maku on jo vähän väljähtynyt.

The Lost Legacy on käytännössä jo kuudes Uncharted. Muinaisia reliikkejä etsitään tällä kertaa Intian viidakoista, joskin lukuisissa reissuissa rähjääntynyt Nathan Drake saa pitää hyvin ansaitun rokulipäivän. Hänen sijastaan estradille astuvat aiemmista peleistä tutut naiset, aarteenmetsästäjä Chloe Frazer ja entinen palkkasoturi Nadine Ross, joita vastaan asettuu paikallinen kapinallisjohtaja Asav. Tuttu asetelma, jota seuraa vielä vähän tutumpi kattaus julmetun komeita maisemia, päätähuimaavaa kiipeilyä ja loikintaa, rapistuneisiin temppeleihin kätkettyjä pulmia, ja lukuisia yhteenottoja Asavin joukkojen kanssa, jotka saa yleensä selvittää juuri niin suoraviivaisesti tai salakavalasti kuin haluaa. Antaapa peli ennen perinteiseen putkeen asettautumistaan myös pienikokoisen avoimen maailman alueen, jossa Chloe ja Nadine saavat rällätä jeepillään yhdestä mielenkiintoisesta kohteesta toiseen ihan omien mieltymystensä ja tahtinsa mukaan.

The Lost Legacy on sikäli hankala tapaus, että se on käytännössä kaikkein hiotuin ja jäsennellyin Uncharted ikinä. Se ottaa mukaan aiemmista peleistä melkeinpä kaiken mikä toimi ja vastaavasti dumppaa sen, mikä ei toiminut. Räjähtävän toiminnan ja taktisen hiiviskelyn tasapaino on milteipä täydellinen ja oikeastaan kaikkea mahdollista on enemmän, isommin ja ennen kaikkea kauniimmin kuin koskaan aiemmin. Edes Drakea ei tule ikävä, sillä Chloen ja Nadinen henkilökemia pelaa erinomaisesti ja kaksikko suoltaa säännöllisesti sitä samaa ilkikurista läpänderiä, jonka ansiosta sarjan peleistä nauttii aina naama pienessä kestovirneessä.

Kutakuinkin intiannorsun mentävä ongelma piilee kuitenkin juuri tuossa, että The Lost Legacy tosiaan on jo se kuudes Uncharted. Niin hurjan hyvä kuin se teknisiltä ja tuotannollisilta ansioiltaan onkin, kaikki mahdollinen on tullut koettua jo aivan liian moneen kertaan aiemmin. Petollisilla seinämillä vuorikauriin lailla loikkiminen on muuttunut tylsäksi ja ennalta arvattavaksi pakkopullaksi jo useampi osa sitten, muinaiset rauniot, patsaat ja tappavat ansapulmat eivät nekään onnistu enää hämmästyttämään ja vihollispartiotkin tulee neutraloitua vähän sellaisella puolihuolimattomalla otteella. Kilpajuoksu Asavin kanssa taas yhden mittaamattoman arvokkaan reliikin perässä alkaa, etenee ja huipentuu juuri niin tavanomaiseen tapaan kuin sarjalta osaa jo odottaa, ja läpi koko kahdeksan tunnin seikkailun oikein mikään ei tunnu miltään.

Sinällään The Lost Legacy ei tee mitään väärin mutta uusista sankareista ja miljööstä huolimatta se on milteipä masentavan tuttu ja turvallinen. Hyväkin kaava kantaa yleensä korkeintaan sellaisen trilogian verran, mikä Naughty Dogilta on valitettavasti päässyt unohtumaan. Vaikka The Lost Legacy on selvästi tekijöidensä rakkauskirje koko kymmenvuotiselle pelisarjalle, on se oman menestyksensä ensimmäinen uhri. Kiva mutta pohjimmiltaan mitäänsanomaton.

Enkelten kaupunki v1.1

Totuus ei pala pantsuissakaan

Selän yhä kenkkuillessa ja vuoden toiseen magneettiin aikaa odotellessa arki on kutakuinkin yhtä synkkää kuin sääkin. Mielentilaa onkin viime päivinä tukenut mainiosti L.A. Noire. Sen yhtäläisen synkkä, kyyninen ja karhea film noir -maailma ei nykyiselle konsolisukupolvelle remasteroituna ole muuttunut kovinkaan kummoisesti. Mikä kuitenkin 2011 toimi, toimii näköjään vielä näin kuusi vuotta myöhemminkin. Cole Phelpsin, ansioituneen toisen maailmansodan veteraanin matka pahaisesta sinivuokosta karaistuneiden etsivien kärkikaartiin vuoden 1947 Los Angelesissa on edelleen hivenen omalaatuinen mutta sekalaisista oikullisuuksistaan huolimatta tyylikäs ja viihdyttävä hiekkalaatikko.

Pelin kantavana voimana ovat yhä silminnäkijöiden ja epäiltyjen kuulustelut. Niissä vastapuolen kehonkieltä tarkkaillen pitäisi päätellä edustavatko näiden lausunnot totuutta, muunneltua totuutta, vai puhdasta palturia, joka ammutaan alas tutkinnan varrella kyytiin kertyneellä todistusaineistolla. Tämä sinällään hauska ja omaperäinen idea kärsi aina siitä, että ilmeiden onnistunut tulkitseminen oli usein hakuammuntaa. Koskaan ei voinut olla aivan varma siitä, millä tavoin verrattain kiivasluontoinen Phelps kunkin vaihtoehdon tapauksessa reagoi. Uusintaversiossa totuus ja epäileminen on korvattu termeillä hyvä kyttä ja paha kyttä mutta eipä se juuri tilannetta muuksi muuta. Kuulustelut edustavat edelleen ihan mukavaa aivojumppaa mutta ennen lopullisia valintoja on aina suuri kiusaus luntata netistä, onko päätymässä pelinkin mielestä oikeaan vaihtoehtoon.

Jos L.A. Noire onkin saanut uuden kerroksen maalia, eipä se hirvittävän ilmeistä ole. Ehostuksesta huolimatta peli näyttää väkisinkin jo vähän ikääntyneeltä ja kukoistavan suurkaupungin kadut usein omituisen autioilta. Onneksi aikakauden ajopelit, mainostaulut ja nähtävyydet mallinnettiin aikanaan niin suurella pieteetillä, että silkka päämäärätön kruisailu jazzin ja radiokuunnelmien säestyksellä on yhä mitä nautinnollisinta ajanvietettä. Harmillinen jako tarinan ja sivutehtävillä koristellun hiekkalaatikon välillä on kuitenkin säilynyt entisellään. Siinä missä GTA-tyylisten hiekkalaatikoiden tarinatehtävät aktivoidaan yleensä kartalta löytyville markkereille suunnistamalla, kiidätetään Phelpsiä keskeytymättömässä putkessa tapauksesta toiseen. Velvollisuuksista vapaa vaeltelu sallitaan oikeastaan vasta sen jälkeen, kun ansioitunut miekkonen siirretään niittämään kunniaa johonkin uuteen jaostoon ja sittenkin vapaa moodi on kytkettävä erikseen päälle alkuvalikkoon peruuttamalla.

Korjaamista olisi kaivannut kipeästi myös se, ettei välianimaatioita voi skipata. Ensimmäisellä kerralla tuo ei tietenkään häiritse mutta vasta tapausten loppuraporteista selviää jäikö todistusaineistoa huomaamatta, menivätkö kuulustelutilanteet oikein ja kuinka paljon rahallista vahinkoa varomaton suhaaminen pitkin poikin kaupunkia sai aikaan. Viiden tähden täydellisyyteen pyrkivien pelaajien pitää aika suurella todennäköisyydellä ottaa ainakin jokunen tapaus uusiksi, jolloin samojen välipätkien seuraaminen on äärimmäisen tympeää. Myös monia toimintakohtauksia edeltää pieni välipätkä, jotka kerta toisensa jälkeen mokatessa tulevat epämiellyttävän tutuiksi. Ei L.A. Noire nyt mikään vaikea peli ole mutta varsinkin suojapaikoista irtaantuminen on sen verran kömpelöä, että lyijyn lentäessä osumaa otetaan ajoittain vähän halpamaisen oloisesti.

Jos on kiinnostunut keräiltävistä, niitä pelissä piisasi jo alunperinkin ja tässä versiossa vähän vielä enemmän. Pelimaailman kaikkien 95 ajopelin ratin taakse istahtaminen edustaa vielä ihan aidosti koukuttavaa aarteenetsintää mutta kaiken maailman filmikelat, virkamerkit, novellit ja LP:t ovat juuri sellaista turhanpäiväistä pikkusälää, johon törmää vain vahingossa tai opaskartan avustuksella.

Korjaamatta jääneistä pikkuvioistaan huolimatta L.A. Noiren kokee mielellään toiseenkin kertaan. Se on päälle 30 tunnin kovaksikeitetty rikosdraama, joka peilaa sodanjälkeistä 40-lukua hyvinkin monipuolisella, uskottavalla ja viihdyttävällä tavalla. Pelin maailma on toki korostetun karski ja kursailemattoman seksistinen mutta sellaistahan laadukkaan film noirin pitää ollakin. On sääli, että peli jäi lopulta aussikehittäjänsä ainoaksi julkaisuksi, sillä puutteistaan huolimatta kyseessä on raikkaan erilainen hiekkalaatikko, jollaisia ainakin tässä pelitaloudessa arvostetaan kovastikin.

Viime viikon Black Friday ei ollut omalla kohdallani kovinkaan kummoinen tapaus. Varsinkin hyvät pelitarjoukset tuntuivat olevan kiven alla. Kyytiin tarttui lopulta vain maltillinen läjä PS4-julkaisuja, jotka kaikki ovat vähän sellaisia ”voisi kai tuota kokeilla” -tapauksia. Darksiders II: Deathinitive Edition, The Last of Us Remastered, Resident Evil 7: Biohazard, Uncharted: The Lost Legacy ja The Walking Dead: A New Frontier olivat kuitenkin valahtaneet jo alle kahteen kymppiin kappale, jolla yleensä viitsin pelin jo ostaa, jos olen ostaakseni.